Tässä kuussa tulee 5v. seurustelua täyteen avomiehen kanssa, ja jatkosta ei ole tietoa. Oltiin 17v kun tutustuttiin ja nyt ollaan vähän reilu pari vuotta asuttu yhdessä. Olen avomiehen 1. seurustelukumppani, ja hän ei ole koskaan asunut yksin, itse olen asunut 3v yksin nuorempana..
Olen paljon miettinyt sitä, että jossain vaiheessa hän varmasti haluaa asua yksin ja elää sinkkumiehen elämää. Nyt minusta on vahvasti alkanut tuntua sille, ettei hän edes ole kanssani tosissaan, vaan tuntuu sille niinkuin purjehdittaisi ilman määränpäätä, ja välillä tuuli kuljettaa meitä minne sattuu, pian varmaan karille.. Puhuminen on hankalaa, koska hänen mielestään ongelmia ei muka ole, mutta kun kysyin esim. että kiinnostanko häntä enää, hän vastaa että "kiinnostat pikkusen", eli eipä taida kauheasti kiinnostusta olla enää..liekö koskaan oikeasti ollutkaan? Ja liekö edes ollut rakkauttakaan koskaan, vaan pelkän olemisen vuoksiko me ollaan oltu?
Minulla on pää ihan sekaisin, koska en tiedä yhtään mitä ajatella tästä touhusta. Jos hän ei kerran halua minusta mitään, onko järkeä enää jatkaa tätä pelleilyä.. Lisäksi hänelle on tärkeintä tietokone, hän varmasti valitsisi ennemmin sen kuin minut.
Olemme todella erilaisia, tuntuu kuin olisin äiti (olen 22v) ja hän olisi teini-ikäinen poika.. Haluaisin kuitenkin joskus sellaisen miehen, joka on Mies, ja joka arvostaa ja kunnioittaa minua. Olo on tosiaan kuin kotiorjalla, joka tekee kaikki kotihommat..Olen kyllästynyt ainaiseen nalkuttamiseen ja komenteluun, kun ei ikinä mene kerralla perille asiat, vaan pitää aina moneen kertaan sanoa. Seksikään ei ole kiinnostanut enää aikoihin, se lähinnä ällöttää..
Lisäksi olen työttömänä, ja sekin painaa mieltä..toisaalta minulla on nyt ollut hirveästi aikaa itselleni ja aikaa myös miettiä omaa elämääni.. Olisiko nyt aika tehdä muutos elämässä ja muuttaa omaan asuntoon ja aloittaa elämä alusta? Olen kuitenkin vasta 22 ja nuoruuttakin vielä edessä, en tahtoisi sen valuvan hukkaan miehen kanssa joka ei edes ota minua vakavasti. Rakastan urheilua, ja se on ainoa pakokeinoni näistä murheista.
Pahimmalle tuntuu se, että kun olen maininnut erilleeen muuttamisesta, hänellä ei ole mitään sitä vastaan.. Hän olisi varmaan valmis jo lähtemään.. Onhan tämä minullekin ensimmäinen pitkä suhde, niin ei ero ole helppoa,mutta hänelle siinä ei tunnu olevan mitään ongelmaa. Harmittaa, koska otin tämän suhteen liian vakavasti, ja käy ilmi ettei toinen olekaan vakavissaan.. En voi muuta kuin ihmetellä! Kaiken lisäksi tunnen huonoa omatuntoa koko eron ajattelemisesta, ja olen todella huolehtivainen ja olisin varmasti huolissani hänestä eron jälkeen..ratkeaako juomaan tms. vaikkei hän kovin paljon ole tähän mennessä juonutkaan.. Vaikeinta on kun hän ei voi puhua..tuntuu etä hän ottaa vitsillä kaiken?!
En tiedä tajusitteko tästä mitään, liekö sekavasti kirjoitettu, mutta kertokaa mielipiteitänne, mitä ajattelette tästä ja mitä minun olisi viisainta tehdä.
Olen paljon miettinyt sitä, että jossain vaiheessa hän varmasti haluaa asua yksin ja elää sinkkumiehen elämää. Nyt minusta on vahvasti alkanut tuntua sille, ettei hän edes ole kanssani tosissaan, vaan tuntuu sille niinkuin purjehdittaisi ilman määränpäätä, ja välillä tuuli kuljettaa meitä minne sattuu, pian varmaan karille.. Puhuminen on hankalaa, koska hänen mielestään ongelmia ei muka ole, mutta kun kysyin esim. että kiinnostanko häntä enää, hän vastaa että "kiinnostat pikkusen", eli eipä taida kauheasti kiinnostusta olla enää..liekö koskaan oikeasti ollutkaan? Ja liekö edes ollut rakkauttakaan koskaan, vaan pelkän olemisen vuoksiko me ollaan oltu?
