Tuleeko teille koskaan sellaista (ohikiitävää) syyllisyyden ja alemmuuden tunnetta jostain ihan täysin järjettömästä?
Itse koin sellaisen hetki sitten, kun olin tunkemassa kolmatta pitsasiivua naamariin ja kolmoskanavalla alkoi jotkut missikisat. Jotenkin piti ihan itselle selittää, että vaikka mä noi mimmit ovat kymmenen senttiä pitempiä kuin minä ja painavat saman verran kuin minä, niin mun 19,5:n painoindeksini on ihan ookoo. Ja hei, tää on mun päivän eka ateriani ja mä kävin sentään kahden tunnin lenkillä tänään!
Meille naisille nämä tuntemukset ovat kai aika yleisiä, mutta miten on miesten laita? Vai oletteko te aina sataprosenttisen tyytyväisiä itseenne? Jotenkin mä kyllä haluaisin ajatella, että tällaiset kokemukset ovat inhimillisiä, ja että kaikilla on niitä. Onko? ...onhan?
Itse koin sellaisen hetki sitten, kun olin tunkemassa kolmatta pitsasiivua naamariin ja kolmoskanavalla alkoi jotkut missikisat. Jotenkin piti ihan itselle selittää, että vaikka mä noi mimmit ovat kymmenen senttiä pitempiä kuin minä ja painavat saman verran kuin minä, niin mun 19,5:n painoindeksini on ihan ookoo. Ja hei, tää on mun päivän eka ateriani ja mä kävin sentään kahden tunnin lenkillä tänään!
Meille naisille nämä tuntemukset ovat kai aika yleisiä, mutta miten on miesten laita? Vai oletteko te aina sataprosenttisen tyytyväisiä itseenne? Jotenkin mä kyllä haluaisin ajatella, että tällaiset kokemukset ovat inhimillisiä, ja että kaikilla on niitä. Onko? ...onhan?
Vastaukset 21
Vanhimmat
paitsi peeämweellä
Kyllä mister kisojen aikaan tulee sellanen olo et voi vitsi et ku ois tollaset hampaat ja tollaset vatsalihakset. Mut nehän on vaan leikattavia tai treenattavia ominaisuuksia. Ehkä siks niistä ei tuu sellasia komplekseja
Enemmän kyllä harmittaa joku taitojen puute. Kattoo jotain ammattilais-kitaristia tms. Ne on sellasia juttuja joita ei voi saada vaikka kuinka treenais ja treenais, ne vaatii jo lahjojaki
Jossain kun on paljon laitettuja ja meikattuja naisia, niin itselle tulee tunne, että pitäisköhän munkin. Koulussa tuli sellainen tunne pitkään aikaan, että pelkkä hiusten kampaaminen ei taida riittää. Ärsyttävää.. ei se mikään kosmetologikoulu ole!
Tai kun katselee jotain itsensä kiduttajaa kuntosalilla. Toi pystyy tuohon, miksi minä en?
Äitinä saan parhaimmat (eli pahimmat) fiilikset katsellessa joitain superäitejä telkassa, jotka tekee sataa asiaa yhtä aikaa, kun itse makaan vaan siinä sohvalla katselemassa sitä toimintaa. Tulee 5 minuutissa sellainen tunne, että pitää ottaa rätti käteen ettei mua pidetä huonona äitinä :D
mutta jotenkin mun mielestäni se menee vielä sinne rationaalisen puolelle kuitenkin.
Siitä ne minunkin suurimmat kompleksini kumpuavat. Kun toiset käyvät päivätöissä, kirjoittavat toista gradua, hoitavat kolmea muksua, kahta koiraa ja vielä parisuhdetta siinä sivussa. Puhumattakaan, että heillä on aikaa silittää kaikki vaatteet, käydä sienessä ja marjassa, hilloa ja säilöä ja tehdä kaikki ruoat alusta alkaen itse, puhtaista raaka-aineista. Ja sitten niillä on vielä aikaa harrastaa, liikkua, joogata, paastota, "ottaa hetki itselle", nauttia vihreää teetä täydellisellä terassilla ilta-aurinkoa ihaillen...
Mulle riitti pari vuotta (ilman lapsia, koiraa, miestä ja joogaa tosin) ja päädyin saakeli sairaalaan sydänosastolle. Ja mä en ole vielä tehnyt sitä ensimmäistäkään gradua.
