Kolme vuotta yhteiseloa, nyt alkaa olla valintojen aika. Ympärillä ihmiset avioituvat, saavat lapsia jne. Mietin, ovatko he todella onnellisia, vai ovatko hekin vain tyytyneet siihen mitä on, kyseenalaistamatta tätä elämää ja suhdettaan sen enempää.
Jos joku kysyy, rakastanko miestäni, myönteinen vastaus kyllä tulee, muttei suoraan apteekin hyllyltä. Takana on paljon vaikeuksia, mutta toisaalta olen jo niin tottunut toisen läsnäoloon ja ehkä samat vaikeudet olisi edessä kenen kanssa tahansa, eri muodoissa vaan. Kummatkin halutaan perhe, ok-talo ja viettää aikaa yhdessä eri tavoin, silloin kun toisen naama ei ärsytä..heh. Tykätään monista samoista asioista, mutta toisaalta luonteemme ovat usein kuin yö ja päivä.
Olisi hienoa mennä naimisiin, sitoutua ja elää tosissaan toisen kanssa eikä lapsellisesti vilautella erokorttia aina pahimpien riitojen aikana. Olisi hienoa elää vihdoin unelmaansa, tavallista perhe-elämää.
Kuitenkin mietin jo nyt ennen perhettä, tätäkö se lopulta on. Enkö koskaan enää tunne sitä suurta tarkoitusta ja sitä, että "tämä on oikein"? Onko se tunne vain ensimmäisessä parisuhteessa? Olen kyllä päässyt siitä yli, mutta fiilikset eivät "uusintakierroksella" ole niin voimakkaat. En enää usko ihmisiin ja parisuhteisiin samalla tavoin, ja se satuttaa. Pelkään eroa, pelkään lasten saamista, koska olen niin paljon joutunut olemaan tekemisissä eroperheiden kanssa, nähnyt mitä kaikkea kamalaa rikkonaiset vanhempien suhteet saavat lapsissa aikaan. En kestäisi, jos meille kävisi joskus samoin. Vääriä ajatuksia, tiedän.
Meillä ei ole ongelmaton suhde, ja tuskin se sitä tulee koskaan olemaankaan. Alkoholismia, väkivaltaa ym ei onneksi ole, mutta usein liiasta temperamentista ja väärinkäsityksistä sekä ymmärtämättömyydestä johtuvia riitoja. Usein ne vielä paisuvat ja paisuvat, kunnes pillitän monta tuntia putkeen. Sitten arkea ja "nyt menee hyvin"-hokemista, kunnes taas sama kuvio toistuu.
Onko tällainen normaalia elämää missä suhteessa vaan? Onko ok miettiä eroa, mutta kuitenkin päätyy lopulta menemään naimisiin toisen kanssa? Yritän liikaa etukäteen miettiä ratkaisua, mutta en jaksa enää tätä "irrallisuutta". Haluan perheen, ja miesystäväni olisi siihen enemmän kuin valmis. Harvinaista ainakin omalla kohdallani, että mies oikeasti haluaa sitoutua. Voisin olla ihan ok onnellinen mieheni kanssa toivon mukaan loppuelämän, mutta hän ei ymmärrä minua monissa asioissa, eikä pohdi tätä elämää sen laajemmin kuin mitä tarttee. Keskustellaan kyllä kaikesta avoimesti ja kuuntelee, mutta olemme monissa asioissa eri planeetoilta.
Onko tyhmää havitella kuuta taivaalta? Onko sitä lopulta onnellisempi, kun jää eikä etsi onnea muualta? En tiedä olenko nyt onnellinen.
Jos joku kysyy, rakastanko miestäni, myönteinen vastaus kyllä tulee, muttei suoraan apteekin hyllyltä. Takana on paljon vaikeuksia, mutta toisaalta olen jo niin tottunut toisen läsnäoloon ja ehkä samat vaikeudet olisi edessä kenen kanssa tahansa, eri muodoissa vaan. Kummatkin halutaan perhe, ok-talo ja viettää aikaa yhdessä eri tavoin, silloin kun toisen naama ei ärsytä..heh. Tykätään monista samoista asioista, mutta toisaalta luonteemme ovat usein kuin yö ja päivä.
Olisi hienoa mennä naimisiin, sitoutua ja elää tosissaan toisen kanssa eikä lapsellisesti vilautella erokorttia aina pahimpien riitojen aikana. Olisi hienoa elää vihdoin unelmaansa, tavallista perhe-elämää.
Kuitenkin mietin jo nyt ennen perhettä, tätäkö se lopulta on. Enkö koskaan enää tunne sitä suurta tarkoitusta ja sitä, että "tämä on oikein"? Onko se tunne vain ensimmäisessä parisuhteessa? Olen kyllä päässyt siitä yli, mutta fiilikset eivät "uusintakierroksella" ole niin voimakkaat. En enää usko ihmisiin ja parisuhteisiin samalla tavoin, ja se satuttaa. Pelkään eroa, pelkään lasten saamista, koska olen niin paljon joutunut olemaan tekemisissä eroperheiden kanssa, nähnyt mitä kaikkea kamalaa rikkonaiset vanhempien suhteet saavat lapsissa aikaan. En kestäisi, jos meille kävisi joskus samoin. Vääriä ajatuksia, tiedän.
Meillä ei ole ongelmaton suhde, ja tuskin se sitä tulee koskaan olemaankaan. Alkoholismia, väkivaltaa ym ei onneksi ole, mutta usein liiasta temperamentista ja väärinkäsityksistä sekä ymmärtämättömyydestä johtuvia riitoja. Usein ne vielä paisuvat ja paisuvat, kunnes pillitän monta tuntia putkeen. Sitten arkea ja "nyt menee hyvin"-hokemista, kunnes taas sama kuvio toistuu.
Onko tällainen normaalia elämää missä suhteessa vaan? Onko ok miettiä eroa, mutta kuitenkin päätyy lopulta menemään naimisiin toisen kanssa? Yritän liikaa etukäteen miettiä ratkaisua, mutta en jaksa enää tätä "irrallisuutta". Haluan perheen, ja miesystäväni olisi siihen enemmän kuin valmis. Harvinaista ainakin omalla kohdallani, että mies oikeasti haluaa sitoutua. Voisin olla ihan ok onnellinen mieheni kanssa toivon mukaan loppuelämän, mutta hän ei ymmärrä minua monissa asioissa, eikä pohdi tätä elämää sen laajemmin kuin mitä tarttee. Keskustellaan kyllä kaikesta avoimesti ja kuuntelee, mutta olemme monissa asioissa eri planeetoilta.
Onko tyhmää havitella kuuta taivaalta? Onko sitä lopulta onnellisempi, kun jää eikä etsi onnea muualta? En tiedä olenko nyt onnellinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ei se suhde avioitumisesta ainakaan paremmaksi muutu. Kaikkien kanssa ei vaan saa suhdetta toimimaan. Silloin joudutaan parisuhdetta ikäänkuin rakentamaan ja pohtimaan aika ajoin. Toisissa suhteissa kaikki sujuu itsekseen, on sitä rakkautta.
Täydellistä suhdetta ja miestä on niin vaikeaa löytää tästä maailmasta. Voihan sitä huonommankin kanssa perustaa perheen ja elää perhe-elämää. Se kuitenkin on kivaa. Mutta jos miehellä on hankala luonne, se usein muuttuu avioliiton ja yhteisten vuosien myötä entistä hankalammaksi. Silloin se onkin sitten itsestä kiinni, kuinka vahva ihminen sitä itse on. Ja minkälaista miestä jaksaa katsella vierellään.
Tuo liika temperamentti ja kyvyttömyys asettua toisen asemaan on asioita jotka eivät edistä parisuhdetta yhtään kenenkään kanssa.
Oli ongelma kummalla tahansa tai kummallakin, sitä kannattaisi hoitaa NYT ja miettiä suhteen statusta SITTEN
Mies ajattelee kovin mustavalkoisesti ja saa minut usein ehdottomuudessaan raivon partaalle. Ehkä se minä sitten olen, joka en osaa hillitä itseäni. Toisaalta en aina koe, että minun pitäisikään. Kuitenkin huomaan, ettei toisen besserwisseriys mihinkään muutu - en vain voi tietää jaksanko elää näiden mukavien asioiden kanssa loppuelämän. Ilo elämästä häviää, kun aina jankataan joka asiasta. Jos en ragoi mitenkään tai laitan vaan asiat taka-alalle, ei siitäkään hyvä seuraa. Ollaan keskusteltu, puhuttu rakentavastikin. Mutta suuttumuksen vallassa kaikki sopimukset ja yrittämiset unohtuvat kummaltakin.
En tiedä, en ollut tällainen tulisielu entisessä suhteessa. Uskon vakaasti siihen, että toisen olemus ja läsnäolo muuttavat myös omaa persoonaa ainakin ulkosesti suuntaan ja toiseen. "Ihanneminä" en kyllä todellakaan ole mieheni kanssa. :-(
Yleensä sanotaan, että 3-5 vuosi parisuhteessa on niitä "kriisivuosia". Niistä kun pääsee yli, suhde paranisi. Ne vuodet tulevat aina vastaan vaikka kumppania vaihtaisikin.
Sinun täytyy itse tehdä päätöksesi vaikka ne olisivatkin vaikeita. Tuttu tapa on laittaa ihan paperille miinukset ja plussat ja laskea kumpia on enemmän ja kummat painavat enemmän vaa'assa.
Tsemppiä!
Ja puhukaa ja keskustelkaa näistäkin asioista kumppanisi kanssa, se voi avata yllättäviäkin ajatuksia ja tuntemuksia sinussa.
pohtinut jo vuosia. Parisuhteet vaihtunu, mutta sama pohdinta jatkuu. Taitaa olla ikuisuus kysymys.
Nyt elän parisuhteessa miehen kanssa jolla on kaikki ne piirteet jotka mieheltä ja tulevalta lasteni isältä haluaisin. Tunne ei vaan ole niin voimakas. Rakastan kyllä miestäni, mutta tunnen voimakkaammin toista kohtaan. Tunne on yksipuolinen tätä toista kohtaan. Hänestä ei olisi parisuhteeseen kanssani pidemmän päälle.
Kaikkea ei voi saada, joten tyydyn tähän. Olen tottunut olemaan se antavampi osapuoli, kaikissa ihmis-suhteissani.
Vaihtoehdot ovat vähissä, joko nyt heittäydyn tosissani perustamaan perhettä tämän miehen kanssa tai sitten olen ikuisesti lapseton ja luultavasti vielä sinkkukin. Ei enään jaksa ihmetellä, kun se ei mitään muuta. Tulos on loppujen lopuksi sama, olen yksin. Ei löydy miestä joka kohtaisi minut tunnetasolla. Elämä on tyytymistä.