Minulla on pää ihan sekaisin, koska en tiedä yhtään mitä ajatella tästä touhusta. Jos hän ei kerran halua minusta mitään, onko järkeä enää jatkaa tätä pelleilyä.. Lisäksi hänelle on tärkeintä tietokone, hän varmasti valitsisi ennemmin sen kuin minut.
Olemme todella erilaisia, tuntuu kuin olisin äiti (olen 22v) ja hän olisi teini-ikäinen poika.. Haluaisin kuitenkin joskus sellaisen miehen, joka on Mies, ja joka arvostaa ja kunnioittaa minua. Olo on tosiaan kuin kotiorjalla, joka tekee kaikki kotihommat..Olen kyllästynyt ainaiseen nalkuttamiseen ja komenteluun, kun ei ikinä mene kerralla perille asiat, vaan pitää aina moneen kertaan sanoa. Seksikään ei ole kiinnostanut enää aikoihin, se lähinnä ällöttää..
Lisäksi olen työttömänä, ja sekin painaa mieltä..toisaalta minulla on nyt ollut hirveästi aikaa itselleni ja aikaa myös miettiä omaa elämääni.. Olisiko nyt aika tehdä muutos elämässä ja muuttaa omaan asuntoon ja aloittaa elämä alusta? Olen kuitenkin vasta 22 ja nuoruuttakin vielä edessä, en tahtoisi sen valuvan hukkaan miehen kanssa joka ei edes ota minua vakavasti. Rakastan urheilua, ja se on ainoa pakokeinoni näistä murheista.
Pahimmalle tuntuu se, että kun olen maininnut erilleeen muuttamisesta, hänellä ei ole mitään sitä vastaan.. Hän olisi varmaan valmis jo lähtemään.. Onhan tämä minullekin ensimmäinen pitkä suhde, niin ei ero ole helppoa,mutta hänelle siinä ei tunnu olevan mitään ongelmaa. Harmittaa, koska otin tämän suhteen liian vakavasti, ja käy ilmi ettei toinen olekaan vakavissaan.. En voi muuta kuin ihmetellä! Kaiken lisäksi tunnen huonoa omatuntoa koko eron ajattelemisesta, ja olen todella huolehtivainen ja olisin varmasti huolissani hänestä eron jälkeen..ratkeaako juomaan tms. vaikkei hän kovin paljon ole tähän mennessä juonutkaan.. Vaikeinta on kun hän ei voi puhua..tuntuu etä hän ottaa vitsillä kaiken?!
En tiedä tajusitteko tästä mitään, liekö sekavasti kirjoitettu, mutta kertokaa mielipiteitänne, mitä ajattelette tästä ja mitä minun olisi viisainta tehdä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
mutta ei näköjään siellä missä nyt olet!
Äidin korvike.Älä kuluta elämääs enempää onnettomama.!!!! Parempi yksin kun huonon kaverinkaa.Sinulla on elämä elettävänä.Olette liian nuorena "vakiintuneet" Mitä siis odotat.Mikään ei muutu jos et itse muuta sitä.Sama jatkuu ja jatkuu.!!
Harvoilla se eka on se lopullinen elämänkumppani, joillakin on, mutta suurimmalla osalla ei. Tuttavapariskunta alkoi seurustella 16-vuotiaina, meni naimisiin ja erosivat siinä 26-vuotiaina. Itse taas seurustelin kahden eri henkilön kanssa ennen kuin sen kolmannen kanssa sitten menin naimisiin, että eipä itsellä löytynyt se elämänkumppani ekasta seurustelusta eikä vielä tokastakaan vaan vasta kolmannesta.
Roopelin kanssa samaa mieltä, että poika on ottanut "äidin" itselleen, joten vielä koittaa todennäköisesti se aika, jolloin haluaa elää sinkkuelämää.
Jeps, kiitos vastauksistanne :) Ei vaan ole kovinkaan helppoa lähteä, varsinkin kun itsellekin tämä on ensimmäinen pitkä ja vakava (?) suhde. Lähinnä pelottaa se yksinäisyys ja löydänkö enää ketään..oon tosin 22 eikä kiirettä minnekään. Mutta olen yrittänyt lohduttaa itseäni sillä, että viimeinkin voisin keskittyä vaan itseeni enkä ajatella vaan muita.. Poikakaverikin on puhunut että oltaisiin kavereita sitten..en tiedä onko sekään kovin hyvä ajatus, jos pyörii vielä eronkin jälkeen kuvioissa.. Mutta parempi sekin tietysti kuin riidoissa olo.
Minkä ihmeen takia suomalaiset tytöt ja naiset eivä kykene elää ja asua omillaan, yksin?
Mitä väärää siinä on että viettää aikaa ystävien kanssa, keskustelee, vaihtaa heidän kanssaan ajatuksia ja parantaa maailmaa, käy elokuvissa, piknikeillä jme jne, siis normaalia seurustelua muiden nuorten kanssa. Mutta kuitenkin omistaa oman pesän joka on vain itseä varten ( tai soluasunto jossa kuitenkin on ikioma pieni huone)
Miksi ihmeessä täytyy liimautua yhteen ihmiseen ja vielä asua hänen kanssaan?
Eihän siinä mitenkään pysty kehittymään omaksi itsenäiseksi ihmiseksi. Nuoruus on juuri aikaa jolloin kasvetaan sisältä kokonaisiksi, voimakkaiksi yksilöiksi, haetaan elämälle suuntaa. Sitten kun koulutus on hankittuja tähtäin määränpäässä, on aika alkaa etsimään elämänkumppania jonka kanssa perustaa kodin.
Tässä vaiheessa yksilöt ovat jo sen verran aikuistuneet että pystyvät olemaan tukena ja eteenpäin vetävänä voimana toiselle kun tarvitsee.
Hyvä että otit esille tuon asian, se on aivan totta. Mikähän siinä sitten lie, kun pitää jo aikaisessa vaiheessa hommata poikakaveri. Pojilla ei taida olla niin kiire sitoutua kuin tytöillä, johtuneeko kaikki siitä että pitää olla joku josta huolehtia, eikös se ole naisilla geeneissä.. En tiedä.
En kyllä kadu tätä 5 vuotta jonka olen seurustellut poikakaverini kanssa, mutta nyt alan olla vahvasti sitä mieltä että ensi vuoden puolella, kunhan saan tässä kerättyä rahaa että ylipäätään voin muuttaa, niin muutan omaan mieluiseen kämppään. Toki tulemme varmasti olemaan ystäviä ainakin melko pitkän aikaa, koska hän on minulle kuin perheenjäsen, sanoisinpa että melkein veli. Varmasti varsinkin alussa poden ikävää, mutta luulisi ajan kanssa menevän ohi, varsinkin jos olisi muuta ajateltavaa. Liikunta on minulle rakas harrastus, joten illat ainakin voisin viettää mukavasti treenaten, jne :) ja kavereita pitää sitten nähdä enemmän.
Yhdessä olimme vajaa 4 vuotta, avoliitossa ja erosimme n. 2 kk sitten. Tekstissäsi oli tosi paljon samaa kuin itsellänikin on ollut! Olen 21 vuotias,exäni muutaman vuoden vanhempi, mutta tuntui todellakin nuoremmalta. Hän ei ollut myöskään asunut koskaan yksin, itse ehdin ennen yhteenmuuttoamme asua n. vuoden yksin, mutta se oli silloin erilaista kuin nyt.
En tiedä miksi oikein olimme yhdessä. Koko suhteen ajan tiesin ettei tuu kestämään, mutta elin vaan silloin epävarmana kaikesta päivä kerrallaan. Enkä uakaltanut ajatella asioita. Näin jälkeen voin kyllä sanoa ettei meillä ainakaan rakkautta ollut, taidettiin juuri vaan olemisen vuoksi olla. Pelkäsin silloin niin paljon yksin olemista, luulin etten pärjäisi.
Ja vitsillä exänikin otti kaiken, ei voitu asioista puhua, tuntui että hän pelleili vaan asiosta aina. Tein myös suhteessa kaikki kotityöt. Eikä seksi todellakaan kiinnostanut.
Ja minäkin olen ollut välillä työttömänä, ja olen nyttenkin. Nyt on vaan ihanaa kun on aikaa tehdä kaikenlaista , laittaa Omaa asuntoa ja Omaa Elämää, miettiä asioita ja urheilla. Minäkin rakastan urheilua, on mullekin ollut aina tosi tärkeää! :)
Tämä yksinasuminen on ollut kyllä Todella ihanaa ja Tärkeää, en olisi ikinä osannut kuvitellakkaan aiemmin. Itsekin tunsin huonoa omaatuntoa suhteessa kun ajattelin eroa, mutta nyt helpottaa. Eks otti eron ensin tosi raskaasti, mutta Toivottavasti jo tajuaa, että tämä on parasta hänellekin ja vielä löytää itselleen sopivamman kumppanin!
En voi kuin suositella yksin asumista ja eroa teille. Varamsti tekee hyvää molemmille. Älä liikaa mietiskele/ murehdi asioista, asioilla on tapana järjestyä..
Siis uskomatonta, aivan kuin itse olisin kirjoittanut tuon tekstin :)
Sinä varmasti ainakin ymmärrät miltä minusta tuntuu juuri nyt, ja kiitos rohkaisusta! :)
Minullakin varmasti pelottaa se yksinäisyys, mutta teininä yksin asuminen oli varmasti hyvinkin erilaista kuin mitä se nyt olisi.. Silloin ajatteli asioista niin erilailla..
Kiitos
Aika uskomatonta tosiaan. Ymmärrän hyvin tilanteesi, tai uskoisin ainakin.
Jos haluat niin voisimme vaihtaa kuulumisia vaikka sähköpostitsekin :)
Laitahan mailia osoitteeseen [email protected] jos haluat, niin vastailen sunnuntaina kunhan tuun reissusta. :)
Erittäin tuttua juttua. Mun ensimmäinen seurustelusuhde kesti 5 vuotta, josta viimiset 2 asuttiin yhdessä. Olin 18v. kun tavattiin ja poika 20v.
Suhde alkoi vain mennä siihen, että tuntui ettei jätkää vois vähempää kiinnostaa. Minä tein kaikki kotityöt, äijä istui koneella kaiken vapaa aikansa. Yritin miellyttää, olla kiltti (vaikka joskus nalkutinkin tarpeen tullen), ehdottaa yhteistä tekemistä..kaikkiin sama tylsistynyt vastakaiku. Yhtikäs mikään ei tuntunut hetkauttavan, mutta eipä halunnut erotakaan. Minä rakastin, äijä sanoi rakastavansa mutta ei näyttänyt sitä mitenkään. Viiden vuoden paikkeilla tein sen ratkaisun, että tää on nyt tässä.
Ja koska mä olin se joka oikeasti rakasti, oli erokin mulle ihan hirvittävä. Exääni ei paljoa näyttänyt hetkauttavan..tuntuu että se oli jotenkin kauheen helpottunut kun pääsi musta eroon, vaikka enhän voi sen todellisia tunteita tietää. Varsinkin kun se ei halunnut keskustella meidän suhteesta tai erosta yhtikäs mitään. Suuttui jos yritin aloittaa keskustulua. Sekin satutti ihan hirveästi vielä samaan syssyyn, kun huomas ettei toista edes ero kosketa tippaakaan. Mulla kesti ainaki vuoden päästä erosta yli. Itkin ikäävääni joka päivä ja olin todella yksinäinen.
Meillä oli ensimmäiset kolme vuotta suhteessamme tosi ihanaa aikaa, jota muistelen lämpimästi nykyään. Muistan neljännestäkin vuodesta vielä muutamia tosi lämpimiä hetkiä, kun tunsin olevani rakastettu. Sitten jätkä muuttui oudoksi veteläksi paskaksi.
Ja loppupeleissä mulla jäi meidän suhteesta jotenkin sellanen olo, että tää mun exä oli mun kanssa tasan niin kauan, kun se ajatteli ettei se koskaan löydä ketään muutakaan. Sillä oli aiemmin huono itsetunto, jota mä sitten sopivasti paikkasin mutta jossain vaiheessa kävin tarpeettomaksi.
En kuitenkaan muistele enää pahalla, aika parantaa haavat.
Nyt koko eroajatus on alkanut tuntua aika pahalle, varsinkin kun poikakaveri on jo niin lähdössä ja tuntuu ettei ero tuntuisi missään hänellä.. Minä en ymmärrä. Pahinta tässä on, että hän vaan nauraa jos yritän vakavasti hänelle puhua..?! Alkaa tuntua että onko hän ihan mielenvikainen.. Liekö hänellä koskaan mitään tunteita ollutkaan. Tähän asti minulla ei ole edes itkua tullutkaan, mutta nyt tulee..
Lue oikein ajatuksella aiemmin kirjoittamani, ehkä tällä kertaa ymmärrät siitä viestin.
Oon lukenut, ja tajuan viestin! Mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia!