Tarkoitan suhdetta jossa ei keskustella muusta kuin arkisista asioista.
Vähän vaikea selittää, mutta tarkoitan sitä että molemmat (tai toinen) puhuu vain osittain omista tapahtumistaan.
Riidan tullessa asiasta ei keskustella vaan tilanne vain menee omalla painollaan ohi.
Välillä huomaan mieheni puheista että ahaa noin joku juttu sitten menikin.
Monesti on tunne että hän ei kerro jostain asioistaan.
Pyydänkö liikaa?
Itse taidan lörpötellä kaikki asiani hänelle. Nyt tosin olen yrittänyt kiinnittää huomiotani etten puhu kaikesta, eihän hänkään minulle puhu.
Ehkä eniten tuo asia vaivaa riitatilanteissa, mutta olen huomannut miettiväni tätä jo ihan tavallisissa arkipäiväisissäkin asioissa että mitähän hän jättää minulle kertomatta.
Toivottavasti selitin edes jotenkin ymmärrettävästi.
Vähän vaikea selittää, mutta tarkoitan sitä että molemmat (tai toinen) puhuu vain osittain omista tapahtumistaan.
Riidan tullessa asiasta ei keskustella vaan tilanne vain menee omalla painollaan ohi.
Välillä huomaan mieheni puheista että ahaa noin joku juttu sitten menikin.
Monesti on tunne että hän ei kerro jostain asioistaan.
Pyydänkö liikaa?
Itse taidan lörpötellä kaikki asiani hänelle. Nyt tosin olen yrittänyt kiinnittää huomiotani etten puhu kaikesta, eihän hänkään minulle puhu.
Ehkä eniten tuo asia vaivaa riitatilanteissa, mutta olen huomannut miettiväni tätä jo ihan tavallisissa arkipäiväisissäkin asioissa että mitähän hän jättää minulle kertomatta.
Toivottavasti selitin edes jotenkin ymmärrettävästi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse seurustelin myös reilut pari vuotta tytön kanssa joka ei puhunut vähänkään kipeämmistä asioista ei sitten millään. Itse taas nautin paljon enemmän sellaisesta suhteesta missä kaikkin on pöydällä niin, että ikäviltä yllätyksiltä vältyttäisiin mahdollisimman usein eikä asiat kasva pinnan alla. Tietenkään kaikkea ei toisesta voi koskaan tietää, mutta kaikki puhumisen arvoinen tulisi toiselle kertoa jos vaan mahdollista.
Pidemmän päälle tuollainen suhde on rankka ellei opi hyväksymään toisen puhumattomuutta. Puhumaankin voi tosin opetella ja usein puhumattomuus johtuu jonkin sortin traumoista tai peloista.
Minun neuvoni on, että koita saada äijälle kaaliin että alkaa puhua, mutta älä hoputa vaan anna aikaa ja ymmärrystä. Jos ei tilanne silti muutu, pitää siihen joko tottua tai vaihtaa äijää :(
En haluaisi miestäni vaihtaa, mutta jos tilanne alkaa vaivaamaan minua niin, että se häiritsee elämistäni, niin pakko siihen on jotenkin tarttua. Jotenkin tuntuu, että tottua en kuitenkaan haluaisi tuollaiseen.
Tuhannen taalaan kysymys sitten onkin, että miten :)
ratkaisin asian niin,että lopetin myös puhumisen.Ei se mitään ratkaissut,pahensi vain.Ja opin siinä paremmaksi kuin mieheni.Erohan siitä tuli sitten.Kun ei mikään auttanut..never mind
Näin meillä...
Puhumattomuutta jopa mykkäkoulua.
Itse koetan jutella asioista, tunteistani, olen huomannut että miehelläni on tapana olla juttelematta tunteistaan, hän ennemmin kertoo ne teoin tai sitten ns.pikku siidukassa... arkiasiat on niitä joista olemme ehken eniten "riidelleet"...viettäneet mykkäkoulua.
Olen hölmö joskus lähtenyt siihen mukaan,ei se ole loppunut minun on ollut oltava tässä parisuhteessa se joka ns. antaa anteeksi ja ottaa asiat uudelleen käsittelyyn ,jutunaiheeksi silleen ohimennen, ihan kuin en ois tajunnutkaan ettei hän halua niistä jutella.
(ns. kypsyttelyaika tekee joillekin kipeille asioille hyvää,ennekuin niitä yhdessä puretaan.)
Joskus illalla, kun olemme menneet nukkumaan, käperryn hänen kainaloon ja kerron tunteistani ja toiveistani ...usein hän on ihan hiljaa ja vain kuuntelee,ihmettelee... lopulta kun olen saanut itseäni puretuksi,usein jopa kyyneltenkin kera ,hän kaappaa minut syleilyynsä ja kertoo näin omalla tavallaan tuntevansa samoin minua kohtaan, ja joskus jopa avaa sanallisen arkkunsa,voi että tekee terää parisuhteelle. ;)
Huomaamme molemmat että seuraavina päivinä on helpompi taasen kommunikoida ,jutella vaikka kodin siivouksista yms.
Välillä vaan ilmeisesti emme jaksa puolin ja toisin kuunnella mitä toisella on sydämmellään...ja meillä kumpasellakin on raskas ja vastuullinen työ ...sekin veroittaa ja se vaitiolovelvollisuus työasiaoista kun ei voi kertoa,vaikka kuinka joku asia painaisi mieltä.
