Olen aivan kauheassa tilanteessa,en rakasta enään miestäni.Lapsen(9v) ja kodin takia tässä kituutan onnettomassa suhteessa.En tiedä enään mitä pitäis tehdä,joskus tuntuu että parempi olis kuolla pois.Mutta enhän minä voi lasta jättää isänsä huomaan,kuka sitä pientä sitten puolustais.Riidellään isännän kanssa jatkuvasti,lapsi sitten saa kauheita raivareita jos kuulee,pelkää että erotaan.Minun pitäis aina pitää kaikki sisälläni,en sais mistään valittaa ja vaatia mitään,muuten isäntä saa kauhean ravarin.Isännän kanssa nukutaan jo eri sängyissä ja eri huoneissa.Ei ole juuri minkään laista keskustelua,eikä hellyyden osoituksia.Jos yritän puhua erosta niin se saa aivan hirveän raivarin,tai lähtee ulos eikä puhumisesta tule mitään.Pikku humalassa ollaan erottu jo monta kertaa,isäntä on hyvän tuulinen aina päissään,ei kuitenkaan muista,tai ei halua muistaa mitä ollaan sovittu.En haluais viedä enkä jättää lasta mutta en tiedä miten itse jaksan tätä tunteettomuutta.Tuntuu että ei sillä isännälläkään ole tunteita minua kohtaan,vanhasta tottumuksesta vain pitäis olla yhdessä.Olen toivonut että hän löytäis uuden rakkauden mutta vaikea on löytää kun ei käy missään.Minä taas en halua yhtään ainutta miestä minun elämääni.
Kumpi tärkeämpi???
minä vai lapsi
2587
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
näyttää ottaneen "Kun kaikki ei mene minun mieleni mukaan, raivostun" mallin isästään
"Isäntä" vastaavasti katsoo (minun mielestä), että pienellä raivoamisella saa sinut "ruotuun" ja valmiiksi "koulutettu" passari toimii niin kauan kunnes joutuu jälleen "raivostua".
Toisin sanoen, sinua alistetaan niin miehen kuin pojan puolelta. Jo nyt käy sääliksi poikasi tulevaa tyttöystävää joka todennäköisesti joutuu samankaltaisen alistamisrumban kohteeksi mitä sinä nyt.
Sinä olet tasapainoisena aikuisena lapsellesi paras vaihtoehto. Jos tilanne on mahdoton, kuin kuvailet, lapselle ero saattaa olla parempi vaihtoehto. Lapsen vuoksi yhdessä pysyminen ei riitä.
En ole mikään sanomaan, mitä sinun pitäisi tehdä. Ainoa neuvo on, katso rauhassa eteenpäin. Yksinhuoltajan elämä ei ole sekään helppoa. On kai helppo antaa neuvoja ulkopuolelta, mutta olen itsekin ollut samassa tilanteessa. Oman päämme selvittämiseksi kävimme ex-puolisoni kanssa terapiassakin. Erosimme silti, mutta asiat oli käsitelty loppuun. Onko miehesi haluton keskustelemaan mistään?
Lapsen kodin hajoittaminen on asia, jonka kanssa tulet taistelemaan varmaan koko hänen lapsuusikänsä. Se asia pitää oppia itsessään hyväksymään ja ajallaan antaa anteeksi itselleen. Lapsikaan ei tee asiasta helppoa, koska hän reagoi varmasti vahvasti muutokseen.
Minä 2,5 vuoden jälkeen erosta mietin ja itken vieläkin lapsen ikävää isän luo. Onneksi me olemme saaneet yhteishuoltajuuden sujumaan hyvin. Ja nyt kun elämä on tasapainossa, olen onnellinen. Onnistuisikohan se vaihtoehto teilläkin, niin ei tarvitsisi miettiä, kumpi "saa" lapsen?