Eli tilanne pähkinänkuoressa on se, että ollaan tyttöystävän kanssa seurusteltu kohta vuoden ja ollaan nyt viimeaikoina oltu muuttamassa yhteen. Meidän koko suhde ja tulevaisuus on kuitenkin vähitellen ajautunut aivan kuilun reunalle, koska ytimekkäästi sanoen olen itse kova lörpöttelemään ja sanomaan todella typeriä kommentteja todellakin väärässä paikassa. Mä rakastan todella paljon mun tyttöystävääni ja mä arvostan sitä ja sen ajatuksia tosi paljon, mutta mun jatkuvat "sammakot" suustani ovat horjuttaneet meidän välejämme vakavasti, kenties jopa lopullisesti...
Sori et täst saattaa tulla aika pitkä juttu mutta mun on vain aivan pakko kertoa koko tarina, jotta voisitte saada tarkan kuvan siitä mistä todellisuudessa on kysymys. Mä tekisin just nyt ihan mitä tahansa jotta mä saisin vielä mun tyttöystävän takaisin ja saisin sen uskomaan muhun ja meihin... Mun on pakko vain löytää jokin ratkaisu, koska mä rakastan sitä ihan liikaa et antaisin asioiden vain olla näin...
Eli, yleensä homma toimii siis käytännössä silleen että mun tyttöystävä sanoo jotakin, johon mä refleksinomaisesti heitän jotakin tavallaan tilanteeseen sopivaa, mutta toisaalta kuitenkin TÄYSIN VÄÄRÄÄ siihen hetkeen ja tilanteeseen. Ja tästä seuraa se että tyttöni suuttuu muhun verisesti, ja kaikista pahinta on se, etten mä edes voi ollenkaan syyttää sitä siitä. Mä suoraan sanoen häpeän silmäni päästä omaa tyhmyyttäni ja tunnen oloni TOSI SURKEAKSI meidän molempien puolesta.
Tyttöystäväni on kyllä herkkä luonne, mutta en mä haluaiskaan et se olis "kova" luonteeltaan, enkä mä koskaan haluais et se joutuis muuttamaan itseään mun oman typeryyteni takia. Yleensä jos mun jutut ovat olleet vain vähän loukkaavia, niin parin päivän katumisen jälkeen olen saanut anteeksi, mutta viime aikoina on tullut päästeltyä liikaa todellisia idioottimaisuuksia. Ja musta mun tyttöystävän loukkaantuminen on näissä tapauksissa ollut enemmän kuin oikeutettua...
Tää mun viimeinen heitto taisi olla sitten viimeinen naula arkkuun. Nyt musta todellakin tuntuu että tää meidän juttu saattoi olla tässä. Ja musta tuntuu kauhealta... Ja mä tiedän et mun tyttöystävästäkin tuntuu...
Pahinta tässä kaikessa on se että mä oikeastikin kunnioitan tosi paljon mun tyttöystävääni ja mä välitän siitä sanionkuvaamattoman paljon, mutta vaikka mun teot puhuvatkin yleensä 99 %:sti hyvää mun puolesta, niin silti mun sanat osoittavat täysin vastakkaista. Ja mä en voi yhtään syyttää mun tyttöystävääni siitä jos se oikeastikin ajattelee etten mä arvosta sitä tippaakaan, vaik todellisuudessa tilanne on täysin vastakkainen. Todellisuus on karmean kaukana käytöksestäni...
Mä en oikeastikaan tiedä mistä ne mun jutut tulee, mutta sen mä ainakin tiedän etten yhtäkään niist ole koskaan tarkoittanut! En ees alitajuisesti, siit mä oon ihan varma... Ne vain tupsahtavat mun päähäni aina jostain ihan niin kuin jossain jenkkileffassa kun joku sanoo jotain "tosi härskiä", mikä todellisuudessa siinä konseptissa kuulostaa ihan ok jutulta sanoa. Sit mun muisti ikään kuin jostain poimii sen saman ajatuksen näennäisesti ja sanallisesti oikeaksi sopivaan paikkaan, mutta todellisuudessa paikka onkin lähes poikkeuksetta pahin mahdollinen...
Tässä on kuvaava esimerkki pahimmasta mahdollisesta tilanteesta mikä tapahtui vastikään: oltiin tossa muuttamassa jo yhteen ja kämppä oli siis käytännössä vielä tyhjillään. Syötiin sit siinä keskellä lattiaa uuden maton päällä ja tokaisin johonkin tilanteeseen (en nyt muista mihin), että "Tiedät sä miks matot on niin ohuita? No ne on vähän niin kuin minä et aina niit lyodään lyttyyn"... Tiedän, kuulostaa ihan idioottimaiselta jutulta yleensäkin sanoa, mutta jotenkin vain mun käsittämätön mieli piti sitä hauskana juttuna sinä kyseisenä hetkenä sanoa. No sit tietysti tuli hiljaisuus ja mä ikään kuin tunsin tarvetta sanoa jotakin samantapaista (tarkoitus oli siis todellakin sanoa jotakin HAUSKAA) mun tyttöystävästäni. No kun kämppä oli ihan tyhjillään, niin tottakai ainoa mikä siin mun vieressä kökötti oli pienet tikapuut seinää vasten ja mäpä sit tietty vertasin tyttöäni niihin: "Sä oot varmaan sit vähän kuin noi tikapuut..."
Sit seuras taas pieni tauko kun yritin keksiä jotakin "nokkelaa" siihen paikkaan... No tikapuista on aika vaikea noin vain keksiä mitään "fiksua" sanottavaa ja tietty ainoa juttu mitä mul sillä hetkellä niist tuli mieleen (täs vaihees olis pitänyt jo älytä pistää t*rpa kiinni ja sanoa et "okei, en keksi niist oikein mitään" mikä olis ollut ainoa oikea tapa toimia, mut kun mun pitää vain olla niin pässi!) oli et: "Tikapuuthan on semmoisia et niit pitkin kiivetään yleensä firmoissa ylöspäin..." Ja tällähän mä tietty viittasin tapaan saada firmassa ylennys pelehtimällä pomon kanssa, mikä nyt siis pakostikin tarkoitti täs tapaukses mun tyttöystävääni... :-( Täs vaihees mä ajattelin tietty jo: "Idiootti, mitä ihmettä sä menit möläyttämään!?!? Mut vahinko oli jo tahahtunut... Seksiasioissa suht herkkänä ja muutenkin akateemisena ihmisenä se loukkas tosi pahasti mun tyttöystävääni...
Ja homma vain meni pahemmaksi... :-( Samana iltana mä sanoin varmaan koko typerän historiani typerimmän jutun... Jonkun korvissa saattais ehkä kuulostaa itseasias aika pieneltä jutulta, mut mun tyttöystävälle se oli varmaaan pahin mahdollinen juttu mitä mä vain voisin siitä sanoa...:-( Mun tyttöystävä kun on näis asioissa varsin herkkä ja ottaa ne aina täydellä vakavuudella. Ja sitä ominaisuutta siinä mä en siis todellakaan haluais mihinkään muuttaa... Mä haluaisinn ainoastaan päästä mun möläyttelystäni lopullisesti eroon!!!
Mutta kuitenkin, tilanne oli siis se että meillä kun on mun tyttöystävän kanssa usein tapana sanoa esim. kun itse vaikka tekee jotakin typerää, niin: "Hölmö...!" Ja sit toinen sanoo siihen: "Mut sä oot mun hölmö... :-)" Ja tällähän ei todellakaan tarkoiteta mitään pahaa toista kohtaan vaan paremminkin muistutetaan toista siitä että rakastaa toista ja toisen pientä "hömppyyttä" ja joskus toisaalta taas että jos jotakin typerää on tullut tehtyä, niin viestitetään toiselle että "ei se mitään kulta".
Mutta tällä kertaa tilanne oli toinen.... :-( Tällä kertaa sovellin tätä meidän tapaamme TODELLA SURKEASTI! :-( Mä en muista että mistä tarkaalleen oli silloin puhe mut tyttöni kuitenkin sanoi "Ai, että mä olisin niin kuin joku lutka...? ;-)" (tällä hetkellä kaikki oli siis vielä hyvin, kyse ei ollut vakavista jutuista), johon mä sit meinasin vastata vaistomaisen omaisesti "Mutta, sä oot mun lutka... :-)"... Mutta mäpäs en vastannutkaan, vaan kerrankin sain pysäytettyä itseni ajoissa! Tyttöystävä kuitenkin pian huomasi että olin aikomassa sanoa jotakin "nokkelaa" ja halusi tietysti sitten kuulla mitä. No vähän aikaa siinä sitten multa tivattuaan että mitä mä oikein olin sanomassa, mä sitten TÄYTTÄ TYPERYYTTÄNI päätin että koska mä oon AINA ollut mun tyttöystävälleni rehellinen, niin olen tälläkin kertaa. Mäpä siis myönsin että olin sanomassa "Mutta sä oot mun lutka...". Ja tämä yksittäinen lause saattoi juuri olla se viimeinen pisara vesisaavin yli, joka saattoi tällä kertaa maksaa koko meidän suhteen...
Se ei vielä sinällään olis ollut niin kauhea tilanne, varsinkin kun olin jo melkein oppinut aikaisemmista typeryyksistäni ja ehdin periaatteessa vielä pysäyttää itseni, mutta kun olimme aikaisemmin samana päivänä pitkän tauon jälkeen (tämä tauko johtui osittain omista aikaisemmista yhtä typeristä möläytyksistäni ja osittain siitä että tyttöni on saanut viimeiset puolivuotta jo kärsiä lähes aina kun olemme rakastelleet eräästä kivuliaasta fyysisestä vaivasta, mikä omalta osaltaan on kanssa nakertanut miedän välejämme) rakastelleet rajusti vieläpä peräti kahdesti, mikä tällä kertaa muutti täydellisesti kaiken. Totuushan on ettei näillä hahdella asialla ollut mitään tekemistäkään toistensa kanssa, mutta paha siinä oli sitten yrittää selitellä... Se miten meillä kävi, oli että tyttöystäväni luuli mun oikeasti ajatelleen että pidän häntä lutkana ja ikäänkuin "pelastaneeni itseni" viime hetkellä kun en aluksi sanonut mitä typerää olin tällä kertaa "keksinyt". Ja sitten oltiin lirissä...
Tässä on nyt vaikka kuinka pyydeyty anteeksi ja yritetty selvittää että mä en TODELLAKAAN tarkoittanut mitään vähänkään semmoiseen viittaavaa. Mutta mikään ei auta. Tyttöystäväni ei oikeastikaan enää tiedä mitä mussa uskoa ja viimeisin asia mitä hän nyt uskoo, on että mä oikeastikin arvostan sitä tosi paljon... Ja välitän vielä sitäkin enemmän... Mä en voi yhtään syyttää sitä siit ettei se oikeastikaan enää usko mua missään ja niin kuin se itekin sanoi "Jos sä oikeasti rakastat toista, niin kuinka sä voit sanoa jotakin tommoista toisesta...?!?" Ja mitä mä voin enää sit siihen sanoa...?
Totuushan on et kyse oli mun aivojen kierolla tavalla yhdistämästä sanaleikistä, jonka mä kaiken lisäksi onnistuin vielä perumaan, mutta mun tyttö näkee sen joko niin että mä pidän sitä nyt lutkana tai sitten et mä en tunne minkäänlaista kunnioitusta ja arvostusta sitä kohtaan. Siispä mä oon täysin ansassa... Sanoin mä mitä vain, niin se vain sanoo et "Ei mitään väliä, mulle on ihan sama mitä sä sanot!!! Ai susta tuntuu vai ihan kauhealta...? Mä vähät välitän milt sust tuntuu! Sä oot ihan täys k**ipää!!! Ehkä mä meen pokaamaan nyt baarin jonkun vieraan äijän, jotta mä oon lutka niin kuin sä sanot!"
Sitten meni vähän aikaa ja se alkoi vähän rauhoittumaan. Mutta pahin oli vasta edessä... Seuraavaks se pyys vain multa et jättäisin sen rauhaan ja päästäisin sen jatkamaan elämäänsä... ...YKSIN, ILMAN MUA... Mul tuli tosi p*ska olo... :-( Totuushan on et tähän kaikkeen vaikuttaa tottakai myös se et oon aikaisemminkin lörpötellyt kaikkea typerää. Mut toisaalt taas en oo KOSKAAN tarkoittanut mitään pahaa mitä oon sanonut, oon vain välillä vähän paha suustani ja tavallaan kans vähän turhankin "nokkela". Mä vihaan sitä niin mussa itsessäni!!! Mä jotenkin onnistun aina löytämään ne nimenomaan HUONOLLA tavalla "parhaimmat" tai "sopivimmat" sanat kaikista huonoimpaan mahdolliseen paikkaan... :-(
Joka ikinen kerta kun oon jotakin ikävää mun tyttöystävälleni sanonut, niin oon katunut sitä ankarasti ja pyydellyt siltä niin paljon anteeksi kuin vain mahdollista ja yrittänyt tavalla tai toisella sovittaa tekoni (tai nimenomaan SANANI tässä tapauksessa). Olen siis aina ollut aivan kauhean pahoillani ja musta itsestänikin on tuntunut ihan hirveältä. Ja joskus jos kyse on ollut kans vähän siitä et tyttöystäväni olisi ehkä hieman ylireagoinut, niin jälkeenpäin hän vain sanoo "Olen vain tosi herkkä ihminen, sä taas puolestas oot välillä aika härski suustas, ehkä me ei vain sovita toisillemme..." Mitä mä voin siihen sanoa tai mitä mä voin siinä tehdä...? :-(
Totuus on että me ollaan monissa asioissa aika erilaisia, mutta toisaalt taas me ollaan monissa, vieläpä aika harvinaisissakin asioissa, samanlaisia ja meillä kans on aika samanlaiset näkemykset käytännön asioista ja tulevaisuudesta. Me haaveillaan tosi monista samoista asioista. Mutta aina kun mä sanon jotakin typerää, niin tytölläni romuttuvat kaikki hänen haaveensa ja hän unohtaa hetkessä kaikki meidän hyvät hetket, koska sen jälkeen hän ei näe mielessään mitään muuta kuin ne mun loukkaavat sanat ja kaikki ne aikaisemmat kerrat kun olen jotakin typerää, joskus jopa ilkeääkin heittänyt. Menneisyyden haamut palaavat hänen mieleensä...
Yleisesti ottaen uskaltaisin melkeinpä sanoa että mitä tekoihin tulee, niin olen 95% ajasta ollut mitä huomaavaisin ja reiluin poikaystävä ja olen lähes poikkeuksetta osannut toimia niin tärkeissä kuin vähemmänkin tärkeissä asioissa niin kuin rakastavan ja kunnioittavan poikaystävän tulisikin toimia. Tyttöystävänikin tietää että elämän vakavissa asioissa toimisin aina oikein, ja en velvollisuuden tunteesta, vaan koska rakastan häntä niin mielettömästi. Totuus myös on että elämämme "möläytyksieni ulkopuolella" on oikeastikin aika ruusuista ja meillä on yleensä tosi hauskaa yhdessä. Noin yleisesti kun olen lukenut tänne Suomi24:ään kirjoitetuista suhdeongelmista, niin niiden rinnalla olen rehellisestikin tuntenut meidät todella onnekkaaksi pariskunnaksi... :-)
Mutta ei. Aina kun sanon jotakin typerää, niin kaikki meidän hyvät ajat pyyhkiytyvät tyttöystäni muistista ja hänen omat sanansa "Muutun täysin kylmäksi sua kohtaan..." kuvaavat enemmän kuin täydellisesti tilannetta. Millään mitä olen tehnyt aikaisemmin tai sillä että kuinka ihanaa meillä on yhdessä ollut ei yhtäkkiä olekaan enää mitään merkitystä. Ainoa mikä hänen mielessää pyörii ovat minun ikävät sanani ja kaikki ne ikävät sanat mitä olen joskus aikaisemmin sanonut. Musta tuntuu ettei se todellisuudessa koskaan ole antanut mitään ees mun pienimpiä virheitä anteeksi, kun se muistaa aina sopivan paikan tullen muistuttaa mua niistä... :-(
Ja kaikista pahintahan tässä on etten mä IKINÄ MIEDÄN AIKANAMME vielä ole mitään ikävää tarkoittanut, vaan kyse on yleensä ollut mauttomista ja usein yksinkertaisesti vain tosi typeristä möläytyksistä! Tyttöystäväni ei valitettavasti koskaan ole oikein uskonut sitä... :-( Hän on lähes vakuuttunut siitä että se on minun alitajuntani joka pyrkii möläytyksieni kautta kertomaan todellisen mielipiteeni asioista. Tämä olisi musta ihan kauheata. Mutta mä tiedän ettei se ole totta. Olen pohtinut asiaa niin useasti ja tutkinut syvimmätkin sieluni perukat ja joka kerta vastaus johon olen päätynyt on ollut sama: rakastan vilmittömästi mun tyttöystävääni. Arvostan ja kunnioitan sitä kuka hän on ja millainen hän on. Kaikki muut vastaukset yksinkertaisesti vain olisivat valhetta, vaikka ehkä ne helpompia vastauksia olisivatkin...
Totuus vain yksinkertaisesti on että olen välillä paha suustani enkä osaa aina hillitä kulloiseenkin tilanteeseen sopivia härskejä letkautuksia, en "osuvia" kommenttejani enkä täysin typeriä vitsejäni. Huumorintajunikin yksinkertaisesti on vain välillä liian härskiä tyttöystävälleni ja tästä en ainakaan voi sitä syyttää. Tavallaan ajattelutapani siitä että "koska tyttöystäväni on paras kaverini, niin pidän hänen kanssaa samalla tavalla hauskaa kuin kavereidenikin" käy tässä minulle hyvin kalliiksi ja kadun nyt ankarasti etten sitä aikaisemmin ole täysin ymmärtänyt. Semmoinen ei vain yksinkertaisesti voi käytännössä toimia. Vaikka se teoriassa saattaisikin mukavalta kuulostaa...
Aikaisemmin kun olemme puhuneet näistä minun möläytyksistäni, niin ainoa asia mitä todellisuudessa olen voinut luvata, on että tulevaisuudessa yritän olla parempi poikaystävä ja toimia paremmin. Edistystäkin on selvästi tapahtunut, koska nykyisin usein käykin niin että vaikka joku "niin nerokas" ajatus päähäni tulisi, niin pidän sen ainoastaan omana tietonani, enkä möläytä tätä täysin järjetöntä juttua niin kuin yleensä.
Olen aina ollut 100%:sti rehellinen tyttöäni kohtaan, joten en tässäkään asiassa ole siis voinut muuta luvata kuin että muutosta tulee tapahtumaan. Ja sitä onkin tapahtunut, pelkään vain ettei tarpeeksi nopeasti. Pelkään, että nämä viimeiset töppäilyni ovat maksaneet meidän koko suhteemme, ja on hyvin mahdollista ettei paluuta takaisin enää ole. Tällä kertaa on tosi kyseessä. Ja musta tuntuu ihan kauhealta. MUSTA TUNTUU IHAN KAUHEALTA!
Mä tiedän ettei me ehkä kaikissa asioissa olla toisillemme se "täydellinen vastakappale", mutta paljon tosi hyviä asioita puhuu kuitenkin meidän puolestamme. Mutta toisaalta jos nämä möläytykseni pyyhkivät kaiken sen hyvän tyttöystäväni mielestä, niin mitä vaihtoehtoja minulle jää? En voi hänen herkkyyttään muuttaa, enkä edes haluaisikaan. Uskokaa tai älkää niin se on juuri yksi niitä asioita mitä hänessä rakastan ja se on nimenomaan niitä hyviä ominaisuuksia toisessa mihin en pitkällä tikullakaan menisi koskemaan. Se on ominaisuus jota syvästi arvostan. Onko mulla muita vaihtoehtoja kuin jatkaa vain lupailua että "ajan myötä tulen vielä muuttumaan siksi ihmiseksi joka haluaisit mun olevan, mutta se tulee viemään aikaa" mikä olisi rehellinen totuus, vaikka musta tuntuu että aika nimenomaan on se mikä mulla tässä asiassa on loppunut. Tyttöni on jo kovaa vauhtia kävelemässä ovesta ulos, eikä enää näy kuin sen kantapaa oven välissä...
Lopuksi vielä kerrottakoon että rakastan siis kultaani aivan sairaan paljon, enkä missään nimessä haluaisi menettää häntä. Mutta mitä mä voin tehdä ja mitä vaihtoehtoja mulle jää kun se on viittä vaille valmis täysin jättämään mut ja mm. sanonutkin jo siihen kun mä sanoin sille etten missään nimessä ole valmis luopumaan siitä, vaan haluan taistella sen rakkaudesta, että "Mä tiedän, mutta mä teen sen itselleni helpoks ja jatkan elämääni eteenpäin. Kuten sanoin koulussa on mukavia poikia"... :-( Tästä ei mun olo enää pahemmaksi vois muuttua...
Siis tän kaiken selittelyn jälkeen mä toivoisin että pystyisitte vähän tarjoamaan apua ja neuvoa sen suhteen että mitä vaihtoehtoja mulla on, mitä mä voin tehdä jotta saisin vielä pidettyä mun elämäni rakkauden luonani ja eritoten, että mitä mun kannattaisi todellisuudessa tehdä?
Olisin TOSI kiitollinen kaikesta avusta sillä ittelläni alkavat vain yksinkertaisesti ideat loppumaan kesken, enkä enää oikeasti tiedä miten tästä kiipelistä selviäisin. Tavallaan tekisi melkein mieli sanoa että ansaitsenkin menettää unelmieni prinsessan, koska en vain yksinkertaisesti ansaitse häntä... Ainakaan typerien juttujeni perusteella, joilla häntä olen niin usein piinannut... :-(
Sori et täst saattaa tulla aika pitkä juttu mutta mun on vain aivan pakko kertoa koko tarina, jotta voisitte saada tarkan kuvan siitä mistä todellisuudessa on kysymys. Mä tekisin just nyt ihan mitä tahansa jotta mä saisin vielä mun tyttöystävän takaisin ja saisin sen uskomaan muhun ja meihin... Mun on pakko vain löytää jokin ratkaisu, koska mä rakastan sitä ihan liikaa et antaisin asioiden vain olla näin...
Eli, yleensä homma toimii siis käytännössä silleen että mun tyttöystävä sanoo jotakin, johon mä refleksinomaisesti heitän jotakin tavallaan tilanteeseen sopivaa, mutta toisaalta kuitenkin TÄYSIN VÄÄRÄÄ siihen hetkeen ja tilanteeseen. Ja tästä seuraa se että tyttöni suuttuu muhun verisesti, ja kaikista pahinta on se, etten mä edes voi ollenkaan syyttää sitä siitä. Mä suoraan sanoen häpeän silmäni päästä omaa tyhmyyttäni ja tunnen oloni TOSI SURKEAKSI meidän molempien puolesta.
Tyttöystäväni on kyllä herkkä luonne, mutta en mä haluaiskaan et se olis "kova" luonteeltaan, enkä mä koskaan haluais et se joutuis muuttamaan itseään mun oman typeryyteni takia. Yleensä jos mun jutut ovat olleet vain vähän loukkaavia, niin parin päivän katumisen jälkeen olen saanut anteeksi, mutta viime aikoina on tullut päästeltyä liikaa todellisia idioottimaisuuksia. Ja musta mun tyttöystävän loukkaantuminen on näissä tapauksissa ollut enemmän kuin oikeutettua...
Tää mun viimeinen heitto taisi olla sitten viimeinen naula arkkuun. Nyt musta todellakin tuntuu että tää meidän juttu saattoi olla tässä. Ja musta tuntuu kauhealta... Ja mä tiedän et mun tyttöystävästäkin tuntuu...
Pahinta tässä kaikessa on se että mä oikeastikin kunnioitan tosi paljon mun tyttöystävääni ja mä välitän siitä sanionkuvaamattoman paljon, mutta vaikka mun teot puhuvatkin yleensä 99 %:sti hyvää mun puolesta, niin silti mun sanat osoittavat täysin vastakkaista. Ja mä en voi yhtään syyttää mun tyttöystävääni siitä jos se oikeastikin ajattelee etten mä arvosta sitä tippaakaan, vaik todellisuudessa tilanne on täysin vastakkainen. Todellisuus on karmean kaukana käytöksestäni...
Mä en oikeastikaan tiedä mistä ne mun jutut tulee, mutta sen mä ainakin tiedän etten yhtäkään niist ole koskaan tarkoittanut! En ees alitajuisesti, siit mä oon ihan varma... Ne vain tupsahtavat mun päähäni aina jostain ihan niin kuin jossain jenkkileffassa kun joku sanoo jotain "tosi härskiä", mikä todellisuudessa siinä konseptissa kuulostaa ihan ok jutulta sanoa. Sit mun muisti ikään kuin jostain poimii sen saman ajatuksen näennäisesti ja sanallisesti oikeaksi sopivaan paikkaan, mutta todellisuudessa paikka onkin lähes poikkeuksetta pahin mahdollinen...
Tässä on kuvaava esimerkki pahimmasta mahdollisesta tilanteesta mikä tapahtui vastikään: oltiin tossa muuttamassa jo yhteen ja kämppä oli siis käytännössä vielä tyhjillään. Syötiin sit siinä keskellä lattiaa uuden maton päällä ja tokaisin johonkin tilanteeseen (en nyt muista mihin), että "Tiedät sä miks matot on niin ohuita? No ne on vähän niin kuin minä et aina niit lyodään lyttyyn"... Tiedän, kuulostaa ihan idioottimaiselta jutulta yleensäkin sanoa, mutta jotenkin vain mun käsittämätön mieli piti sitä hauskana juttuna sinä kyseisenä hetkenä sanoa. No sit tietysti tuli hiljaisuus ja mä ikään kuin tunsin tarvetta sanoa jotakin samantapaista (tarkoitus oli siis todellakin sanoa jotakin HAUSKAA) mun tyttöystävästäni. No kun kämppä oli ihan tyhjillään, niin tottakai ainoa mikä siin mun vieressä kökötti oli pienet tikapuut seinää vasten ja mäpä sit tietty vertasin tyttöäni niihin: "Sä oot varmaan sit vähän kuin noi tikapuut..."
Sit seuras taas pieni tauko kun yritin keksiä jotakin "nokkelaa" siihen paikkaan... No tikapuista on aika vaikea noin vain keksiä mitään "fiksua" sanottavaa ja tietty ainoa juttu mitä mul sillä hetkellä niist tuli mieleen (täs vaihees olis pitänyt jo älytä pistää t*rpa kiinni ja sanoa et "okei, en keksi niist oikein mitään" mikä olis ollut ainoa oikea tapa toimia, mut kun mun pitää vain olla niin pässi!) oli et: "Tikapuuthan on semmoisia et niit pitkin kiivetään yleensä firmoissa ylöspäin..." Ja tällähän mä tietty viittasin tapaan saada firmassa ylennys pelehtimällä pomon kanssa, mikä nyt siis pakostikin tarkoitti täs tapaukses mun tyttöystävääni... :-( Täs vaihees mä ajattelin tietty jo: "Idiootti, mitä ihmettä sä menit möläyttämään!?!? Mut vahinko oli jo tahahtunut... Seksiasioissa suht herkkänä ja muutenkin akateemisena ihmisenä se loukkas tosi pahasti mun tyttöystävääni...
Ja homma vain meni pahemmaksi... :-( Samana iltana mä sanoin varmaan koko typerän historiani typerimmän jutun... Jonkun korvissa saattais ehkä kuulostaa itseasias aika pieneltä jutulta, mut mun tyttöystävälle se oli varmaaan pahin mahdollinen juttu mitä mä vain voisin siitä sanoa...:-( Mun tyttöystävä kun on näis asioissa varsin herkkä ja ottaa ne aina täydellä vakavuudella. Ja sitä ominaisuutta siinä mä en siis todellakaan haluais mihinkään muuttaa... Mä haluaisinn ainoastaan päästä mun möläyttelystäni lopullisesti eroon!!!
Mutta kuitenkin, tilanne oli siis se että meillä kun on mun tyttöystävän kanssa usein tapana sanoa esim. kun itse vaikka tekee jotakin typerää, niin: "Hölmö...!" Ja sit toinen sanoo siihen: "Mut sä oot mun hölmö... :-)" Ja tällähän ei todellakaan tarkoiteta mitään pahaa toista kohtaan vaan paremminkin muistutetaan toista siitä että rakastaa toista ja toisen pientä "hömppyyttä" ja joskus toisaalta taas että jos jotakin typerää on tullut tehtyä, niin viestitetään toiselle että "ei se mitään kulta".
Mutta tällä kertaa tilanne oli toinen.... :-( Tällä kertaa sovellin tätä meidän tapaamme TODELLA SURKEASTI! :-( Mä en muista että mistä tarkaalleen oli silloin puhe mut tyttöni kuitenkin sanoi "Ai, että mä olisin niin kuin joku lutka...? ;-)" (tällä hetkellä kaikki oli siis vielä hyvin, kyse ei ollut vakavista jutuista), johon mä sit meinasin vastata vaistomaisen omaisesti "Mutta, sä oot mun lutka... :-)"... Mutta mäpäs en vastannutkaan, vaan kerrankin sain pysäytettyä itseni ajoissa! Tyttöystävä kuitenkin pian huomasi että olin aikomassa sanoa jotakin "nokkelaa" ja halusi tietysti sitten kuulla mitä. No vähän aikaa siinä sitten multa tivattuaan että mitä mä oikein olin sanomassa, mä sitten TÄYTTÄ TYPERYYTTÄNI päätin että koska mä oon AINA ollut mun tyttöystävälleni rehellinen, niin olen tälläkin kertaa. Mäpä siis myönsin että olin sanomassa "Mutta sä oot mun lutka...". Ja tämä yksittäinen lause saattoi juuri olla se viimeinen pisara vesisaavin yli, joka saattoi tällä kertaa maksaa koko meidän suhteen...
Se ei vielä sinällään olis ollut niin kauhea tilanne, varsinkin kun olin jo melkein oppinut aikaisemmista typeryyksistäni ja ehdin periaatteessa vielä pysäyttää itseni, mutta kun olimme aikaisemmin samana päivänä pitkän tauon jälkeen (tämä tauko johtui osittain omista aikaisemmista yhtä typeristä möläytyksistäni ja osittain siitä että tyttöni on saanut viimeiset puolivuotta jo kärsiä lähes aina kun olemme rakastelleet eräästä kivuliaasta fyysisestä vaivasta, mikä omalta osaltaan on kanssa nakertanut miedän välejämme) rakastelleet rajusti vieläpä peräti kahdesti, mikä tällä kertaa muutti täydellisesti kaiken. Totuushan on ettei näillä hahdella asialla ollut mitään tekemistäkään toistensa kanssa, mutta paha siinä oli sitten yrittää selitellä... Se miten meillä kävi, oli että tyttöystäväni luuli mun oikeasti ajatelleen että pidän häntä lutkana ja ikäänkuin "pelastaneeni itseni" viime hetkellä kun en aluksi sanonut mitä typerää olin tällä kertaa "keksinyt". Ja sitten oltiin lirissä...
Tässä on nyt vaikka kuinka pyydeyty anteeksi ja yritetty selvittää että mä en TODELLAKAAN tarkoittanut mitään vähänkään semmoiseen viittaavaa. Mutta mikään ei auta. Tyttöystäväni ei oikeastikaan enää tiedä mitä mussa uskoa ja viimeisin asia mitä hän nyt uskoo, on että mä oikeastikin arvostan sitä tosi paljon... Ja välitän vielä sitäkin enemmän... Mä en voi yhtään syyttää sitä siit ettei se oikeastikaan enää usko mua missään ja niin kuin se itekin sanoi "Jos sä oikeasti rakastat toista, niin kuinka sä voit sanoa jotakin tommoista toisesta...?!?" Ja mitä mä voin enää sit siihen sanoa...?
Totuushan on et kyse oli mun aivojen kierolla tavalla yhdistämästä sanaleikistä, jonka mä kaiken lisäksi onnistuin vielä perumaan, mutta mun tyttö näkee sen joko niin että mä pidän sitä nyt lutkana tai sitten et mä en tunne minkäänlaista kunnioitusta ja arvostusta sitä kohtaan. Siispä mä oon täysin ansassa... Sanoin mä mitä vain, niin se vain sanoo et "Ei mitään väliä, mulle on ihan sama mitä sä sanot!!! Ai susta tuntuu vai ihan kauhealta...? Mä vähät välitän milt sust tuntuu! Sä oot ihan täys k**ipää!!! Ehkä mä meen pokaamaan nyt baarin jonkun vieraan äijän, jotta mä oon lutka niin kuin sä sanot!"
Sitten meni vähän aikaa ja se alkoi vähän rauhoittumaan. Mutta pahin oli vasta edessä... Seuraavaks se pyys vain multa et jättäisin sen rauhaan ja päästäisin sen jatkamaan elämäänsä... ...YKSIN, ILMAN MUA... Mul tuli tosi p*ska olo... :-( Totuushan on et tähän kaikkeen vaikuttaa tottakai myös se et oon aikaisemminkin lörpötellyt kaikkea typerää. Mut toisaalt taas en oo KOSKAAN tarkoittanut mitään pahaa mitä oon sanonut, oon vain välillä vähän paha suustani ja tavallaan kans vähän turhankin "nokkela". Mä vihaan sitä niin mussa itsessäni!!! Mä jotenkin onnistun aina löytämään ne nimenomaan HUONOLLA tavalla "parhaimmat" tai "sopivimmat" sanat kaikista huonoimpaan mahdolliseen paikkaan... :-(
Joka ikinen kerta kun oon jotakin ikävää mun tyttöystävälleni sanonut, niin oon katunut sitä ankarasti ja pyydellyt siltä niin paljon anteeksi kuin vain mahdollista ja yrittänyt tavalla tai toisella sovittaa tekoni (tai nimenomaan SANANI tässä tapauksessa). Olen siis aina ollut aivan kauhean pahoillani ja musta itsestänikin on tuntunut ihan hirveältä. Ja joskus jos kyse on ollut kans vähän siitä et tyttöystäväni olisi ehkä hieman ylireagoinut, niin jälkeenpäin hän vain sanoo "Olen vain tosi herkkä ihminen, sä taas puolestas oot välillä aika härski suustas, ehkä me ei vain sovita toisillemme..." Mitä mä voin siihen sanoa tai mitä mä voin siinä tehdä...? :-(
Totuus on että me ollaan monissa asioissa aika erilaisia, mutta toisaalt taas me ollaan monissa, vieläpä aika harvinaisissakin asioissa, samanlaisia ja meillä kans on aika samanlaiset näkemykset käytännön asioista ja tulevaisuudesta. Me haaveillaan tosi monista samoista asioista. Mutta aina kun mä sanon jotakin typerää, niin tytölläni romuttuvat kaikki hänen haaveensa ja hän unohtaa hetkessä kaikki meidän hyvät hetket, koska sen jälkeen hän ei näe mielessään mitään muuta kuin ne mun loukkaavat sanat ja kaikki ne aikaisemmat kerrat kun olen jotakin typerää, joskus jopa ilkeääkin heittänyt. Menneisyyden haamut palaavat hänen mieleensä...
Yleisesti ottaen uskaltaisin melkeinpä sanoa että mitä tekoihin tulee, niin olen 95% ajasta ollut mitä huomaavaisin ja reiluin poikaystävä ja olen lähes poikkeuksetta osannut toimia niin tärkeissä kuin vähemmänkin tärkeissä asioissa niin kuin rakastavan ja kunnioittavan poikaystävän tulisikin toimia. Tyttöystävänikin tietää että elämän vakavissa asioissa toimisin aina oikein, ja en velvollisuuden tunteesta, vaan koska rakastan häntä niin mielettömästi. Totuus myös on että elämämme "möläytyksieni ulkopuolella" on oikeastikin aika ruusuista ja meillä on yleensä tosi hauskaa yhdessä. Noin yleisesti kun olen lukenut tänne Suomi24:ään kirjoitetuista suhdeongelmista, niin niiden rinnalla olen rehellisestikin tuntenut meidät todella onnekkaaksi pariskunnaksi... :-)
Mutta ei. Aina kun sanon jotakin typerää, niin kaikki meidän hyvät ajat pyyhkiytyvät tyttöystäni muistista ja hänen omat sanansa "Muutun täysin kylmäksi sua kohtaan..." kuvaavat enemmän kuin täydellisesti tilannetta. Millään mitä olen tehnyt aikaisemmin tai sillä että kuinka ihanaa meillä on yhdessä ollut ei yhtäkkiä olekaan enää mitään merkitystä. Ainoa mikä hänen mielessää pyörii ovat minun ikävät sanani ja kaikki ne ikävät sanat mitä olen joskus aikaisemmin sanonut. Musta tuntuu ettei se todellisuudessa koskaan ole antanut mitään ees mun pienimpiä virheitä anteeksi, kun se muistaa aina sopivan paikan tullen muistuttaa mua niistä... :-(
Ja kaikista pahintahan tässä on etten mä IKINÄ MIEDÄN AIKANAMME vielä ole mitään ikävää tarkoittanut, vaan kyse on yleensä ollut mauttomista ja usein yksinkertaisesti vain tosi typeristä möläytyksistä! Tyttöystäväni ei valitettavasti koskaan ole oikein uskonut sitä... :-( Hän on lähes vakuuttunut siitä että se on minun alitajuntani joka pyrkii möläytyksieni kautta kertomaan todellisen mielipiteeni asioista. Tämä olisi musta ihan kauheata. Mutta mä tiedän ettei se ole totta. Olen pohtinut asiaa niin useasti ja tutkinut syvimmätkin sieluni perukat ja joka kerta vastaus johon olen päätynyt on ollut sama: rakastan vilmittömästi mun tyttöystävääni. Arvostan ja kunnioitan sitä kuka hän on ja millainen hän on. Kaikki muut vastaukset yksinkertaisesti vain olisivat valhetta, vaikka ehkä ne helpompia vastauksia olisivatkin...
Totuus vain yksinkertaisesti on että olen välillä paha suustani enkä osaa aina hillitä kulloiseenkin tilanteeseen sopivia härskejä letkautuksia, en "osuvia" kommenttejani enkä täysin typeriä vitsejäni. Huumorintajunikin yksinkertaisesti on vain välillä liian härskiä tyttöystävälleni ja tästä en ainakaan voi sitä syyttää. Tavallaan ajattelutapani siitä että "koska tyttöystäväni on paras kaverini, niin pidän hänen kanssaa samalla tavalla hauskaa kuin kavereidenikin" käy tässä minulle hyvin kalliiksi ja kadun nyt ankarasti etten sitä aikaisemmin ole täysin ymmärtänyt. Semmoinen ei vain yksinkertaisesti voi käytännössä toimia. Vaikka se teoriassa saattaisikin mukavalta kuulostaa...
Aikaisemmin kun olemme puhuneet näistä minun möläytyksistäni, niin ainoa asia mitä todellisuudessa olen voinut luvata, on että tulevaisuudessa yritän olla parempi poikaystävä ja toimia paremmin. Edistystäkin on selvästi tapahtunut, koska nykyisin usein käykin niin että vaikka joku "niin nerokas" ajatus päähäni tulisi, niin pidän sen ainoastaan omana tietonani, enkä möläytä tätä täysin järjetöntä juttua niin kuin yleensä.
Olen aina ollut 100%:sti rehellinen tyttöäni kohtaan, joten en tässäkään asiassa ole siis voinut muuta luvata kuin että muutosta tulee tapahtumaan. Ja sitä onkin tapahtunut, pelkään vain ettei tarpeeksi nopeasti. Pelkään, että nämä viimeiset töppäilyni ovat maksaneet meidän koko suhteemme, ja on hyvin mahdollista ettei paluuta takaisin enää ole. Tällä kertaa on tosi kyseessä. Ja musta tuntuu ihan kauhealta. MUSTA TUNTUU IHAN KAUHEALTA!
Mä tiedän ettei me ehkä kaikissa asioissa olla toisillemme se "täydellinen vastakappale", mutta paljon tosi hyviä asioita puhuu kuitenkin meidän puolestamme. Mutta toisaalta jos nämä möläytykseni pyyhkivät kaiken sen hyvän tyttöystäväni mielestä, niin mitä vaihtoehtoja minulle jää? En voi hänen herkkyyttään muuttaa, enkä edes haluaisikaan. Uskokaa tai älkää niin se on juuri yksi niitä asioita mitä hänessä rakastan ja se on nimenomaan niitä hyviä ominaisuuksia toisessa mihin en pitkällä tikullakaan menisi koskemaan. Se on ominaisuus jota syvästi arvostan. Onko mulla muita vaihtoehtoja kuin jatkaa vain lupailua että "ajan myötä tulen vielä muuttumaan siksi ihmiseksi joka haluaisit mun olevan, mutta se tulee viemään aikaa" mikä olisi rehellinen totuus, vaikka musta tuntuu että aika nimenomaan on se mikä mulla tässä asiassa on loppunut. Tyttöni on jo kovaa vauhtia kävelemässä ovesta ulos, eikä enää näy kuin sen kantapaa oven välissä...
Lopuksi vielä kerrottakoon että rakastan siis kultaani aivan sairaan paljon, enkä missään nimessä haluaisi menettää häntä. Mutta mitä mä voin tehdä ja mitä vaihtoehtoja mulle jää kun se on viittä vaille valmis täysin jättämään mut ja mm. sanonutkin jo siihen kun mä sanoin sille etten missään nimessä ole valmis luopumaan siitä, vaan haluan taistella sen rakkaudesta, että "Mä tiedän, mutta mä teen sen itselleni helpoks ja jatkan elämääni eteenpäin. Kuten sanoin koulussa on mukavia poikia"... :-( Tästä ei mun olo enää pahemmaksi vois muuttua...
Siis tän kaiken selittelyn jälkeen mä toivoisin että pystyisitte vähän tarjoamaan apua ja neuvoa sen suhteen että mitä vaihtoehtoja mulla on, mitä mä voin tehdä jotta saisin vielä pidettyä mun elämäni rakkauden luonani ja eritoten, että mitä mun kannattaisi todellisuudessa tehdä?
Olisin TOSI kiitollinen kaikesta avusta sillä ittelläni alkavat vain yksinkertaisesti ideat loppumaan kesken, enkä enää oikeasti tiedä miten tästä kiipelistä selviäisin. Tavallaan tekisi melkein mieli sanoa että ansaitsenkin menettää unelmieni prinsessan, koska en vain yksinkertaisesti ansaitse häntä... Ainakaan typerien juttujeni perusteella, joilla häntä olen niin usein piinannut... :-(
Vastaukset 3
Vanhimmat
jos toi kaikki mahtui sen kuoreen!!!
tyttö ei ymmärrä sun huumorin tajua! Niin yksin kertaista. Itse en ole noin herkkä nahkainen. Eikä se tyttö tunne näköjään tarpeeksi hyvin tietääkseen mitä sanoilla tarkoitat!!!! Minä kyllä jättäisin enkä hukkaa aikaa sellaiseen ihmiseeen joka ei ymmärrä. mINÄ YMMÄRRÄN!!!! Ota minut XD
Suuttuu kyllä ihan naurettavista jutuista. Minä en ainakaan jaksaisi elää semmoisen ihmisen kanssa, joka loukkaantuu kaikista pienistä letkautuksista.