Ei muuten kuin vihjata että rankka kokemus tai päivä oli.
Tsemppiä teille ja toivottavasti juttutuulenne herää henkiin ,anna aikaa,älä hoputa, kuuntele sinäkin.On kai vain naisena välistä opittava lukemaan rivien välistä,suomalaiset miehen köriläät nääs ovat sellaisia tunnetusti. ;)
kyllä on kokemusta puhumattomuudesta. itse koen äärimmäisen helpottavana sen että kissa nostetaan pöydälle (niin positiivisissa asioissa, tunteissa, kuin erimielisyyksissäkin). teen tätä usein ja silloin harvoin kun toinenkin on niin tehnyt, on se tuntunut minusta äärimmäisen helpottavalta, ja tällöin on riita/keskustelu päätynytkin onnellisesti. suora ja rehellinen voi negatiivistenkin asioiden kanssa olla, rakentava pikemmin kuin loukkaava.
erimielisyyden tai loukkaantumisten kohdalla on mielestäni äärimmäisen ahdistavaa vain "antaa sen mennä ohi". tällä tavoin asia jää kaivelemaan (ainakin minua!) ja joko nousee esille myöhemmin vieläkin suurempana, tai kasautuu monien pienten selvittämättömien ristiriitojen vuoreksi. hiljaisuus, passiivisuus, mökötys jne ovat mielestäni paljon tuhoavampia kuin vaikkapa mojova väittely. Se riitely, mitä prosessoin yksin hiljaa mielessäni (ainoa vaihtoehto silloin kun toinen ei suostu avautumaan tai reagoimaan), on huomattavasti kamalampaa kuin mikään todellistunut riitely, ts. asioiden käsittely yhdessä loppuun asti. Tämä yksin asian märehtiminen saa minut tuntemaan oloni hylätyksi ja pohtimaan eroa ja kaikkea negatiivista, koska tuntuu ettei minua haluta kuulla eikä ymmärtää, eikä toisaalta päästää lähelle ja auttaa ymmärtämään myös toista osapuolta.
paljon olen itseänikin ja luonnettani syytellyt, koittanut pitää pääni kiinni, yrittänyt odottaa kunnes paha olo laantuu (hankalaa, sillä mököttäessä paha olo vaan tuppaa voimistumaan!) ja yrittänyt nähdä asian toisesta näkökulmasta..
kai tämä on vaan taas niitä asioita, joissa erilaisia (turhaan?) yritetään yhdistää. jos toinen ahdistuu asioiden käsittelystä ja vatvomisesta, ja toinen ahdistuu vaikenemisesta, niin mikähän siinä on oikeanlainen kompromissi? vaikea juttu.
Jopas oli!
Viestisi luettua en voinut olla ajattelematta itseäni... Teksti oli juuri sellaista mitä itse olisin kirjoittanut. Sinä vain kirjoitit sen niin hyvin luettavaksi, että siihen ei voi enää lisätä mitää.
Olen myös yrittänyt kaikki keinot jotta mieheni kanssa pystyttäisiin selvittämään riidat ja puhumaan yleensäkin asioista, ihan tavallisista arkisista... Se on mielestäni vain pahentanut asioita, siltä tuntuu. En ole puhunut mieheni kanssa tästä asiasta ja tuntuu että en tule puhumaankaan. Mieheni kanssa ei "voi" puhua, meille tulee aina riita, juuri selvittämättömien asioiden takia. Hän ei kerro minulle mitään, ei iloja suruja ym. vain ne "pakolliset" asiat saan tietää. Hän ei edes riitele tai väittele mistään. Mikä mielestäni on tärkeää.. riidan jälkeen tulee yleensä sovittua ja mikä tärkeintä saa purettua paineita pihalle, ne ei kasaannu sisälle ja paisu valtaviksi, jolloin tulee sanottua pahemmin kuin aikoi.
Itse kyllä olen lörpötellyt ummet ja lammet ja enemmänkin hänelle... mutta hän ei ole pystynyt avautua minulle, ehkä ne miehet on sellaisia, mutta minusta rajansa kaikella... ei se mies sokea voi olla, että ei näe pahaa oloa mikä toisella on?! Itse en jaksa enää yrittää. Tyydyn samaan osaani mieheni kanssa ja ollaan vain. Suhde siinä kärsii ja menee karille aika nopeasti, tiedän sen, mutta kun toinen osapuoli ei herää tähän suhteeseen edes 7vuoden jälkeen niin minkä voit. Sen tuntee oikein kuinka mennään eri suuntiin, toinen on joka päivä vain kaempana. En tietenkää halua luovuttaa. yritän ajatella positiivisesti, vaikka eihän tämä ajattelemalla tästä parane. Otan mielelläni vastaan hyviä neuvoja, jos jollain sellaisia on? Tämä on masentavaa.. välillä menee paremmin hetken, mutta sitten taas alkaa alamäki ja aina edellistä pahempi... Onhan se tietenkin itsestäkin kiinni miten asiat menee. Riitaan tarvitaan vähintään kaksi, jos näin voi sanoa. Voimia kaikilla, ja kyllä se aurinko risukasaankin paistaa!