eroon.No aloitanpa tuiki tavallisella tarinalla suomalaisesta suhteesta...Lasteni isä on alkoholisti.Muutimme jo toisen kerran erilleen tässä "männävuonna" kun jouduin jo virkavallan apuun turvautumaan.Mies on väkivaltainen ja päissään ollessaan uhkailee ilman syytäkin...Olemme siis vielä yhdessä.No tunteeni ovat jotenkin ihmeellisesti karisseet häntä kohtaan, eikä siinä mitään, olen aina ollut järki-ihminen.Ongelma on siinä että en usko miehen mihinkään suuntaan muuttuvan ja haluaisin kuitenkin että lapsilla on isä.Epäjärjellinen ihminen minussa odottaa että rinssi tulis ratsullaan ja veis meiät kaikki linnaansa ja "happily ever after" ja järjellinen taas sanoo että jos eroot niin saat uhkauksia päivittäin ja josjonkun miehen tapaat niin se on luultavasti vain toisinto tästä edellisestä lisänä se että lapset kärsii...No kyllähän sitä eroa olen punninnut ja toi miehen arvaamattomuus painaa aika paljon.Luulen tietäväni että kunhan pidän sen tyytyväisenä (ollaan yhdessä joo rakastan sua hei hei nähdään ku oot selvinpäin) ei tule mitään ongelmia, mutta sitten taas ahdistaa ajatus että joutuisin koko loppuelämäni katselemaan sellasta ihmistä joka sotii kaikkia periaatteitani vastaan.Mitäs lapset?Oppiiko ne että on ookoo uhrata elämänsä toisen takia vai tuleeko niistä sitten ihmissuhteiden kierrättäjiä?
En halua vaarantaa itseäni tai lapsiani.Olisi ihanaa jos mies löytäisi uuden rakkauden ja jättäisi minut.Ihanaa siinä olisi myös se että mieskin olisi ainakin hetken (tai loppuelämänsä mieluusti!) onnellinen.Kaikesta huolimatta en toivo hänelle muuta kuin hyvää, miksi hän ei toivo sitä samaa minulle?Onko se rakkautta?Siinä että hän jättäisi minut toisen vuoksi olisi takaportti minulle esittää loukkaantunutta ja olla ottamatta häntä takaisin jos siihen tarve tulisi...Hmm.Vain väsyneen mietintöjä nämä.Kiitos jos jaksat jonkun vihjeen antaa, tai vaikka vertaistukea.
En halua vaarantaa itseäni tai lapsiani.Olisi ihanaa jos mies löytäisi uuden rakkauden ja jättäisi minut.Ihanaa siinä olisi myös se että mieskin olisi ainakin hetken (tai loppuelämänsä mieluusti!) onnellinen.Kaikesta huolimatta en toivo hänelle muuta kuin hyvää, miksi hän ei toivo sitä samaa minulle?Onko se rakkautta?Siinä että hän jättäisi minut toisen vuoksi olisi takaportti minulle esittää loukkaantunutta ja olla ottamatta häntä takaisin jos siihen tarve tulisi...Hmm.Vain väsyneen mietintöjä nämä.Kiitos jos jaksat jonkun vihjeen antaa, tai vaikka vertaistukea.
Vastaukset 3
Vanhimmat
koska itseppä soppas keitit.Sitte vielä alat lapsia tekemään ja nyt niillä ei oo isää!Olisko kannattanu miettiä aijemmin!
Roiku vaan äijässäs vielä!Ei sua kukaan muu ottais.Oot saastunut nainen!
Minun isäni oli vähän samanlainen.. ja äiti kärsi monet vuodet sen humalaisia uhkauksia ja kävipä meilläkin virkavalta useaan otteeseen, tuli ikkunoista sisään (omakotitalo) rikkomalla ne, hakkasi ja kerrankin löi kirveellä päähän. Mutta selvinpäin oli kuin unelmamies. Ja aina äiti antoi anteeksi ja uskoi perättömiin lupauksiin, oli niin sokea. Sitä kesti vuosia.. sitten äiti onneksi tapasi työreissulla uuden miehen ja tuli järkiinsä. Uusi mies oli myös jonkinlainen turva, koska äiti pelkäsi isääni niin paljon. Sitten äiti jätti isän. Isä soitteli vielä monet kerrat humalassa ja uhkaili tulevansa tappamaan äitin ja kävi ovellakin, poliisiauto kun tuli paikalle ni ei enää näkynyt missään. Ja sitten jossain vaiheessa ei enää paljoa kuulunut, luulen ettei isä enää kehdannut tulla.. minun takiani. Ja onneksi äiti pääsi uuden miehen avulla lopullisesti eroon isästä. Mies oli isän vastakohta niin kiltti. En paljoa isään ollut yhteydessä, mitä se välillä selvinpäin mulle soitti ja aina pyyteli anteeksi tekemisiään ja kertoi miten rakastaa. En kyllä kauheasti edes kaivannut sitä koska olin nähnyt mitä se äidille teki.. ja olihan mulla uus isäpuoli. Olen ylpeä että äiti pääsi isästä eroon.. isä kuoli muutama vuosi sitten. Minulle ei ole jäänyt mitään traumoja lapsuudesta, ehkä ennemminkin olen tajunnut että asioita pitää miettiä järellä ei tunteilla.. en ikinä haluaisi kokea samaa! Äiti on ollut mulle maailman paras äiti, se on korvannut tavallaan isänkin!
Joten kyllä suosittelen eroamaan siitä miehestä!
Ei tollasta tarvii sietää, eikä se ihminen tule muuttumaan! Ja voit löytää jotain paljon parempaa, äläkä lapsiasi sure.. kyllä ne pärjää, eivätkä ne isää menetä, kärsii vain enemmän perheväkivallasta ja huonosta ilmapiiristä kotona.. koti on kumminkin niin tärkeä, paikka missä on hyvä olla!
En tiedä auttaako juttuni, mutta olisipa äitikin tajunnut hyvissä ajoin erota.. olisi säästytty monilta lasinsiruilta ja turvakotikäynneiltä.
Nykyään se ongelma vaan on siinä että asutaan erillään ja lapset näkee isiä vain selvähkönä(tokkopa tuo on edes sana).Eli voisin järkeillä näin että lapsilla on ihan ok isi vaikkei sitä usein näykkään ja minä pyöritän sirkusta saamatta tästä mitään muuta kuin toivottavasti onnelliset lapset.Eli sehän on se tärkein asia, että lapset voivat hyvin.Tuntuu vaan että itse "kiinnitettynä" yksinhuoltajana alkaa voimat ja elämänilo hiipua...Voiko ihminen kestää parisuhteessa 18-vuotta saamatta siitä itse mitään.Tai no voi tietenkin.Saan haudata vaan kaikki haaveet omakotitalosta ja yhteisistä hetkistä.Mies kun on kykenemätön töihin ja itse ei viitsi kellonympäri lapsia hoitoon laittaa.Nyt ovat kumpikin kotona, enkä ole ihan rehellisesti puoleen vuoteen käynyt yksin edes suihkussa.Tuntuu niin väärältä että kaikki mihin tähtäsi pitäisi haudata yhden ihmisen takia.Kun tietääkseni on olemassa vain yksi elämä.