Nyt on niin, että alkaa tuntua nyky tilanne mahdottomalta. Olen kolmen lapsen isä ja koetan käydä koulua toivoen pääseväni hieman rahakkaampiin hommiin. Samalla on tietty käytävä töissä ja pyrittävä tietenkin toimimaan isänä niin usein kuin vain kerkeän.
Parisuhde on kuitenkin nyt niin näivettynyt, että saatan tosissani väittää, että puolet siitä ajasta, jonka ehdin olla avovaimoni ja lasteni kanssa menee naiseni kanssa riitelyyn. Hän koettaa syyllistää minua kouluni takia ja väittää, että se pilaa parisuhteemme. Koetan parhaani mukaan ajatella positiivisesti ja myös vuodattaa (lähes poikkeuksetta epäonnistuen) positiivisuutta avovaimooni.
Välillä olen(kuten tätä kirjoittaessani)tuntenut, liudan haukkumista kuultuani tiukan työ ja opiskelu rupeaman varjostaessa päiviäni, että minusta ei ole mihinkään. Olo on epätoivoinen eikä tunnelin päässä pilkota valoa...
Pakko on kuitenkin jaksaa ja unohtaa huominen.
Avopuolisoni tekee raskasta työtä hoitaessaan kolmea lastamme ja arvostan häntä sen takia. En välttele osallistumista kodin ja lasten hoitamiseen, joskaan en osaa otaa asioita tällä alalla yhtä hyvin haltuuni kuin avovaimoni. Tämän saan kuulla muodossa "sinusta ei ole mitään hyötyä kotona", tai "sinä et koskaan tee mitään". Paskempi homma niin...yritänhän minä kuitenkin olla avuksi mahdollisimman paljon.
En ole itse mikään marttyyri ja vastaanottava osapuoli. Äskenkin paloi tarpeeksi kauan kestäneen pommittamisen jälkeen hermo ja sanoin pahasti. Se tietääkin pitkää toipumisaikaa. En ehkä ole mikään malliesimerkki superisistä, mutta Rakastan lapsiani hyvin paljon, enkä toivo heidän joutuvan kuulemaan riitelyä, joten yritän pitää hermoni. 5vuoden kokemuksella naiseni löytää tietenkin tarpeeksi sitkeällä yrittämisellä rajan, jossa hermo ei enää kestä...missä itsehillintäni silloin aina on?!?
En osaa sanoa, onko suhteemme pahentunut, mutta parantunut se ei kai missään vaiheessa ole. Sama kaava toistuu kerta toisensa jälkeen. Uskon kyllä rakastavani avopuolisoani enkä missään tapauksessa halua erota - ennen kaikkea lasten takia. Pakko vain koettaa kestää se mitä niskaan aina sataa ja ehkä opin sitä itsehillintää ajan mittaan lisää.
Pidän viikottaisen harrastukseni pyhänä ja olen sanonut, ettei mikään saa minua lopettamaan sitä. Se saattaa olla viimeinen asia, joka pitää homman kasassa jos oikein paha tilanne sattuu. Tämän olen tehnyt selväksi, eikä sitä yleensä kotona kyseenalaistetakaan. Muuten en juurikaan käy sitten kuin töissä tai koulussa. Hyvät ystävät ovat jo kadonneet, joten ei tarvitse miettiä heidänkään säännöllistä tapaamista. En siis juurikaan käy sen kummemmilla riennoilla, mutta kuitenkin saan aina "mennä minne haluan". Olen vakuuttanut, että olen aina valmis, jos kotona satun olemaan, hoitamaan lapsiamme jotta puolisko voi lähteä jonnekin rentoutumaan. Kuitenkaan hän ei koskaan lähde mihinkään, vaan puhuu vain siitä kuinka hänenkin kuulluisi saada lähteä koska minäkin voin. Ristiriitainen tilanne, joka ei ratkea varmaan koskaan...
Tämän viestin voi ottaa pelkkänä retorisena vertaisryhmä(?)viestinä, joten mitään neuvoja en ala kyselemään vaan koetan uskoa itseeni yhä edelleen. Good times Bad times jne...
Jos joku haluaa kuitenkin jotain vastata tai kommentoida, niin hauskahan vastauksia olisi lukea. Kaikille samankaltaisissa ongelmissa piehtaroiville paljon rispektiä ja jaksamista!
Lapset on elämän suola! Niiden takia kannattaa nähdä vaivaa. Naisesta en osaa sanoa, mutta yritän jatkossakin:/
Parisuhde on kuitenkin nyt niin näivettynyt, että saatan tosissani väittää, että puolet siitä ajasta, jonka ehdin olla avovaimoni ja lasteni kanssa menee naiseni kanssa riitelyyn. Hän koettaa syyllistää minua kouluni takia ja väittää, että se pilaa parisuhteemme. Koetan parhaani mukaan ajatella positiivisesti ja myös vuodattaa (lähes poikkeuksetta epäonnistuen) positiivisuutta avovaimooni.
Välillä olen(kuten tätä kirjoittaessani)tuntenut, liudan haukkumista kuultuani tiukan työ ja opiskelu rupeaman varjostaessa päiviäni, että minusta ei ole mihinkään. Olo on epätoivoinen eikä tunnelin päässä pilkota valoa...
Pakko on kuitenkin jaksaa ja unohtaa huominen.
Avopuolisoni tekee raskasta työtä hoitaessaan kolmea lastamme ja arvostan häntä sen takia. En välttele osallistumista kodin ja lasten hoitamiseen, joskaan en osaa otaa asioita tällä alalla yhtä hyvin haltuuni kuin avovaimoni. Tämän saan kuulla muodossa "sinusta ei ole mitään hyötyä kotona", tai "sinä et koskaan tee mitään". Paskempi homma niin...yritänhän minä kuitenkin olla avuksi mahdollisimman paljon.
En ole itse mikään marttyyri ja vastaanottava osapuoli. Äskenkin paloi tarpeeksi kauan kestäneen pommittamisen jälkeen hermo ja sanoin pahasti. Se tietääkin pitkää toipumisaikaa. En ehkä ole mikään malliesimerkki superisistä, mutta Rakastan lapsiani hyvin paljon, enkä toivo heidän joutuvan kuulemaan riitelyä, joten yritän pitää hermoni. 5vuoden kokemuksella naiseni löytää tietenkin tarpeeksi sitkeällä yrittämisellä rajan, jossa hermo ei enää kestä...missä itsehillintäni silloin aina on?!?
En osaa sanoa, onko suhteemme pahentunut, mutta parantunut se ei kai missään vaiheessa ole. Sama kaava toistuu kerta toisensa jälkeen. Uskon kyllä rakastavani avopuolisoani enkä missään tapauksessa halua erota - ennen kaikkea lasten takia. Pakko vain koettaa kestää se mitä niskaan aina sataa ja ehkä opin sitä itsehillintää ajan mittaan lisää.
Pidän viikottaisen harrastukseni pyhänä ja olen sanonut, ettei mikään saa minua lopettamaan sitä. Se saattaa olla viimeinen asia, joka pitää homman kasassa jos oikein paha tilanne sattuu. Tämän olen tehnyt selväksi, eikä sitä yleensä kotona kyseenalaistetakaan. Muuten en juurikaan käy sitten kuin töissä tai koulussa. Hyvät ystävät ovat jo kadonneet, joten ei tarvitse miettiä heidänkään säännöllistä tapaamista. En siis juurikaan käy sen kummemmilla riennoilla, mutta kuitenkin saan aina "mennä minne haluan". Olen vakuuttanut, että olen aina valmis, jos kotona satun olemaan, hoitamaan lapsiamme jotta puolisko voi lähteä jonnekin rentoutumaan. Kuitenkaan hän ei koskaan lähde mihinkään, vaan puhuu vain siitä kuinka hänenkin kuulluisi saada lähteä koska minäkin voin. Ristiriitainen tilanne, joka ei ratkea varmaan koskaan...
Tämän viestin voi ottaa pelkkänä retorisena vertaisryhmä(?)viestinä, joten mitään neuvoja en ala kyselemään vaan koetan uskoa itseeni yhä edelleen. Good times Bad times jne...
Jos joku haluaa kuitenkin jotain vastata tai kommentoida, niin hauskahan vastauksia olisi lukea. Kaikille samankaltaisissa ongelmissa piehtaroiville paljon rispektiä ja jaksamista!
Lapset on elämän suola! Niiden takia kannattaa nähdä vaivaa. Naisesta en osaa sanoa, mutta yritän jatkossakin:/
Vastaukset 4
Vanhimmat
Me ollaan joko hyviä iskiä tai sitten iskiä! MUISTA!!!!
Itse olen eronpartaalla oleva kolmen lapsen isä.(kaikkiaan kuuden.)
Iroonista kyllä,olen myös kolmatta kertaa eromassa.
Neuvoni on että tarkastelette elämäntilanteenne uudelleen," raha vai Rakkaus",ajatuksella.