Kyllä tuo ulkonäön tarkkailu ja kompleksisuus on ihan teidän naisten heiniä.
elämääni omilla ehdoillani enkä muiden. 100% tyytyväinen en tietenkään ole mutta ei sen tarvitse tarkoittaa alemmuudentuntoa muita ihmisiä kohtaan.
Olin sitten kaupassa ja rohmusin pussiin kauheen kasan irtokarkkeja kunnes siihen tuli sellanen tikunlaiha, viimesen päälle pyntätty nainen valitseen omiansa ja mä mietin,että hitto..no jos mä nyt tän kerran ja alan sitten karkkilakkoon :DD Äkkiä punnitseen ja kaupasta pihalle.
Näitä tulee ja menee varmaan jokaisella.
Yleisesti ottaen hyväksyn itseni ja tekemiseni sellaisina kuin ne ovat. Voisin elää terveellisemmin, kuntoilla enemmän, sivistää itseäni enemmän ja tehdä työni ahkerammin.
Mutta kun minä olen minä ja olen laiska ja mukavuudenhaluinen ihminen. Morkkiksen kohdatessa todistelen itselleni, että minulla on vain tämä yksi elämä ja minulla on oikeus nauttia tästä.
Tästäkin huolimatta kadehdin ihmisiä, jotka ovat aina energisiä ja elävät elämäänsä kirkasotsaisten ihanteiden mukaan. Että ei kun pistämään pitsaa uuniin. Josko sitä sitten huomenna taas tekisi jotain, etten muutu atletista kotletiksi. Mutta se on vasta huomenna se...
ilmoittautui :)
Mä uskon - tai ainakin haluan uskoa - että kaikille tulee näitä tunteita ja eri asia on sitten se, miten niitä käsittelee.
Ylipäätään on helpompi olla antautumatta näille komplekseille silloin kun on joku taho, josta saa positiivista palautetta. Puoliso, vanhemmat... tai jonkinlainen yleisö. Luulisin.
jos tarvitsee hymistelevän yleisön sitä varten, että osaa/on helpompi antaa itselleen anteeksi.
Meikäläisen napa hyllyy vapaasti ilman omantunnontuskia.
mutta niitäkin löytyy.
Aika moni julkkis on riippuvainen julkisuudesta, joka taas sitten omalta osaltaa ruokkii asiaa, vaikka sen ehkä kuvittelisi olevan toisinpäin.
Ei mulle tuollaisesta tule, jos nainen on pelkästään nätti, mutta esim. jossain toimintaleffoissa, kun joku kaunotar mukamas pystyy potkimaan sisukset pellolle kymmeneltä kehonrakentajalta, niin tulee mieleen, että olisi ihanaa, jos olisi niin hyvässä kunnossa, että hallitsisi kehonsa ja lihaksensa täysin. Ilmeisesti sitä varten pitäisi poistua tietokoneen ääreltä?
Ja toinen mitä kadehdin on älykkyys,jostain syystä automaattisesti lajittelin ihmiset itseäni älykkäämpiin ja itseäni tyhmempiin ja ne älykkäämmät kyllä saa mut tuntemaan itseni aika mitättömäksi. Vaikka useinhan sitä tekee vain oletuksia esim. ammatin perusteella, esim. yksi oman alani tohtori on ollut jonkin verran julkisuudessa ja vaikuttanut todella älykkäältä ja kun hän sitten kerran luennoi meille, niin antoi kyllä aika tyhmän kuvan itsestään...
lapsiini liittyen syyllisyyden tunnetta. Silloin kun nuo kolme teiniä olivat pieniä podin syyllisyyttä, kun vein hoitoon ja itse olin töissä ja tai opintoihin uppoutuneena, kun oli pakko tietyt tunnit istua koulussa. Treeneihin ne sai kätsästi otettua mukaan, itse oli potkunyrkkeilysalissa ja kakrut juoksivat vapaana olevassa nyrkkeilykehässä kilpaa tai jossain, niin karmeita syyllisyyden puuskia vieläkin, että pakko tämän nuorimmaisen kanssa soveltaa tammikuusta: työ ja poika samaan pakettiin, niin karmee syyllisyys etten voi viedä yksi vuotista 8-10-tunniksi päiväkotihoitoon ja itse sen aikaa kattelen toisten kakrui. Syyllisyys saa valitsemaan pariksi vuodeksi ainakin toisen vaihtoehdon vaikken sinä aikana tule saamaan koulutusta vastaavaa palkkaakaan, mutta saanpahan sen verran liksaa, että on leivän päällä muutakin kuin ylähuuli ja pidettyä pojan lähellä ja hoitaa häntä itse. Nii ja toisaalta mikäs kiire mulla enää tässä vaiheessa, mutta pojalla on taas kiire kasvaa ja se kasvu ei odota minua et haen hoidosta, mutta alemmuuskompleksia en suostu tuntemaan etten tee koulutusta vastaavaa työtä pariin vuoteen.
Ei mulla muista tuu, kuin äitiyteen liittyvistä asioista aina säännöllisesti.
Mulla on asiat sitten paremmin jossain muussa asiassa.
Olen alemmuuskomplekseja seurannut vierestä ja se on mun mielestä jotain käsittämätöntä. Ihailu on taas sit eri asia.
päteä pätemättömyydellä, kärsii alemmuuskompleksista. Jokainen, joka hakee itsetunnon itsensä ulkopuolisista asioista, kärsii alemmuuskompleksista. Jokainen, joka haluaa ylentää itsensä, kärsii alemmuuskompleksista. Jokainen, joka osoittaa sormella toista, kärsii alemmuuskompleksista. Ja vielä omat sanasi. Jokainen, joka on tyytymätön itseensä sellaisena kuin se on jokaisella hetkellä kärsii alemmuuskompleksista.
Tästä voi nyt päätellä, että olen yhtä alemmuuskompleksia koko ihminen.
sen nyt ottaa. Tossa aamulla ko heräsin pisut pöksyissä tuli pikkasen alhainen olo :-) Toisaalta kaikesta pitää yrittää löytää se hyvä puoli, mä pähkäilin sen silleen et onneks olin sentään yksin kotona. Kerran tein sen naispuolisen ihmisen olohoneen sohvalle, se oli katkera paikka herätä aamulla ja todeta vahingon sattuneen, ei muuta kuin äkkiä vaan tyyny läikän päälle ja pakoon :-)
Painoinindeksin mukaan olet alipainoinen. Ja koska tuskin olet juuri kasvupyrähdyksen kokenut teini, voisin olettaa sinun yleensäkin tarkkailevan painoasi. Nuorilla naisilla esiintyy paljon anorektisiä piirteitä (en nyt väitä, että sinulla niitä on) sekä painontarkkailua. Ne ovat ns. kilttien tyttöjen sairauksia, pitää olla ja näyttää täydelliseltä. Silloin voi kokea herkästi myös syyllisyyttä syömisestä tai päivistä jolloin ei harrasta liikuntaa. Mutta on hyvin tervettä, että asian itse tiedostaa, niin siitä harvemmin tulee ongelmaa.
Minusta löytyy kyllä minua piiskaava perfektionisti, jolle joudun selittelemään niitä hetkiä jolloin olen tekemättä mitään. Jatkuvasti pitäisi olla työn touhussa.
Mua ärsyttää suunnattomasti nuo liian tehokkaat ihmiset, jotka valmistuu pikavauhtia, käy opintojen ohella töissä, sähläävät joka ainoassa järjestössä mitä vain löytyy ja vielä päälle harrastavat viittätoista eri asiaa taistelulajeista vapaaehtoistyöhön. Mun energiatasolla tollanen olisi täysin mahdotonta. Kaipa kyse on alemmuudentunnosta.
Pikkasen syö miestä, kun yksi samaan aikaan aloittanut kaveri puhuu jo valmistumisesta ja itse on hikisesti puolivälissä opintoja... Mä oon vaan niin uskomattoman hyvä tuhlaamaan aikaa.
vähän samaa vikaa täällä.
Papeetelle vastasinkin, että mulla yritys päätyi sairaalaan, mutta ei se riittämättömyyden tunnetta mihinkään vienyt, ehkä jopa päinvastoin.
Mä olen yrittänyt selittää asian niin, että mä en tuhlaa aikaa, vaan mulla vaan on elämässä muitakin tärkeitä asioita, jotka liittyvät minuun itseeni. Ei sillä, että se toimisi, mutta kuitenkin...
Aina ja mistä tahansa. Kun on lisäksi varustettu kissan kärsivällisyydellä, niin en tule ikinä olemaan missään hyvä koska en harjoittele tarpeeksi. Ulkona liikkuessa näkee joka puolella kaikin puolin itseään parempia ihmisiä niin kyllähän se ahdistaa.
olen mitä olen ja thats it. jokaisella on omat heikkoutensa ja vahvuutensa.
noh..kerran salilla yksi neljävitonen äijä kyykkäsi enemmän kun minä...se ihmetytti mutta ei kauaa