hieman romanttista

tekstiä... kirjoitti:

Hän seisoi nuorukaisen takana, ja katsoi tätä kauttaaltaan. Toivottavasti kukaan
muu ei huomannut, miten omituiseksi
hän muuttui tämän läsnäolosta hermostuneena, saati sitten näin lähellä tätä
seisoessaan. Hän katsoi puvun verhoamaa
selkää, eikä voinut mitään sille, että hänen kosketuksensa, jonka tässä
tilanteessa olisi pitänyt, ja kenen tahansa muun
takana seisoessa olisi varmasti ollutkin, olla kovempi ja tiukempi, jotta
harjoittelu onnistuisi edes jotenkin, oli enemmänkin
hellä. Siihen oli sekoittunut Tunne eikä hän voinut sille mitään. Hän ei
muissakaan tilanteissa aikoihin muutenkaan ollut
käyttänyt kovia otteita, eikä pystynyt siihen nytkään. Hänen otteensa vain
pehmeni entisestään. Onneksi kukaan ei seurannut
heitä katseellaan, ei ainakaan siltä näyttänyt, tai tilanne olisi tuntunut vielä
hankalammalta. Olihan hän aiemminkin hypännyt
edessä seisovan reppuselkään, mutta silloin, yli kaksi vuotta aiemmin, se ei
ollut ollut yhtään näin vaikeaa. Hänen otteensa
hädin tuskin kesti.

Jostakin syystä hän ei voinut lakata miettimästä tuota hetkeä ennen kuin olisi
kirjoittanut sen ylös. Sitten, hän ajatteli, se ehkä
vähenisi. Oli jo väärin olla ihastunut oletettavasti varattuun, saati
mietiskellä tätä niin paljon. Itseasiassa suurimman osan
ajasta tämä vain tuli hänen mieleensä tuosta noin, mutta ei tämä pohdiskelu
oikeinkaan tainnut olla. Ellei...

(inspiraation pienoinen purku)

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä