Meillä ei mies muista mitenkään minua merkkipäivinä; tai siis muistaa päivän, mutta hänelle ne eivät aiheuta mitään toimenpiteitä.
Olemme sopineet, että jouluisin emme toisillemme lahjoja laita kun omia ja sisarusten lapsia kummilapsia on tarpeeksi "lahjottavana". Mutta olisi kiva, jos jotain pientä viitsisi laittaa esim. syntymäpäivänä tai hääpäivänä (siis 2 kertaa vuodessa), meillä kun ei muutoinkaan mitään ylimääräistä lahjaa tai hemmottelua tipahtele vuoden aikana. Viime synttärinä kyllä onnitteli aamulla ennen töihinlähtöään, mutta siinäpä se sitten olikin. Edes lapset eivät tulleet tietämään äitinsä syntymäpäivästä, kun en nyt niin halunnut huomiota, mutta mieheltä odotin vähän jotain. Olisihan hän voinut lapsille mainita ja ehdottaa jotain askartelua, kun vanhin sentään on pian 9-vuotias ja olisi pienempien kanssa voinut äidin yllättää vaikka kortilla. Hääpäivä meni niin, että minä olin hänelle lahjan ostanut, mutta hänellä ei ollut minulle mitään - en pettynyt, kun tiesin lopputuloksen.
En minäkään etsimällä etsi mitään lahjaa hänelle, mutta naisilla vaan tuntuu olevan se taito laittaa korvan taakse joskus kuulemiaan miehen toiveita ja kun se merkkipäivä koittaa, niin kaapissa on valmiina juuri sopiva lahja.
Eniten ahdistaa se, kun hän tajuaa merkkipäivän lähestyvän ja kysyy hyvissä ajoin että "ei kai mun tartte sulle mitään ostaa?". Olen sanonut, että no eipä kai kun se niin vaikeaa tuntuu joka kerta olevan - ja en sitten todellakaan saa mitään. Joka kerta olen etukäteen vihjaillut, että sellainen ja sellainen olisi kiva (esim. MP3-soitin tai uusi kännykkä, joiden ostaminen ei varmaan miehelle ole kovin hankalaa, vrt. esim. jokin koru tai hajuvesi).
Mies ei itse välittäisi lahjoista (helppo varmaan sanoa, kun ei koskaan ole jäänyt niistä paitsi) eikä siksi ymmärrä, että joku olisi mielissään muistamisesta; varsinkin nainen, ja vieläpä oma vaimo! Hankkisi vaikka lapsenvahdin ja veisi minut yllätyksenä ulos syömään, mutta sitäkin ihmettä saanee odotella.
Tunnen itseni kyllä turhamaiseksi tässä asiassa, mutta onko toiveeni liian valtaisa, että mies edes sen pari kertaa vuodessa muistaisi jollain tapaa. Pahoitan mieleni joka kerta merkkipäivän jälkeen ja lupaan, etten enää ikinä laita hänelle mitään lahjaa, mutta niin taas vaan seuraavalla ostosreissulla hyllystä kurkkii juuri hänelle sopiva, toivottu lahja...
Olemme sopineet, että jouluisin emme toisillemme lahjoja laita kun omia ja sisarusten lapsia kummilapsia on tarpeeksi "lahjottavana". Mutta olisi kiva, jos jotain pientä viitsisi laittaa esim. syntymäpäivänä tai hääpäivänä (siis 2 kertaa vuodessa), meillä kun ei muutoinkaan mitään ylimääräistä lahjaa tai hemmottelua tipahtele vuoden aikana. Viime synttärinä kyllä onnitteli aamulla ennen töihinlähtöään, mutta siinäpä se sitten olikin. Edes lapset eivät tulleet tietämään äitinsä syntymäpäivästä, kun en nyt niin halunnut huomiota, mutta mieheltä odotin vähän jotain. Olisihan hän voinut lapsille mainita ja ehdottaa jotain askartelua, kun vanhin sentään on pian 9-vuotias ja olisi pienempien kanssa voinut äidin yllättää vaikka kortilla. Hääpäivä meni niin, että minä olin hänelle lahjan ostanut, mutta hänellä ei ollut minulle mitään - en pettynyt, kun tiesin lopputuloksen.
En minäkään etsimällä etsi mitään lahjaa hänelle, mutta naisilla vaan tuntuu olevan se taito laittaa korvan taakse joskus kuulemiaan miehen toiveita ja kun se merkkipäivä koittaa, niin kaapissa on valmiina juuri sopiva lahja.
Eniten ahdistaa se, kun hän tajuaa merkkipäivän lähestyvän ja kysyy hyvissä ajoin että "ei kai mun tartte sulle mitään ostaa?". Olen sanonut, että no eipä kai kun se niin vaikeaa tuntuu joka kerta olevan - ja en sitten todellakaan saa mitään. Joka kerta olen etukäteen vihjaillut, että sellainen ja sellainen olisi kiva (esim. MP3-soitin tai uusi kännykkä, joiden ostaminen ei varmaan miehelle ole kovin hankalaa, vrt. esim. jokin koru tai hajuvesi).
Mies ei itse välittäisi lahjoista (helppo varmaan sanoa, kun ei koskaan ole jäänyt niistä paitsi) eikä siksi ymmärrä, että joku olisi mielissään muistamisesta; varsinkin nainen, ja vieläpä oma vaimo! Hankkisi vaikka lapsenvahdin ja veisi minut yllätyksenä ulos syömään, mutta sitäkin ihmettä saanee odotella.
Tunnen itseni kyllä turhamaiseksi tässä asiassa, mutta onko toiveeni liian valtaisa, että mies edes sen pari kertaa vuodessa muistaisi jollain tapaa. Pahoitan mieleni joka kerta merkkipäivän jälkeen ja lupaan, etten enää ikinä laita hänelle mitään lahjaa, mutta niin taas vaan seuraavalla ostosreissulla hyllystä kurkkii juuri hänelle sopiva, toivottu lahja...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Älä tartu tyhjänpäiväisyyksiin. aikuisena tiedät tavarat lahjat eivät ole kaikki kaikessa tärkeämpää on välittäminen ja arki!
Jos mies on hyvä isä lopeta vaatimast a mieheltä liikoja älä ole itsekäs ja lapsellinen. lahjoilla ei ole mitään merkiystä.
aamupala pöydässä kiipeä syliin... (varma tapa sada huomiota) otat sitä leuasta kiinni ja sanot "lupaathan yllättää minut hääpäivänämme? Joohan. Se ois mulle tosi tärkeetä" sit annat suukon ja kuiskaat "minä rakastan sinua"
-yleensä vastaus on hämillinen "no joo"
Seuraavan kerran kun se kysyy että ei kai mitään tarvi ostaa niin sano, että no itse asiassa olisi kiva saada jotain. Ehkä se ei tosissaan tajua yhtään että pahoitat mielesi.
Eikä se ole liikaa vaadittu häneltä.
...yksinkertaisesti "unohdat" myös muistamisen lahjoin.
On myös muita tehokkaita tapoja pilata oma ja läheistensä elämä. Tästä tavasta olen myös seurannut laajennettuja versioita, joissa poikkeuksetta naishenkilö raivostuu laajalle ystäväpiirilleen, jollei hänen syntymäpäiväänsä muisteta.
On erittäin haitallista sitoa omanarvon tunteensa siihen että muistaanko henkilöä "merkkipäivinä". Tilanne vain pahenee ja henkilö etsii hyväksyntää yhä epätoivoisemmin vaatimalla muistamista ja ympäristö torjuu, sillä vaatimukset muuttuvat jo varhaisessa vaiheessa vastemielisiksi.
Pitää ymmärtää ettei oma arvostus riipu mitenkään siitä miten yltäkylläisiä syntymäpäivälahjoja henkilö saa. Arvostus on aivan muuta.
Kannattaa tarkastella lapsuutta uudestaan, sillä jostain sieltä se tarve johtuu.
Suurin osa avioliitoista luisuu kohti avioeroa juuri sen vuoksi, kun liiton annetaan muuttua arkiseksi ja kun toisekseen ei ymmärretä, että parisuhdetta täytyy HOITAA että se jaksaisi.
Alkuperäisen kirjoittajan toive saada pari kertaa vuodessa huomiota merkkipäivänä ei mielestäni on todellakaan paljoa vaadittu. Todennäköistä että on, tämän tapauksen mies ei kyllä sitten muutenkaan yllättele vaimoaan pienillä lahjoilla/huomionosoituksilla vuoden aikana.
Suurin virhe on todellakin se, että liitto arkipäiväistyy ja juuri näillä pienillä teoilla siihen saadaan vaihtelua ja uutta puhtia, jolloin liiton molemmat osapuolet taas jaksavat pitkän pätkän arkista perhe-elämää. Alun intohimo ja rakkaushan eivät katoa mihinkään, ne vaan jäävät ajan myötä kaiken muun varjoon. Kun puolisot jollakin tapaa muistaisivat ilmaista toisilleen, kuinka tärkeä ja rakas ihminen tämä toiselle on.
Jos mies sattuu vielä olemaan vähäpuheista laatua, sitä suuremmalla syyllä olisi huomioitava puoliso jollakin tapaa; edes niinä parina merkkipäivänä vuodessa.
Kuvailit täydellisesti oman suhtatutumiseni lahjontaan.
En siis ole ainoa mies, jolle lahjojen antaminen ja saaminen on ylivoimaisen vaikeaa.
Jotkut vain pakenevat asioita joissa tuntevat itsensä avuttomiksi...
Enpä osaa kuvitella, miten miestä voisi muuttaa tässä asiassa.
Hyvää syntymäpäivää Erika!