Minulla on monilla mittareilla maailman paras vaimo. Hän ei nalkuta. Ei koskaan! Hän ymmärtää, että miehen pitää saada juhlia jätkien kanssa. Hän tykkää seksistä ja on valmis kokeilemaan kaikkea uutta sillä saralla. Hän on älykäs ja hyvä keskustelija. Hän hoitaa lapsia ja kotia esimerkillisesti. Hän ymmärtää, että miehellä pitää olla iso televisio, merkkivaatteita ja säästötili veneen hankintaan. Hän ei kuitenkaan ole mikään tossukka. Hän vaatii että minäkin teen osani kotitöistä ja lastenhoidosta. Hän vaatii minun olevan uskollinen, kun olen jätkien kanssa ulkona juhlimassa.
Noin 15 vuotta kuvittelin vain olevani maailman onnekkain ihminen. Kuvittelin löytäneeni sen ihmeen, jota ei monikaan löydä. Täydellisen puolison.
Pikkuhiljaa minulle kuitenkin alkoi selvitä kolikon kääntöpuoli. Vaimoni ei nalkuttanut, koska ei halunnut riidellä. Hänellä on ilmeisesti lapsuudesta periytynyt suuri miellyttämisen tarve ja riitelyn pelko. Hän ei halunnut riidellä oikeastaan kenenkään kanssa. Tämä liiallinen kiltteys aiheutti kaksi toisiinsa liittyvää asiaa...
Ensinnä hänen olisi kuitenkin kannattanut nalkuttaa. Hänen olisi kannattanut tuoda esiin ne epäkohdat joita hänen mielestä meidän suhteessa oli. Koska hän ei näin tehnyt, alkoi nuo epäkohdat saada liian suuria mittasuhteita hänen päässään.
Toinen asia mitä tuosta ylenpalttisesta kiltteydestä seurasi oli se minun kannalta kaikkein huonoin asia. Hän päästi toiset ihmiset liian lähelle itseään. Hän ei tajunnut, että miehiltä tulevat kehut firman juhlissa tai miespuoleiselta kollegalta tullut sähköposti, jossa oli kuvia metsästysreissulta olisi suoria yrityksiä saada vaimoni kiinnostus herätettyä. Tokihan se vaimoni kiinnostus sitten heräsi lopulta.
Mitä tästä yhtälöstä sitten seurasi. Vaimoni oli omaa riitelemättömyyttä alkanut patoamaan sisäänsä tiettyjä ahdistuksen tunteita minua vastaan. Asioita joita hän ei ollut käynyt läpi kanssani, vaan oli suurennellut asioiden merkitystä omassa päässään, kun ei nalkuttamisen ja riitelemisen pelossa uskaltanut minulta kysyä asiasta. Kun sitten kohdalle osui se toinen mies, jonka kanssa keskustelu tuntui rikkaalle ja normaalista arjesta poikkeavalle, oli se menoa. Vaimoni pikkuhiljaa rakastui tähän mieheen. Psykologisen arvion mukaan. Tästä toisesta miehestä tuli pakopaikka arjesta. Ei ollut lapsia, ei ollut kotitöitä, ei ollut selvittämättömiä ahdistustekijöitä. Tuo pakopaikka johti sitten seksiinkin ja vaimoni jäi lopulta kiinni.
Nyt 2 vuotta siitä, kun vaimoni jäi kiinni, voin sanoa vain yhden asian. Älä aina luule, että asiat on niin kuin sinä luulet.
Noin 15 vuotta kuvittelin vain olevani maailman onnekkain ihminen. Kuvittelin löytäneeni sen ihmeen, jota ei monikaan löydä. Täydellisen puolison.
Pikkuhiljaa minulle kuitenkin alkoi selvitä kolikon kääntöpuoli. Vaimoni ei nalkuttanut, koska ei halunnut riidellä. Hänellä on ilmeisesti lapsuudesta periytynyt suuri miellyttämisen tarve ja riitelyn pelko. Hän ei halunnut riidellä oikeastaan kenenkään kanssa. Tämä liiallinen kiltteys aiheutti kaksi toisiinsa liittyvää asiaa...
Ensinnä hänen olisi kuitenkin kannattanut nalkuttaa. Hänen olisi kannattanut tuoda esiin ne epäkohdat joita hänen mielestä meidän suhteessa oli. Koska hän ei näin tehnyt, alkoi nuo epäkohdat saada liian suuria mittasuhteita hänen päässään.
Toinen asia mitä tuosta ylenpalttisesta kiltteydestä seurasi oli se minun kannalta kaikkein huonoin asia. Hän päästi toiset ihmiset liian lähelle itseään. Hän ei tajunnut, että miehiltä tulevat kehut firman juhlissa tai miespuoleiselta kollegalta tullut sähköposti, jossa oli kuvia metsästysreissulta olisi suoria yrityksiä saada vaimoni kiinnostus herätettyä. Tokihan se vaimoni kiinnostus sitten heräsi lopulta.
Mitä tästä yhtälöstä sitten seurasi. Vaimoni oli omaa riitelemättömyyttä alkanut patoamaan sisäänsä tiettyjä ahdistuksen tunteita minua vastaan. Asioita joita hän ei ollut käynyt läpi kanssani, vaan oli suurennellut asioiden merkitystä omassa päässään, kun ei nalkuttamisen ja riitelemisen pelossa uskaltanut minulta kysyä asiasta. Kun sitten kohdalle osui se toinen mies, jonka kanssa keskustelu tuntui rikkaalle ja normaalista arjesta poikkeavalle, oli se menoa. Vaimoni pikkuhiljaa rakastui tähän mieheen. Psykologisen arvion mukaan. Tästä toisesta miehestä tuli pakopaikka arjesta. Ei ollut lapsia, ei ollut kotitöitä, ei ollut selvittämättömiä ahdistustekijöitä. Tuo pakopaikka johti sitten seksiinkin ja vaimoni jäi lopulta kiinni.
Nyt 2 vuotta siitä, kun vaimoni jäi kiinni, voin sanoa vain yhden asian. Älä aina luule, että asiat on niin kuin sinä luulet.
Vastaukset 9
Vanhimmat
...Otan osaa!
Ei sitten ilmeisestikään kannata olla kiltti vaimolleen. Jos pitää lähteä tunkemaan nyrkkiä silmään ja verta kehiin, niin milläs me kiltit miehet pärjätään?
Ehkä me vain ollaankin jotain friikkejä ja luonnonoikkuja joita ei oikeassa elämässä pitäisi ollakaan?
Tsemppiä meille.
kirjoitit.
Kiitos ap.
Tuli haikeasti mieleen eletty elämä. Olisinpa osannut näin ajatella silloin kun toivoa oli vielä.
Vaan ei se ymmärtäminen ole myöhäistä vieläkään, tunnen nyt itseni ja ymmärrän puolisoanikin (siis sitä exää). Yli kymmenen yksinäisen vuoden jälkeenkin voi vielä eheytyä ja lopettaa itsesyytökset.
"Elettävähän tämä elämä on...."
Olin se liian kiltti vaimo.
Ihminen kieltää liian kauan itseltään liian paljon ja kerää kuormaa sisäänsä. Kun ei enää jaksa, se voi purkautua mm. uskottomuutena. On hyvä olla kiltti, mutta ei liian kiltti.
taas valheita.Kuole jo pois haitolta täältä maan päältä.
Onhan rakkaus niin paljon muutakin kuin pelkkää intohimoa sitä toista kohtaan. Halu elää yhdessä toisen kanssa, huolimatta toisen vioista ja puutteista. Että voi olla onnellinen toisen kanssa, nauraa, puhua kaikesta.
Toisaalta olen sitä mieltä, että toinen on (vain) tärkeä osa elämääni, ei koko elämäni.
Itse olen myös jännässä tilanteessa. Olen varma, että haluan elää elämäni mieheni rinnalla, enkä ikinä löytäisi parempaa elämänkumppania. Rakkautta välillämme on, mutta intohimoa en enää tunne.
Taustoista sen verran, että miehelläni on ennen minua ollut useampi suhde takana, minulla ei yhtäkään. Ikävä ajatus, etten ikinä tulisi tietämään millaista on elää jonkun toisen kanssa, en voi verrata nykyistäni mihinkään.
Tunnen useita miehiä kaveripohjalla, ja haluan uskoa että naisen ja miehen välillä voi olla täysin platoninenkin suhde. Tämä usko on osittain romuttumassa, kun tajusin, että voisin kokea niin paljon jos hetkeksi irtautuisin omasta "täydellisestä" elämästäni. Voisin kokea ihastusta ja intohimoa, ja palata sitten takaisin arkeeni.
Tavallaan tilanteeni on siis samankaltainen kuin kiltillä vaimollasi. Ymmärrän häntä, ja ymmärrän sinua. Kiltti olen, mutten vielä vaimo :)
Vaikutat todella fiksulta ihmiseltä! Toivottavasti vaimosikin sen nyt tajuaa, ja varmaan tajuaakin. Itsekin tein vähän samat ex avomiehelleni. Suhteen loppuaikoina en vaan enää jaksanut "nalkuttaa" ja riidellä mistään. Olin vaan ja tein eroa... Nyt olen eronnut ja olo on mitä ihanin. Saan rauhassa etsiä oikeaa miestä itselleni.
Hienoa! En tosiaan uskonut tuollaisia miehiä olevan olemassa. Hämmästyttää, että joku pystyy näkemään asiat asioina tuomitsematta koko ihmistä,se ei ole mitenkään tavallista nykyään. Täydellistä ihmistä ei ole, mikä onni kaikille meille epätäydellisille.Mielummin olen silti epätäydellinen, kuin että haluaisin nostaa itseni tuomariksi muiden yläpuolelle. Kaikkea hyvää sinule ja perheellesi, tuollaisella kypsyydellä varmasti selviää pahemmistakin paikoista! Itse olen rukoillut anteeksi antoa kaksi vuotta, enkä tiedä vieläkään jatkuuko yli kahdenkymmenen vuoden avioliitto vai tuleeko ero.
Tämä on todella tuskaista.
Sitten pettänyt? Tuleeko itsellesi siitä sitten parempi mieli?........