Itse koen että kaksi ensimmäistä eroani tuli juuri töiden ja mammonan tavoittelen takia,tämä kolmas taas (toivottavasti vaan) tunteiden kuolemisen takia.
Lukemani perusteella VAIMOSI hoitaa huushollin ja sinä haaveet paremmasta tulevaisuudesta.
Näin se vaan ei toimi,jos ei molemmat puhalla samaan hiileen.Suhteessa on aina "ottaja ja antaja".Eli kun toinen tavoittelee jotain niin toisen täytyy luopua jostain.Nyt näyttää että teillä jako ei mene tasan,eli vaimo kokee että hän on antava osapuoli.Tehkää yhteiset tavoitteet selviksi,ja alkakaa niiden kautta hakea sopua ja rauhaa perheeseen.Ehkä kliseeltä kuullostaa ,mutta PUHUKAA Hyvät ihmiset, ennenkuin ei ole mitään puhumista.
PS.ihmissuhteita ei opita kirjoista...
ja kyllä avokkisikin pitäisi tajuta se, että opiskelusi on yksi välivaihe elämässänne. Se loppuu aikanaan. Silti teet työtä opiskelun ohessa ja autat sen minkä pystyt! Minä koitin olla superäiti, yhdistää ura jne.. Luovuin toisesta. Tai paremminkin sanottuna tietyistä asioista. En enää silitä lakanoita. En pyyhi pölyjä joka viikko. Minun normaali päivä alkaa sillä, että pistän pyykit koneeseen, teen lapsille aamiaisen, vien toisen kouluun. Palaan kotiin, juon itse aamukahvin, teen töitä, tyhjennän pyykkikoneen, petaan sängyt, (paitsi meidän, koska mies nukkuu tod.näk. 12:sta), järjestelen paikkoja. Lähden toimistolle tai asiakkaan luokse. Palaan kotiin kun nuorimmainen tulee koulusta, tehdään läksyt, syödään välipala. Täytän tiskikoneen, valmistan illaksi ruoan. Käyn taas töissä, pojat pärjäävät pari tuntia kaksisteen. Mies jo mennyt iltavuoroon. Palaan kotiin, syödään, vien pojat treeneihin. Kotona n. klo 19:00. Pojat suihkuun ja pientä iltapaa. Laitan vielä toisen koneellisen pyykkiä pyörimään. pojat nukkumaan. Teen vielä töitä koneella. Soitan pari puhelua. Laitan pyykit kuivumaan. Putsaan hiiren terraarion, uudet pöperöt jne. Istahdan sohvalle, torkahdan. Mies tulee 22.40 töistä, kysyy soitinko vakuutusyhtiöön...? Taisin unohtaa.. Vittu, sä hoidat kaikki asiat päin persettä. Sä et tee mitään oikein...
Koko viikko näin, seuraavalla viikolla mies aamuvuorossa... Minun ohjelmani lähes tulkoon sama. Sillä erotuksella, että kun mies tulee kolmen aikaa iltapäivällä kotiin, menee päikkäreille, nukkuu viiteen kuuteen... sitten siirtyy ruokapöydän kautta sohvalle maatumaan.
Itse saatan kuuden aikaan lähteä vielä asiakaskäynneille ja tulla kotiin klo 21, ja sitten tyhjennän tiskikoneen ja laitan sen hirvittävän lautasvuoren tiskialtaasta koneeseen, kun kukaan sitä ei ole tehnyt. Viikkaan edellisen päivän pyykkejä, kun kukaan ei ole sitä tehnyt. Laitan pojille urheiluvaruteet seuraavaksi päiväksi reppuun, kun kukaan muu ei ole sitä tehnyt. Huomaan että joku on imuroinut, vanhempi poika... mies kun ei sitä mielellään tee ja sitten kun tekee, pitäis antaa diplomi! Mieheni syyllistää minua työstäni, haukkuu urahuorabitchiksi! Miellyttävää! Joskus en noteeraa, joskus ei voi muuta sanoa, kun että hankkis elämän. Olen häntä nyt kannustanut jo jonkin aikaa vaihtamaan työtään! Jos en pariin viikkoon puhu asiasta, en kannusta. Jos mainitsen asiasta liian usein, olen nalkuttava ämmä. Ihan sama mitä, aina väärin päin. Olen vaimona täysin loppuunpalanut! Pelkään että pojat kasvaa liikaa isänsä kaltaiseksi. Pojat ovat todella symppiksiä, empaattisia ja rehellisiä. Mielestäni mieheni ei ole koskaan oppinut sanan tahdikkuus merkitystä.
Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, varsinkaan lasten kuullen. Kaikkea ei tarvitse sanoa ollenkaan. Ja se arvostelu, minun, muitten. Mielestäni hänellä ei pitäisi olla kauheesti varaa arvostella muita, varsinkaan jos ei itse edes yritä saavuttaa jotain. Marisee vain kuinka kaikki on niin huonosti. Jumalauta, asuntolainaa 30 000€, iso rivari, velaton uusi avencis pihassa, mulla täys autoetu ja kämppä täynnä kaiken maailman arvokasta tavaraa. Kauniisti sisustettu koti, jota mies mielellään esittelee ystävilleen ja kehuu. Mutta jälkeenpäin aukoo päätään, etten ollut voinut edes meikata, kun tulee vieraita... Jumalauta, siinä mitään meikkailla jos just olen imuroimassa liesituulettimen hormia, kun hänen kaverinsa tulee pelaamaan biljardia tai saunomaan!
Sitten ihmettelee kun ei kauheesti lohkee... Pitäiskö sitä oikeesti olla kuukauden kotirouva- asennossa kun herra napsuttaa sormiaa, kun ensin viikon kuunnellut armotonta vittuilua ja huorittelua ja kun ei mitään osaa tehdä oikein. Silti herralle kelpaa pihvit ja viikatut pestyt vaatteet! Ei ole herralta kalsarit kaapista loppunut! Seuraaaks saa ruveta niitä kääntämään.
Minä teen todella vaihtelevasti duunia, joskus 14 tuntia monta päivää putkeen, joskus riittää viisi tuntia, mutta silti minä olen se joka hakee, tekee, vie, tuo, pesee, paistaa vaikka olisin sairas. Ja sitten kun menee paketti buranaa viikossa, olen nisti, kun yritän hirvittäviltä hartia kivuilta jaksaa tehdä ja painaa. Ajan autoa 70 000km vuodessa, joten väkisinkin paikat menee jumiin... Että voisin todeta, että avokkisi ja mieheni sopis hyvin yhteen!!!
Ja sitten vielä siitä seksistä, äijä sais persettä niin paljon kuin jaksais naida, kunhan oppis ensin, miten sitä saa... Ei ainakaa huorittelemalla, kiristämällä tai vittuilemalla!
On minullakin himot ja jos ei muuten niin oman käden onneen on tyydyttävä! Enpä ihmettelis vaikka menisin vieraisiin, siinä miehillekin miettimistä!
Ja turha sanoa, että keskustelkaa, jutelkaa, voi jumalauta niitä keskusteluja on aloitettu.... Syyllistämiseksi menee ja hyökkäys on paras puolustus!!! Ja tätä vaimoa nyt panettaa, mutta ei ole miestä ja lapset pitää viedä treeneihin ja sitten tehdä vähän kotitöitä ja jne,..,.,.,.
pitäisköhän sitä miettiä uudelleen tuota mahdollista perheen perustamista vai olisikohan tuo pelkkä ura sittenkin antoisampi vaihtoehto elämälle...
Nythän tuli tyhjentä vastaus kymysykseen,eli tosi katkeran naisen vastaus siihen ettei SUOMALAISEN ihan oikeesti tarvitse keskustella mistään.Voin rehellisesti sanoa että ilman molemman puolista rehellisyyttä,luottamusta ja hyväksyntää ei mikään liitto tule toimimaan.Noilla edellytyksillä mitä liitollanne on ,ei voi muuta kun sanoa että tarvitaan paljon puhetta ja sitten taas vähän puhetta.Eihän tämä ole kun ensihuumansa kadottaneen naisen puhe.
Se että toinen opiskelee ja toinen käy täysipainoisesti töissä, on kohtalaista arkipäivää monessa kodissa. Työn jako taas on monestikin kuin keskiajalta,eli miehentyöt/naisentyöt.Tähän on tultu.Uranaisia on pilvin pimein, ja me miehet ollaan huuli pyöreinä ihmettelemässä että missä mennään.
Tässä taas on sen keskustelun paikka, se on ainoa vaihtoehto asioiden selviämiseen, kuka tekee mitä, /erota.
Ero on helpoin vaihtoehto,se jättää tilaa molemmisen puoliselle syyttelylle ja eripuralle.
Totuus on kuitenkin se että kysymys on vallantavoittulusta,sen jakamisesta ja käytöstä.Se on ihme jos toinen parista ei tunne olevansa alistettu,jos on aina vaan antavana osapuolena.Tasavertaisuus on se mitä jokainen hakee parisuhteesta.Teillä se ei vvaan tunnu toimivan,pankaa se asia toiminaan.