Onko teillä kokemuksia sellaisesta, että olette eläneet kaukosuhteessa eikä ole ollut minkäänlaista mahdollisuutta tavata kuukausiin ja yhteydenpidossakin on voinut olla muutamien päivien taukoja olosuhteiden vuoksi JA sitte on jommalla kummalla tullut elämään jokin kriisi tai todella vaikea tilanne kuten oma tai läheisen vakava sairaus/kuolema.
Mitä ajatuksia tilanne teissä herätti ja miten menitte eteenpäin? Etäännyttikö tilanne teitä ennestään vai jopa lähensikö? Tuliko turhautuneisuuden tunnetta? Mietittekö suhteen järkevyyttä vai loppuko kaukosuhteilu siihen ja muuttui lähisuhteeksi? Mitä ajatuksia tilanne herätti?
Olisi kiva kuulla kokemuksia.
Mitä ajatuksia tilanne teissä herätti ja miten menitte eteenpäin? Etäännyttikö tilanne teitä ennestään vai jopa lähensikö? Tuliko turhautuneisuuden tunnetta? Mietittekö suhteen järkevyyttä vai loppuko kaukosuhteilu siihen ja muuttui lähisuhteeksi? Mitä ajatuksia tilanne herätti?
Olisi kiva kuulla kokemuksia.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä kyllä miettisin koko suhteen lopettamista, jos se on vielä epävakaalla "pohjalla" muutenkin.
Toki, jos kaukosuhde olisi kestänyt pidempään ja olisi vakiintunut. Se voisi muuttua lähisuhteeksi. Tai sitten se pysyisi kaukosuhteena ja kummatkin puhuisivat ja tiedostaisivat tilanteen. Kun ei nuo kriisit yms. ole elämänpituisia, vaan joku päivä ne ovat ohi ja sitten voisi taas jatkaa täysillä kaukosuhdetta.
Toki tuollaiset asiat voivat "riisttää" kumpaakin ja koetella suhdetta monin eri tavoin. Mutta ei se siihen loppuisi. Päinvastoin lähentäisi, siis vakisuhteessa.
24/7, mikä itseä ahdistaa muutenkin (työttömyys, perhesuhteet, läheisten alkoholiongelma ja siitä tulevat ongelmat), mutta kun yrität selittää toiselle sinne 2000 kilometrin päähän, että nyt on tilanne tämä ja tämä, että on vaikeaa, niin tiedän että se syö suhdettamme kokoajan, kun tietää että hänellä on paha mieli siellä muualla mun takia.
Olen yrittänyt hymyillä ja olla iloinen ja optimisti, mutta se on pirun vaikeaa jos sisällä myllertää. Tuntuu että kaikki huolet ja murheet kaikkoais, jos vaa pääsis tän toisen syliin. Mutta eihän se mikään vastaus ois mun ongelmiin. ^^
Etäännytään päivä päivältä mun kriisien takia, välillä tuntuu että se ei edes halua laittaa tekstaria mulle ja kysyä mitä kuuluu kun vastaus ois kuitenkin että ihan paskaa, faija löi mua just ja jatkaa dokaamista... Ehkä ois parempi lopettaa koko p*ska suhde kun tiedän että satutan toista kokoajan, mutta on niin vaikee päästää irti. :(
Meille on ihan normaalia, että välillä menee päivä pari, ettei yksinkertaisesti ole aikaa jutella. Tottakai se on vaikeaa, jos on monta päivää väliä, mutta tahtoa vaan riittää, kun haluaa olla toisen kanssa. Kumpikin meistä on kiireisiä opintojen ja harrastusten takia täytyyhän sitä välillä myös omaa sosiaalista elämää olla :) Nyt on mennyt 3,5 kk ettei olla nähty. Vielä kolme kuukautta, niin nähdään :) Helpottaa ajatella, että edessä on uusi huominen ja päivä vähemmän odotettavana tapaamista.
Meillä molemmilla on välillä tosi vaikeitakin hetkiä elämässä ja näissä tilanteissa tuetaan toisiamme. Ei tulisi mieleenkään jättää poikaystävääni vaikeuksien takia! Hän on minulle tärkeä ja minä hänelle.
Eli tuetaan toisiamme, tapahtui mitä tahansa, elämähän ei ole aina niin ihanaa kellään. Olen sitä mieltä, että riippuu täysin siitä millä pohjalla suhde on. Jos ollaan vakaalla pohjalla, jo "vakiintuneita", ei elämän kriisit suhdetta kiristä, päinvastoin, tietäähän sen että niitä kriisejä tulee sittenkin, kun saadaan olla aina yhdessä. Parhaamme mukaan tuemme toisiamme, soittelemme päivittäin, mutta välillä se ei onnistu aikataulujen ja aikaeron vuoksi, toinen kun nukkuu silloin kun itse olen hereillä ja päinvastoin. Mutta suhde voi hyvin, vaikka itse käyn läheisen vakavan sairastumisen kriisiä läpi parhaillaan, välillä tulee niitä hetkiä että kaipaisi halausta ja toisen syliä niin, että se sattuu ihan hurjasti kun ei voi sitä saada, mutta siitäkin selvitään, jos niin halutaan. Onneksi nähdään kuukauden päästä, ja sen silloin mietitään mihin maahan muutetaan, hän tänne, minä sinne vai jonnekin muualle yhdessä... yhteiselämä on siis totta joskus ensi vuonna, ja se antaa voimia jaksaa välillä turhauttavaakin kaukosuhdetta. Kai se on kiinni rakkaudesta, jos toista rakastaa, hänestä myös välittää ja se antaa voimia tukea toista täältä kaukaa ja toisinpäin... ja se antaa myös voimaa jatkaa suhdetta, jossa ei sitä jokapäiväistä arkea ole kuin silloin tällöin. Mutta pian siitä tulee totta :)