Tiedä sitten kuuluuko tämä avioliittoaiheeseen, perhe ja lapset vai kaikkiin, mutta tänne nyt ajattelin purkaa mieltäni...
Olemme hyvin rahallisesti toimeentuleva kaksilapsinen perhe(lapset yhteisiä 3 ja 1 v), avioliitossa nyt vajaan vuoden. Olen ulospäinsuuntautunut, aktiivinen ja elämäniloinen työssäkäyvä äiti. Hoidan työn, kodin, lapset ja kaiken mahdollisen niihin liittyvän yksin. Mieheni matkustaa työn vuoksi viikot, kotona vain viikonloppuisin. Tästä johtuen minä olen lapsille se "ykkönen", eivät oikein päästä minua mihinkään yksin...ja siksi minulla ei arkipäivisin ole mitään muuta "elämää" kuin työ ja sen jälkeen kotiin lasten kanssa.Haluaisin käydä lenkillä, salilla, kahvilla kavereiden kanssa, mutta tukiverkostoa on hyvin vähän eli hoitajistakin on pulaa. Mieheni marisee viikonloput, kun lapset eivät kunnioita vaan kiukuttelevat hänelle. Hän istuu lähes kaiken aikaa tietokoneella tai elokuvia katsellen. Usein huutaa lapsille, ei osaa oikein sovitella asioita.Olen onneton, koska meillä on aina ollut hyvä, lämmin ja keskusteleva suhde ja nyt ollaan menty siihen, että mikään ei tunnu olevan kuin ennen. Mies kyllä muistaa minua nähdessään kehua, tuo kukkia jne. mutta jokin on muuttunut. Meillä ei ole edes alkoholin kanssa ongelmia (käydään ulkona n. 4 krt vuodessa emmekä kotona nauti laisinkaan), sitäkään en voi tässä syyttää ;)Olen ajatellut, että josko häntäkin viikottaiset poissaolot vaivaa.Tosin siitäkin kun on keskusteltu, mies tokaisee, että työt on pakko tehdä. Mielestäni kuitenkin on valintakysymys, onko viikot poissa kotoa. Hänen alallaan on töitä tarjolla pilvin pimein, vuoroistakin voisi sopia. Olen tosiaankin ihan hukassa. Pidän itseäni hyvänä äitinä ja vaimona, en nalkuta ja asioista sovitaan yleensäkin rakentavasti. Nyt vaan mieltä painaa tämä miehen jatkuva poissaolo... ehkä tämä "tunteenpurkaus" hieman auttaa.
Olemme hyvin rahallisesti toimeentuleva kaksilapsinen perhe(lapset yhteisiä 3 ja 1 v), avioliitossa nyt vajaan vuoden. Olen ulospäinsuuntautunut, aktiivinen ja elämäniloinen työssäkäyvä äiti. Hoidan työn, kodin, lapset ja kaiken mahdollisen niihin liittyvän yksin. Mieheni matkustaa työn vuoksi viikot, kotona vain viikonloppuisin. Tästä johtuen minä olen lapsille se "ykkönen", eivät oikein päästä minua mihinkään yksin...ja siksi minulla ei arkipäivisin ole mitään muuta "elämää" kuin työ ja sen jälkeen kotiin lasten kanssa.Haluaisin käydä lenkillä, salilla, kahvilla kavereiden kanssa, mutta tukiverkostoa on hyvin vähän eli hoitajistakin on pulaa. Mieheni marisee viikonloput, kun lapset eivät kunnioita vaan kiukuttelevat hänelle. Hän istuu lähes kaiken aikaa tietokoneella tai elokuvia katsellen. Usein huutaa lapsille, ei osaa oikein sovitella asioita.Olen onneton, koska meillä on aina ollut hyvä, lämmin ja keskusteleva suhde ja nyt ollaan menty siihen, että mikään ei tunnu olevan kuin ennen. Mies kyllä muistaa minua nähdessään kehua, tuo kukkia jne. mutta jokin on muuttunut. Meillä ei ole edes alkoholin kanssa ongelmia (käydään ulkona n. 4 krt vuodessa emmekä kotona nauti laisinkaan), sitäkään en voi tässä syyttää ;)Olen ajatellut, että josko häntäkin viikottaiset poissaolot vaivaa.Tosin siitäkin kun on keskusteltu, mies tokaisee, että työt on pakko tehdä. Mielestäni kuitenkin on valintakysymys, onko viikot poissa kotoa. Hänen alallaan on töitä tarjolla pilvin pimein, vuoroistakin voisi sopia. Olen tosiaankin ihan hukassa. Pidän itseäni hyvänä äitinä ja vaimona, en nalkuta ja asioista sovitaan yleensäkin rakentavasti. Nyt vaan mieltä painaa tämä miehen jatkuva poissaolo... ehkä tämä "tunteenpurkaus" hieman auttaa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Miehesi poissaolon takia oireilette kaikki, niin sinä, lapset kuin mieskin.
Mutta mies on ihan oikeassa, työt on tehtävä. Nyt on vain kyse siitä, onko tämä ihan tosi juttu, vai löytyisikö niitä töitä kotia lähempää jos tosissaan etsisi.
Toivottavasti ei ole pahin kyseessä eli se, että mies haluaa olla poissa, ja hänellä on siellä jossain ehkä arkisuhdekin.
Eikö mies voisi hankkia itselleen läppäriä jota käyttäisi arkisin siellä töissä ollessaan, ja viikonloput sitten omistautuisi sinulle ja lapsille. Se korvaisi varmaan teille molemmille hyvin paljon.
Josko noiden harrastusten kanssa koittaisit kuitenkin mukautua elämäntilanteeseesi, kunhan lapset siitä hieman kasvavat niin ehdit taas takaisin elämäänkin, mutta nyt he tarvitsevat sinua eniten, enemmän kuin sinä tarvitset harrastuksiasi. Äitiys on uhrautumista.
Totta puhut, työt on tehtävä, minunkin. mieheni taitaa olla niitä liiankin säntillisiä kavereita, ei osaa kieltäytyä kun töitä tarjotaan. Nämä ulkopuoliset suhteet jätän omaan arvoonsa, niihin en usko ja jos niin kävisikin, mies on silloin valintansa tehnyt ja löytänyt jotain parempaa. En osaa enkä halua olla epäilemässä asioita, joihin ei todellista näyttöä ole. Toki ajatus joskus mielessä on käynyt, mutta niistäkin olemme puhuneet avoimesti. Olet oikeassa siinäkin, että ehdin harrastaa yms. kun lapset ovat kasvaneet. En ollenkaan sitä ns. vaadi. Olisi se vaan joskus mukava viettää tuntikin ihan itsekseen... Olen kyllä täysillä mukana lasteni elämässä enkä haluaisi oikeastaan hetkeäkään olla poissa heidän luotaan. Tosiaan kun pieniä ovat vain hetken ja niin järjettömän rakkaita! Itse en koe äitiyttä uhrautumisena vaan sekin on valintoja täynnä kaikkien hyvin vointia ajatellen.Uhrautumisesta syntyy katkeruutta ja katkeruus ei ole mukava seuralainen. Mutta että vielä palatakseni varsinaiseen aiheeseen, luulen että meillä viikonloppuna keskustellaan tästä ongelmasta ja koitetaan löytää jonkinlainen kultainen keskitie. Olen vahvasti sitä mieltä kuitenkin, että meillä on paljon vielä annettavaa toisillemme ja lapsille perheenä! Kiitos järkevistä vastauksista. Kummasti se tosiaan helpottaa mieltä, kun voi asioita laittaa "paperille".
Olen 50v mummeli helsingistä, asun kahden lapseni
kanssa helsingissä ja tulisin mielelläni toisen
lapseni kanssa, tyttö kohta 5v, hoitamaan viikolla lapsiasi niin pääset tuulettumaan, missäpäin asutte ? Olen luotettava ja jaksan leikkiä pienten lasten kanssa.sähköposti [email protected] niin voit laittaa viestiä suoraan postiini.
miehelläsi on työpaikkakunnalla uusi nainen ja äksyilee sulle huonoa omaatuntoaan. ei osaa tehdä päätöstä, odottaa, että sinä teet, kun kyllästyt hänen pottumaisuuteensa.usko pois, miehen loogista toimintaa...
Elämässä on monia valintoja ja asioilla joku arvojärjestys.
Juttusi kuullostaa tutulta, koska itse olen tilanteessa, jossa vaimoni on nykyään paljon pois kotoa ja työhönsä uppoutuneena. Itsellä on sitten elämä pääasiassa vastuun kantamista vähän joka asiasta. Oma elämä jää johonkin taka-alalle.
Onhan se niinkin, että jonkinlainen uralla eteneminen ym. voi olla ihmiselle tärkeää että edes motivoituu tekemään työtä ja jos se sitten vaatii runsasta poissaoloa, niin minkäs voi. Kuitenkin mielestäni arvomaailmassa on vähän huono järjestys, jos perhe ja pienet lapset saavat kärsiä uraohjuksena olemisen kustannuksella. Itse olen himmannut työtahtia enkä edes opiskele täydellä teholla, jotta aikaa jää myös olla kotona. Lapset on pieniä niin vähän aikaa elämässä, ettei sitä aikaa voi oikein olla poissaolevana.
Vaikka olemme avioliitossa, niin emme koskaa täysin voi tuntea toista ihmistä. Teillä on pienet lapset ja mies paljon poissa; tällaisessa tilanteessa koetaan paineita ja stressiä, ja miehesi saattaa jo tämänkin takia olla poissaolevan oloinen. Joskus tunteita on vaikea jakaa, kun ei edes oikein tiedä, mitä tuntee ja miksi.
Tärkeintä on, että tunnet itsesi ja pidät itsestäsi huolta. Miehesi puolestaan pitää huolen itsestään. Hyväksy tämä tilanne yhdeksi elämänvaiheeksi. Tilanteet muuttuvat joka tapauksessa monta kertaa pitkän liiton aikana.
onko rouva ihan pihalla,miksi te hommasitte lap
sia.rasite.hyvin toimeentuleva perhe.ei aikaa
hoitaa lapsia.edessä on vähintään 20v urakka
lapsien kanssa.ei se vaipanvaihto,mutta se murrosikä.silloin vasta olette kusessa,ellette nyt hoida asioita kunnolla.raha ei ratkaise
ongelmia,vaan lasten kanssa vietetty aika.äiti
on aina pienille lapsille ykkönen.lapset ei
vät ole mitään leluja, jotka voi laittaa kaap
piin odottamaan kun vanhemmilla on aikaa leikkiä
eivät päästä sinua mihinkään yksin.?
heijastuu suomalaisten lasten suurin ongelma.
äitejä ei enää ole,on vain naisia jotka kuvit
televat parin lapsen synnyttämisen jälkeen kaiken
palautuvan ennalleen.harastuksia liikuntaa,omaa
aikaa.salilla,lenkillä,kahvilla ystävien kanssa.
aikaa on tähän kaikkeen n.20v päästä.olet vielä
n.s. "hyvästä perheestä"rahaa,mutta ei aikaa
lapsille.lehdet ovat täynnä "hyvien perheiden"
lasten aikaansaannoksista.is money honey.!elikä
narinasi on käsittämätöntä.tarkeintä on aika
jonka lapsesi saavat sinulta ,et sinä.siinä vaiheessa kun päätit hommata kaksi lasta olet
vapaaehtoisesti luopunut omasta ajastasi.keskity
lastesi hyvinvointiin,älä omaasi.
ellet pistä miestäsi tilille.
Hän ei ole kiinnostunut lapsistanne eikä Sinusta.Vain ,ja ainoastaan työstään ja ns."arkirutiineistaan",johon sisältyy aivan varppina jotain muutakin kuin työtä.
Nostapa kissa pöydälle vaikka kuinka pelottais!
ei säily jos niille molemmille ei ole aikaa. Eli yhteistä puolisoiden välistä aikaa, jossa hoidetaan parisuhdetta ja aikaa myös lasten kanssa.
Rakkaus on tärkeämpää kuin raha.
Tutulta tuntui vuodatuksesi. Mieheni alkoi matkustella työn vuoksi lasten syntymän jälkeen. Nyt lapset jo isoja. Matkustus kiihtyi vuosien myöta, välillä rauhallisempaa. Matkat parin viikon mittaisia, viikonloppu kotona, ja taas mennään. Aikaerot rasittavat. Ihmettelen hänen jaksamistaan. Itse olen välillä ollut aivan poikki kun jouduin kantamaan vastuun täysin arjesta työn ohessa. Huoli hänen jaksamisestaan vie myös voimia, myös pelko lentoturmista. Kaikenlaisia tunteita olen n. 20 vuoden reissailujen aikana läpi käynyt. Välillä olen päättänyt erota. Kun oikeasti on yksin, niin ei tarvise edes kuvitella, että toinen auttaisi arjessa. Omasta ajasta luovuin kun lapset olivat pieniä, oli helpompaa kun ei edes kaivannut minnekään. Lapset ovat oireilleet myös. Se on surullista. Aluksi mieheni ei edes ymmärtänyt, että tallaisessa systeemissä on jotakin kummallista perheen,ja meidän suhteen kannalta. Lapsille hän on ollut hyvä aina. Eikä hän ole turhista narissut minullekaan. Läheiset ovat ihmetelleet jaksamistani, niin välillä itsekin. Enkä ole aina jaksanutkaan. On ollut pakko kovettaa itseään, torjua ikävä. Siinä on se huono puoli, että samalla torjuu rakkautensakin, kuolettaa tunteensa. Tässä sitä nyt kuitenkin vielä ollaan, mies taas matkoilla. Yhteydenpito on välillä ollut tekstiviestien varassa, eivätkä nekään ole aina toimineet. Soittaminen kun on niin kallista työnantajalle. Onneksi työnantaja on muistanut miestäni edes pienellä kynttilällä näin Jolun aikoihin... En ole katkera, vai olenko..? Mieti itse, ja keskustelkaa mitä voisi muuttaa. Vai voiko mitään.
Mihin olet valmis? Millaista elämää haluat elää? Toivon Sinulle voimia tehdä itsellesi ja lapsillesi hyviä ratkaisuja.
Minusta kaipuusi omaan aikaan on ihan oikeutettua! Kyllä perheen pitäis olla osakeyhtiö, eikä pelkästään toisen vanhemman harteilla. Kyllä sitä "superäitikin" väsyy, jos on pienissä lapsissa kiinni ihan koko ajan! Ja aikuinen kaipaa välillä toisen aikuisen seuraa- niin ihania kuin lapset onkin. Jos asut jossain isommassa kaupungissa, voisit kysellä hoitoapua esim. Mannerheimin lastensuojeluliiton kautta. Heillä on koulutettuja hoitajia keikkatöihin kohtuuhintaan. Voisit tietysti laittaa myös ilmoituksen jonkin oppilaitoksen seinälle ja tarjota baysitterin paikkaa taskurahoja tarvitsevalle opiskelijalle. Ja vielä: miehesi kanssa voist yrittää keskustella rakentavasti muista työpaikkavaihtoehdoista. Kerro rehellisesti, että sinua ja lapsia rassaa nykyinen viikot erossa- elämä! Tsemppiä!