Monet tämän palstan kirjoitukset käsittelevät vaikeita sukulaisuussuhteita. Moni kokee, että on jollakin tavoin jämähtänyt sukunsa keskelle. Suku painostaa ja väheksyy, mutta kirjoittaja kuitenkin yrittää ylläpitää suhteita ja kestää tilanteet.
Itselläni on niin pieni suku, että tuollaista ahdistavaa kokemusta ei pääse syntymään. Kun serkuksiakaan ei ole kuin 4 isän puolelta, ja äidin puolelta pari enemmän, niin yhteydenpitokin on yllättävän vaikeaa. Asumme eri puolilla Suomea, eikä ns. "kotipaikkaa" ole.
Sen vuoksi kysynkin, miten nämä sukunsa kuristuksissa olevat suostuvat olemaan kaikkien sorrettavana.
Ihminen pystyy elämään mainiosti ilman sukua. Ei tämän päivän sukulaisuudesta enää ole sitä samaa turvaa kuin ennen, kun elettiin maataloudessa, taloissa ja torpissa. Sukulaiset saivat aina tulla ja mennä, osallistua talon töihin ja saivat kaupunkiin perunat ja reikäleivät.
Nykypäivän aikuiet ihmiset tienaavat itse leipänsä, ja jos työ loppuu, saavat työttömyysavustuksen yhteiskunnalta. Kukaan ei ole enää sukunsa armoilla.
Me emme tarvitse sukua henkemme pitimiksi.
Miksi kuitenkin pidetään kiinni sukulaisuudesta, jos ei siitä ole kuin murhetta?
Aihe olisi käsittelyn arvoinen.
Itselläni on niin pieni suku, että tuollaista ahdistavaa kokemusta ei pääse syntymään. Kun serkuksiakaan ei ole kuin 4 isän puolelta, ja äidin puolelta pari enemmän, niin yhteydenpitokin on yllättävän vaikeaa. Asumme eri puolilla Suomea, eikä ns. "kotipaikkaa" ole.
Sen vuoksi kysynkin, miten nämä sukunsa kuristuksissa olevat suostuvat olemaan kaikkien sorrettavana.
Ihminen pystyy elämään mainiosti ilman sukua. Ei tämän päivän sukulaisuudesta enää ole sitä samaa turvaa kuin ennen, kun elettiin maataloudessa, taloissa ja torpissa. Sukulaiset saivat aina tulla ja mennä, osallistua talon töihin ja saivat kaupunkiin perunat ja reikäleivät.
Nykypäivän aikuiet ihmiset tienaavat itse leipänsä, ja jos työ loppuu, saavat työttömyysavustuksen yhteiskunnalta. Kukaan ei ole enää sukunsa armoilla.
Me emme tarvitse sukua henkemme pitimiksi.
Miksi kuitenkin pidetään kiinni sukulaisuudesta, jos ei siitä ole kuin murhetta?
Aihe olisi käsittelyn arvoinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä, aihe on kiinnostava. Tämä palsta tuskin kuitenkaan soveltuu teoretisointiin kovin hyvin, vai mitä?
Täällähän tavallisesti päästellään höyryjä, ja hyvä, kun tällainen varaventtiili on olemassa. Olen itsekin päässyt eteenpäin pahojen tapahtumien käsittelyssä, kun olen saanut kirjoittaa ne "pois" mielestäni.
Olen pannut välit totaalisesti poikki, kun pinnani kerta kaikkiaan katkesi. Olen keski-ikäinen. Nyt vähän harmittaa, etten tehnyt tuota "drastista" liikettä jo parikymppisenä. Paljolta olisin säästynyt!
Mitään tukea en ole koskaan saanut edes lähiomaisiltani, vaan olen joutunut olemaan heille yksinomaan lastenvahti, olkapää, korva ja rahapussi. Kuulostaa ehkä raa'alta, mutta näin nyt vain on.
Kauan kesti, ennen kuin pystyin "kovettamaan" itseni (heille kovuus minua kohtaan ei ilmeisesti tuottanut koskaan mitään vaikeuksia) ja sanomaan suorat sanat.
näistä parasiiteista nelikymppisenä.
Pidän yhteyttä ainoastaan niihin sukulaisistani jotka ovat kykeneviä normaaliin kanssakäymiseen.
Kauan kesti ennen kuin pystyin tämän ratkaisun tekemään.
Suomessa vielä aika paljon kasvatetaan siihen tyyliin, että suku on tärkein. Aivan kuten joskus "muinoin" on tehty. Vaikka sillä ei ole nykyään juuri mitään merkitystä. Silti ne juuret ovat syvällä ja monissa suvuissa paheksutaan sitä jos joku uskaltaa hylätä sukunsa.
Tuota asiaa ei pysty täysin ymmärtämään jos itsellä ei ole siitä mitään kokemusta. Onneksi kaikki eivät ole sellaisia jotka haluavat sanella mitä muut tekevät. Sillä siitähän nuo ongelmat juuri johtuvat, että jotkut eivät ymmärrä ja kunnioita toisten henkilökohtaisia rajoja. Sellaiselle ihmiselle on aika turha yrittää rautalangasta vääntämään tuotakaan asiaa.
Ehkä tämä yhteiskunta, joka osoittaa aina jotain luukkua milloin mihinkin tarpeeseen, on opettanut tämän kansan olemaan välittämättä perheensä / sukunsa hyvinvoinnista ja jokainen tuijottaa vain omaan napaansa, oikeuksiinsa velvollisuuksista - hyvästä tahdosta ja huolenpidosta puhumattakaan.. lapset tarhaan, vanhukset vanhainkotiin varastoon, mulla pitää olla aikaa toteuttaa mun elämää.. mun ja mun ja mun toiveet - ja MUN fantasiat - heroic Life -
Sillä onko jollain sukulaisella - yleensä syystä kyllä - ja jopa niin, että kyseinen perhe kautta suku ovat osasyyllisinä tämän vaikeuksiin - vaikeampi aika elämässä, ei olla valmiita auttamaan saati tukemaan, muuta kuin kuitteja vastaan tehtaillaan, että ei vaan mitään olisi itseltä koskaan pois - quit pro quo - onkohan sellainen sanonta - tuli mieleen, olikohan väärä yhteys - kuitenkin, jokainen 'teko' lasketaan tarkasti - ja pidetään kirjaa niistä -
Aitoa välittämistä ja huolenpitoa ei suomalainen yhteisö - perhe enää tunnu kokevan perheensä jäsenistä - onhan tosiaan aina ystäväpalveluja, sosiaalitoimiston setiä, työttömyysturvaa, sairaspäivärahaa, eläkäturvia etc., että oikeita yhteyksiä - vanhanaikaista välittämistä ei tarvitse harjoittaa, kiinnostusta - perheenjäsenistään, koska Saippikset korvaa kyllä kuulumiset ns. ihmissuhdekuulumisilta päivittäin - 60-70v.mummot istuu päivät pitkät mieluummin tv-sarjojensa äärellä, lihovat muodottomiksi, kuin että olisivat esimerkiksi kiinnostuneita aidosta jälkipolvensa elämästä - edes puhelinsoiton verran - Brooken ja Ridgen elämänkaari tiedetään kyllä käsittämättömän hyvin - Jotain on pielessä suomalaisessa mentaliteetissa ja pahasti.
JUmitutaan sättimaailmoihin kenties, pidetään yllä varjomaailmaa, mutta oikeista perheeseen syntyneistä ihmisistä ei välitetä tuon taivaallista, elleivät he sitten ole pelkkiä omien suuruusfantasioiden jatkeita, joista voi huudella vaatimottamsti tietenkin - kylillä.
Mustat lampaat - perheensä hylkääminä ja usein jo melko nuoresta syntipukin osakseen saaneilla - ei ole osuutta suvun yhteisiin juhliin - eikä pöytiin. TÄmä taitaa vain olla melko tyypillistä tämän päivän Suomessa.
Traagiset otsikot eivät oikeastaan ainakaan itseäni enää ihmetytä, joskaan en edes välitä niistä enää lukea. Kuvottaa vain se, miten on käytännössä nähnyt sen omahyväisyyden - ja jokainen on oman onnensa seppä - kun puhutaan omista saavutetuista eduista - kun taas toiset eivät jaksa taistella omista osuuksistaan samalla apinan raivolla - toisten taas manipuloidessa, kiristäessä senkin osuuden itselleen.
Lopulta tuntuu - että tässä maasssa ainut arvo on:
Raha - raha ja raha.
It's all about the money!
Itse ainakin toivon, jos oikeudenmukaisuutta on, että ei tarvitse sukuunsa törmätä edes tuonpuoleisessa - yhtä ainutta ihmistä lukuunottamatta - joka tosin onkin jo siellä.
Häntä on aidosti joka päivä ikävä. Ja hänelle ei ollutkaan raha pääasia - vaan itse ihminen.
Heidät maailma muistaa, tai ainakin he, jotka heitä aidosti rakastivat, ei niinä, mitä he muille edustivat.
Piste.
täydellisesti tähän edelliseen puhujaan, siis kirjoituksestaan olen samaa mieltä. Ja siitä että raha se kaikkein tärkeintä tuntuu vaan jokaiselle olevan ja mitä enemmän sitä rakkaampi ja tärkeämpi tämä ihminen on ja jos ei rahaa niin ei sitten tipu mitään tälle. Olkoot ja märäntykööt omissa ympyröissään vaan, hyihyi.
eli..
onko Raamattuun painettu Sana sittenkin juuri totta eli...
Kenellä on, hänelle annetaan, ja jolla ei ole, häneltä viedään sekin, mitä oli.. pois..
Häntä aletaan karttaa ja hyljeksiä, jotta ei tarvitisi kontrasti kohdata ja omia vääriä tekoja myöskään - näin se dynamiikka kulkee -täällä jos muuallakin.
Ehkä täällä enemmän. Vaan. Tunnekylmyys on jotain käsinkosketeltavaa. Ja rahanahneus. Menemättä nyt lainkaan esimerkiksi Tehyn työtaistelujen tasolle..
Mutta nekin keinot osoittivat jotain suomalaisesta mentaliteetista, jolle rahanahneus jopa ihmishenkien kustannuksella - ei ole esteenä. Kuvottava yhteisö - yhteiskunta ja ihmiset, jotka tämän yhteisön ja arvot muodostavat - heijastavat pelkkää itsekkyyttä ja omanapaisuutta - näinkin raadollisin keinoin.
Kaikki kertoo kaikista - jokainen osa. Näin se menee. Yhteisön arvoista ja tilasta.
Pum pum. Montaks meni. Yheksän. Sekin kertoi.
Rikas rikastuu, köyhä köyhtyy - koska asenteet tulevat epäonnistumis - ja onnistumistilanteessa jopa perhetasolla vastaan, yhteiskunnasta puhumattakaan - tuen sijaan.
No, mutta herttinen sentään, sinullahan ainakin triplaten enemmän serkkuja kuin minulla :D Asuin näiden kahden isoserkkuni kanssa samassa kaupungissa ja muutaman kerran vanhempani huijasivat minut kylään. Muuten emme olleet toistemme kanssa mitenkään tekemisissä, sillä serkkuni eivät hyötyneet minusta mitenkään.
Suhteet katkesivat oikeastaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa, kun käsitimme sisarusten kanssa, että olemme niitä huonoja lapsenlapsia. Serkkuni tahtovat vieläkin käyttää hyväkseen vanhempieni hyväntahtoisuutta, koska ovat tottuneet tietynlaiseen statukseen. Tämän statuksen on luonut isovanhempani, jotka ovat jo haudassa. Olemme riidelleet tästä muutaman kerran vanhempieni kanssa, että kun heillä on 5 omaa lasta, niin miksi he eivät voi meistä huoletia ja rakastaa.