Olen ollu reilun kolme vuotta avoliitossa, meillä on kaks pientä lasta. alkoholi on ollut suurin ongelma meidän suhteessa, jonka mukana on tullut henkinen sekä fyysinen väkivalta, riehuminen, tavaroiden nakkeleminen ja hajottaminen. Kaikki keinot on käytetty, jotta asiat muuttuisivat parempaan päin. Aina olen anteeksi antanut kaikki teot ja sanomiset koska ne on tullut kännipäissään ja uskoen aina siihen et nyt on se hetki koittanut jolloin hän oppis omista virheistään jne.
mieheni on täysin tottunut siihen et annan kaiken anteeks ja vaikka "potkasen sen ulos" niin jonkun ajan päästä, kuitenkin soitan et voitasko jutella ja sopia, onko meillä toivoa jne. ja samalla opettanut hänelle et hän voi tehdä mitä haluaa ei joudu kantaa vastuuta eikä seurauksia. En ole löytänyt itsestäni voimaa vielä pysyä sanojeni takana ja tässä ollaa soudettu ja huopattu 1,5 vuotta et ollaan erossa ja sit ei... pyydän neuvoja ja vinkkejä jos jollakin on samanlaisia kokemuksia ja miten selvinnyt tilanteesta, jos nyt saatte selvää tästä mun jutusta.
mieheni on täysin tottunut siihen et annan kaiken anteeks ja vaikka "potkasen sen ulos" niin jonkun ajan päästä, kuitenkin soitan et voitasko jutella ja sopia, onko meillä toivoa jne. ja samalla opettanut hänelle et hän voi tehdä mitä haluaa ei joudu kantaa vastuuta eikä seurauksia. En ole löytänyt itsestäni voimaa vielä pysyä sanojeni takana ja tässä ollaa soudettu ja huopattu 1,5 vuotta et ollaan erossa ja sit ei... pyydän neuvoja ja vinkkejä jos jollakin on samanlaisia kokemuksia ja miten selvinnyt tilanteesta, jos nyt saatte selvää tästä mun jutusta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse en jaksa olla ollenkaan samassa tilassa tai asunnossa humaltuneen kanssa, eli mulle se ei tule kuuloonkaan. Sekava humalaianen on joskus jopa vaarallinen ja rasittava.
Asu eri paikassa ja näette vaan selvinpäin. Ellet lopeta suhdetta.
Tuo väkivalta on vakava asia mieheltä ja riehuva käytös voi pelottaa ym. Siksi kannattaa miettiä, että parempaa elämää on olemassa.
Aikalailla samanlaista huopaamista oli meidänkin suhde, reilut 8 vuotta. Alkoholi esitti pääroolia, mies saatto tehdä aivan mitä tahansa viinan vaikutuksen alaisena, ja oppi myös siihen että aina saapi kotio takasin palata...akka ehkä räyhää jonku aikaa, mutta sitten ku on morkkikset esitetty ja muutama hellä sana sanottu, usko paremmasta on niin kova että aina annoin anteeksi. Oltiin erossa yksi pitempikin pätkä, koitin ihan tosissaan päästä irti mutta jossain vaiheessa kaipuu tuli niin suureksi että olin varma kuolevani...ja taas oltiin yhdessä=( Syntyi lapsikin, mutta sama meno jatkui, fyysistä väkivaltaa ei esiintynyt, mutta henkistä sitäkin enemmän...mies oli päiväkausia "hukassa", ryyppyputken päätettyään tuli kotiin häntä koipien välissä...ja taas mentiin. Kyllä nyt jälkeenpäin voin sanua että tyhmä olin...luovutin elämäni alkoholistille, joka ei tasan välittänyt meistä sen vertaa että olisi tehnyt ongelmalleen jotain...tai no yritti vaan ei onnistunut. Nyt sitten erottiin ...oiskohan 20.kerta...mutta kuukaudet päivät on vierähtäneet, ja kaikki tieto mitä mies jo ehtinyt kylillä touhuamaan..ei herrajestas, niin vastenmielinen tunne miestä kohtaan että jospa se nyt loppus kanssa. voin paljon paremmin, ja mietin, miksi tätä piti näin pirun monta vuotta venyttää..? Toki rakastan silti tätä tapausta, ja ikäväkin painaa välillä, mutta olen aivan varma että tuolla jossain on se oikea minulle, ja koen vielä onnellisen ihanan parisuhteen! Voimia sinulle, mutta suosittelen lämpimästi miettimään...eikös tää elämä kuitenki ole aikas lyhyt?