Miten ujous rajoittaa elämääsi?

26v enkä koskaan seurustellut. Mulla kans käytännössä vaan 1 kaveri, mut sekin asuu senverran kaukana että ollaan useimmiten mesen kautta yhteyksissä.

Vissiinkin tässä on nyt kasvettu siihen, etten juurikaan viihdy ihmisten joukossa. Töissä nyt jotenkuten menee, mutta välillä tulee niitä hetkiä että tekee vaan mieli eristäytyä kaikesta. Viikonloppusin ei myöskään mitään menoja, mihinpä viihteelle sitä edes yksin viitsisi lähteä.

Naiset ei ole suoranaisesti iskeneet, mutta koen sen jotenkin ahdistavaksi, jos joku nainen tulee juttelemaan niin että siitä on tulkittavissa jonkinasteista kiinnostusta minua kohtaan.

Koomistahan se on, että työn ulkopuolella itkee yksinäisyyttään - vaikka sitä kuitenkin haluaa pois ihmisten seasta ja välillä miettiikin että tuskin mistään seurusteluistakaan enää mitään tulisi.

niin. sosiaalisten tilanteiden pelko (yhdistettynä agorafobiaan) rajoittaa paljonkin elämääni:

1) en käy työruokalassa syömässä, koska siellä on "puolituttuja" eli kollegoitani
2) jos joku ventovieras alkaa puhumaan kanssani salilla, saan lähestulkoon paniikkikohtauksen ja pelästyn
3) ruokajonossa yksin oleminen on täyttä tuskaa, tuntuu että muut tuijottavat
4) jos bensakortin tunnusluvut on hukassa enkä voi käyttää automaattia, joudun menemään huoltsikan kassalle, mikä on aivan karmea kokemus
5) en ole vanhemmalla iällä saanut frendejä
6) julkisissa kulkeminen ei ole mukava kokemus, semminkin jos sattuu joku tuttu olemaan samassa vehkeessä
7) aika tavalla vihaan synttäreitä, ei oikein small-talk taivu
8) sisääntulot esim. töihin (pitkä avonainen käytävä avokonttorissa) tai punttisalille (vastaanottotiski jonka edessä ihmisten hengailutila) ovat karmeimpia kokemuksia

Tällaista kaikkea kuuluu arkipäivääni. Silti täs rimpuillaan, ja hoitoon olen juuri hakeutumassa yhdessä lääkkeiden kanssa. Ihan hyvin sujuu kuitenkin työelämä ja muutenkin asiat hyvin reilassa.

ujous rajoittaa seuraavasti:

-en ole koskaan seurustellut (pelkkä ajatuskin ahdistaa vaikka kuinka haluaisinkin..)

-jätän asioita tekemättä jos ei ole pakollisia esim. valitsen kaupan kassan "ulkonäön mukaan" ei esim. miespuolisille missään tapauksessa

-ihmiset saavat usein töykeän kuvan kun en pysty keskustelemaan vapautuneesti

-olen hyvin harvoille,jos kenellekään, avoin enkä kerro itsestäni aina kaikkea

jne... listaa voisi jatkaa pitkäänkin!

En voi mm. mennä aivan kaikkialle, käväisin tänään ravintolassa "tuulettumassa" mutta sain heti ahdistuskohtauksen ja fyysisisten oireiden kera, joten lähdin tieheni.
Joten yleiset, juuri ravintolan kaltaiset paikat ovat kammottavia, tykkäisin käydä mutten voi. Ostoskeskus taas ei häiritse yhtään koska olen liikkeellä ja voin kadota välittömästi hyllyjen väliin.

Juhlissa en voi käydä, oli tuttavia tai puolituttuja, mutta kädet tärisevät ja hikoilen niin julmetusti että on pakko poistua onnittelujen jälkeen.

Lienee sanomattakin selvää ettei rakkauselämä ole koskaan alkanutkaan, ja kouluterveydenhoitaja kuittasi hadistukseni ja rytmihäiriöni väsymyksenä ja ohimenevänä "normaalina juttuna" vaikka siitäkin on kohta viisi vuotta. Elän siis melkolailla itsekseni, tavallaan tynnyrissä omine ajatuksineni.

Jos jotain kaipaisin vapauden lisäksi niin läheisyyttä. Sitä kun on tässä tilassa vaikea hankkia niin olen kovin yksinäine... kiitos "ohimenevän ja normaalin" ujouteni.

Minulla ei ole yhtään kaveria ,tosin koulussa ja harrastusten parissa on muutama tuttu, joiden kanssa voi jonkun sanan vaihtaa. Viikonloput menee kotona yksin istuessa. Ei oikein keksi mitään tekemistä ja yksin on vaikea lähteä mihinkään. Minäkään en ole koskaan seurustellut vaikka ikääkin on kohta kolmekymmentä.

aika pitkälti kaikki noi on jo listattu täällä, mut kerrataas.
eli töissä menee kaikki aika perseellee ku ei pysy olemaan ja puhumaan normaalisti ja heitettyä sitä kuuluisaa small talkkia. seurustelu tuntuu lähes mahdottomalta, kaupassa ja muissa paikoissa missä on paljon ihmisiä ahdistaa.
rupeis olee jo aika marssia sinne lekuriin, mutta ei sinnekkään uskalla mennä.

Ujous vaikuttaa:

Mulla ei ole kuin pari kaveria, mutta heitäkään en voi kutsua edes ystäviksi, sillä en omaa juuri mitään tunnesiteitä heitä kohtaan. Uusia ystävyyssuhteita en ole pystynyt solmimaan sitten teini-iän. Netissä on toki muutamia "kavereita", mutta ne kaikkoavat nopeasti, kun en pysty keskusteluun heidän kanssaan.

Seurustelukumppanista on turha yrittää edes haaveilla, sillä menen aina totaaliseen lukkoon vastakkaisen sukupuolen kanssa. Itellä on profiili suomi24-treffeissä, mutta en uskalla vastata kenellekään mitään, vaikka mielenkiintoa on esiintynytkin mua kohtaan. Ihmiset tietenkin ymmärtävät "reaktioni", etten ole kiinnostunut heistä, ja eivät yritä enää ottaa yhteyttä, tämä vaan syö lisää omaa itsetuntoa. Sitten jos pitäisi vielä koittaa oikeasti mennä treffeille jonkun kanssa... huhu

En käy juuri missään, jos pitää kauppoihin mennä, niin yleensä valitsen ajankohdan jolloin on mahdollisiman hiljaista. Monesti iltaisin. En käy baareissa, en edes kahviloissa tai pizzerioissa. Niissä alkaa ahdistamaan aivan liikaa. Pari kertaa olen koittanut käydä pizzeriassa yksin, mutta en uskalla katsoa ketään kasvoihin, ja sulkeudun johkin hiljaisimpaan nurkkaan.

Tähän vielä siitä seurustelukumppani -asiasta, että ei oikein hyvä tule, kun en pysty katsomaan ketään vastakkaisen sukupuolen edustajaa silmiin. Saatan kerran vilkaista, sekunnissa, mutta saan äärimmäisen pelkoreaktion, varsinkin jos hän onkin sellainen josta pidän. Tekisi mieli päästä heti pakoon, eli välttelen häntä niin hyvin kuin mahdollista... Salaa kuitenkin toivon, että hän tulisi tekemään tuttavuutta... Mutta sitä pelkoa ei onneksi ole, kun en pysty antamaan mitään merkkejä edes mielenkiinnosta.

Omien pakollisten asioidenkin hoitaminen on täyttä tuskaa. En uskalla vastata puhelimeen, enkä soittaa, jollei kyseessä ole kaverini tai joku perheestä, heillekään en aina vastaa. Jos on aivan pakko soittaa johonkin, niin joudun pakottamaan itseni siihen, ja soittaminenkin menee aivan viime tippaan. Hiki valuu ja aivoissa ei tunnu liikkuman mikään, joka taas aiheuttaa sen, että puhe tökkii ja puhun välillä aivan toisin kuin olisin halunnut. Tämän tajuan yleensä heti, kun puhelu päättyy.

ja mielestäni sinun pitäisi saada vähän ystäviä
että voisit ja kehtaisit mennä ulos.

kaverin kanssa sitä ei ujostele niin paljoa ja sit pikku hiljaa sitä uskaltaa mennä yksinkin ulos tapaamaan ihmisiä.

se vaikuttaa elämääni monilla tavoilla. En pysty olemaan oma itseni missään tilanteessa. En pysty tutustumaan ihmisiin, en voi kertoa omia yksityisiä asioita. Kuljen yksin ja puhumatta kenellekkään.
Vastakkaiseen sukupuoleen tutustuminen on mahdotonta, koska en saa sanaa suustani ja punastelen ja yleensä häivyn paikalta mahdollisimman nopeaan.

Ehkä tämä minun ujous on jo sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta en tiedä mitä tekisin koska en pysty tästä edes lääkärille kertomaan. Olen ns. piilo ujo. Naisten kanssa rupattelu töissä kyllä sujuu jos aiheet on ihan arkipäivän aiheita, mutta sitten ko pitäisi jotain itsestään kertoa niin siihenpä se sitten loppui. Asiaa ei varmaan helpota se olen erään herätysliikkeen jäsen, jonka takia elämän tapani ovat aika erillaiset ja ihmetystä herättävän. Tämän takia saan monesti paljon lokaa ja pilkkaa päälleni, joten olen todennut paremmaksi olla kertomatta mitään omasta elämästäni.

Tulevaisuus: yksin, ilman kunnon työpaikkaa, (koska eiväthän ujot voi mitään sellaista saada, koska joka paikkaan pitää olla sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut) ilman mitään.

Tiedän olevani pessimisti, mutta ei ole oikein aihetta optimismiin. Tämä maailma ei ole meidän laisia varten. me olemme kaikkien ihmisten ihmettelyn ja halveksunnan kohde. Ehkä joskus meitäkin opitaan arvostamaan, mutta uskon että se aika ei tule pian.

En ylläpidä yhteyksiä kavereihin tarpeeksi, joten aika harvoin tapaan heitä. Ryyppäämisen merkeissä on aina eri asia kun estot vähenee.
Ahdistun ihmisvilinässä esim. kaupungilla ja se on vielä totta, että kaikki kaupustelijat iskevät kyntensä minuun, koska olen niin kiltin näköinen. Se on ihan hirveetä yrittää livistää kohteliaasti. Myös juopot tulevat usein puhumaan jotain...
Silmiin katsominen puhuessa on jotenkin vaikeaa, minun tosiaan täytyy skarpata silloin ja se viekin usein huomioni muualle itse puheenaiheesta.

kuulostaa teidän kaikkien tarinat.. itse olin noin 2 vuotta sitten siinä tilanteessa että kotoa lähteminen oli hyvin vaikeaa, pelkäsin kaikkea, jopa vastaantulevia ihmisiä kadulla. mutta nykyään nautin ulkona syömisestä ja olen saanut paljon uusia kavereita. (koulun kautta, netistä)
peloista pääsee eroon kun kohtaa ne. ennen pelkäsin myös soittamista mutta kun sitä tarpeeksi tekee ei tunnu enää missään. ja kun kotoa muutin pois ja oli yksinkertaisesti PAKKO hoitaa kaikki virasto, kauppa ym. asiat itse niin ei muuta voinut kun mennä sinne pankkiin ja sanoa asia. lisäksi olen huomannut, että liikunta auttaa ihan suunnattoman paljon. jos en ole viikkoon käynyt salilla, lenkillä tms. niin huomaan, että jotenkin ahdistaa enemmän. kannattaa kokeilla sitäkin. itse kun en mielelläni lääkkeitä käytä jo senkin takia, että sitten ei kai ole hyvä ottaa alkoholia ja kuitenkin joskus on kiva lähteä bilettämään.. :)
sitten vielä se, että opiskelen alaa, jossa ollaan päivittäin paljon ihmisten kanssa tekemisissä ja esiintymäänkin joutuu niin ei ne yksinkertaiset small talk-tilanteet enää ahdista kun sitä päivittäin tekee. Voimia teille kaikille!! :)

ivalidisoima. Puhun yksikseni, ei oo koskaan ollu mitään seurustelusuhdtta, hommailen vaaan kotona kaikenlaista, en juuri koskaan käy kavereiden kans missään, mua hävettää melkein kaikki mitä teen muijen nähen, pienikin epäonnistuminen tai vastustus jossain käytännön hommassa saa aikaan valtavan kirousryöpyn, en osaa itkeä enkä nauraa, henkeä ahistaa ja niska-hartiat on kivettyneet, kaikki hommat on pelkkää rutiinia, kaikki tunteet on jäässä tai pahasti kohmeessa ainakin, olen hirveen vainoharhanen enkä uskalla ottaa mitään riskejä missään asiassa

sitten hyvät puoleni: olen keksinyt jo monta tapaa murhata itseni, mutten uskalla ees tappaa itteeni. voisko paskemmin asiat olla

koska en helvetissäkään halua vastata kysymykseen: Mitä kuuluu? tai No mitäpäs Hannu? Tiedan aina etukäteen etten osaa vastata tuollasiin mitenkään mielenkiintosesti tai ylipäätään niin, että joku siitä jotain hyötyisi. Oikeastaan en haluaisi paljastaa ittestäni kellekään mitään, mutta silti on perseestä olla yksin

Ujous pilaa elämäni! Tai no oikeastaan Gynefobiani.

En pysty keskittymään mihinkään jos vieressäni istuu tyttö/nainen. Miehet ei haittaa, mutta olo toisen sukupuolen lähellä on liikaa.

Ensimäiseksi etsin pakoreittiä, tärisen kuin teloitus penkissä, saan hengitys oireita, kylmähiki virtaa otsaa alas ja sydän hakkaa kuin shokissa. Jos tyttö/nainen tulee lähemmäksi tuntuu kun ei saisi happea. Tilanne raukeaa jos tyttö/nainen lähtee pois. Tai sitten minä juoksen shokissa pois paikalta (pari kertaa tapahtunut.)

Pidän tytöistä/naisista. Ovat kauniita, viisaita, osaavat kaikkea, tekevät sen mitä miehet ei kykene tai osaa. Kuva ja tv:ssä olevat eivät aiheuta mitään reaktiota. Mutta elävät aiheuttavat hirveän paniikin.

Olen lapsuudestani lähtien kärsinyt lievästä paniikkihäiriöstä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Aloin käyttämään Aloe Veraa Gel juomaa (LR) reilut 1,5 vuotta sitten ja tänään olen huomattavasti tasapainoisempi ja en kärsi enää paniikkivaivoista. Olen myös tyytyväisempi itseeni ja muutenkin tasapainoisempi. Metaalitasolla tästä aineesta on ollut minulle todella hyötyä.

Välitän tätä ainetta nykyään ja kerron lisää mielelläni tarvittaessa. 1 L pullo maksaa 31,50 Eur ja kestää yhdellä ihmisellä käytössä n. kuukauden. Joidenkin mielestä se on kallista, mutta kaikkihan on suhteellista? Jos todella siitä saa myös apua?

Terkuin: Lilli

Että mulla sama homma eli kärsin ja tuskailen yksinäisyyttäni ja silti en oikeen kenenkään kans lähtis mihkään ulos. Peläten että joudun juhlimaan enemmänkin ja että se siinä on kun ennkoin että mä en jaksa huonon vointini ja kuntoni ja olotilani takia lähinnä. Joten sen takia välttelen kutsuja ulos tai treffeille että kun en ruumiillisesti ja henkisesti jaksa toista ihmistä.

Meille ujoille on varmaankin tapahtunut jotain mikä aiheuttaa kohtuuttomasti ujoutta. Jokin tapahtuma tai asia on saanut suhteettomat mittasuhteet omassa minässä ja lopulta paisunut kurpitsaksi otsaan. Mikä, sitä tuskin itse tietää tai ymmärtää.
Ujous on myös elämäntapa, väittäisin. On helpointa väistellä ja olla menemättä "framille". Pienellä äänellä puhuminen kuuluu myös ujolle usein. Se on äärettömän raskasta kanssaihmisille ja he eivät jaksa useinkaan pinnistellä kuulonsa kanssa, ujo loukkaantuu kun aina toistetaan "MITÄä", aivan kuin heidän sanomansa olisi valmiiksi teilattu. Ja sulkeutuvat pikku hiljaa, loukkaantuvat ja eristäytyvät. Jo pieni rohkaisu ja mukaan tempominen usein auttaisi. Ujo vilkastuu harvinaisen nopeasti jos saa ihmisarvonsa takaisin. Muistakaa se hyvät opiskelutoverit ja työkaverit!
Usein vanhoollinen kotikasvatus on saanut aikaan ujon ja hiljaisen ihmisen. Ennen hyviin tapoihin kuului ettei aikuisten keskusteluihin saanut puuttua, piti olla huutamatta ja nätisti paikallaan. Ei ollut sopivaa kehua lapsiaan eikä pitää meteliä erikoisosaamisestaan. Nykyajan narsistinen popula ei osaa kuvitella kunnolla mitä on empatia, sympatia ja toisen kannustaminen.
Ujo saa hyvin pian sosiaalisten tilanteiden pelon itselleen. Siihen vielä hippunen stressiä sekaan niin jo alkaa paukkua. Sitten sitä vetäytyy kuoreensa, hiipii omia ajattelen ihmisten keskellä eikä tunne kuuluvansa mihinkään. Juoksee pakollisest asiat (jos juoksee) ja nopeasti kotiin, turvapaikkaan jossa yksinäisyys yllättää mutta on niin turvallista elää. Miksi en ole niinkuin muut? Olenko joskus kuitenkin ollut kuin muut? Pitääkö ihmisen ylipäätään elää samanlainen elämä kuin muut?
Miksi sosiaaliset taidot ovat osa älykkyyttä, onko se oikeasti niin?
Juttuhan on lopulta niin ettei kukaan tule sinua huolehtimaan kotoasi pois. Jos valitset yksinäisyyden, elä sitä rohkeasti ja tee siitä oman näköinen taipaleesi. Jos tahdot muuttua, mene lääkärille (yksityiselle tai kunnalliselle) ja kerro ongelmasi. Ehdota lääkitykseksesi vaikka Cipralexiä. Se pahentaa oireesi pariksi viikoksi mutta sen jälkeen voit kohdata ihmiset ja kokoukset vailla pelkoa, pystyt ilmaisemaan itseäsi pelotta ja hallitset suhteesi maailmaan ja ympärilläsi liikkuviin ihmisiin. Minä tein niin ja olen onnellinen sillä tunnen taas olevani entinen minä, se joka minun kuuluukin olla. Ujous on pelkoa. Se on pelon merkki. Et ole itse syypää pelkoihisi vaan joku tai jokin ne on aiheuttanut.
Seurustelusuhdettaan jännittää varmaankin suht' jokainen alussa ja kokee mitä hassuimipia tilanteita. Seksi ei välttämättä heti suju alkuunkaan vaikka olisi kuinkan kokenut sillä alalla, lopulta on kaikkein tärkeintä olla oma itsensä, oli sitä sitten vähän ujompi tai arempi kuin keskimäärin muut. Kun kohdalle sattuu se "oikea", hän voi pitää sitä varsin viehättävänä tai mielenkiintoisena osana Sinua. Tsemppiä meille, olemme olemassa ja ihan hyviä näinkin :) Menestystä vuoteen 2008!

Olen myös ujo naispuolinen nuori henkilö, mutta haluaisin kovasti tutustua toisiin ujoihin ihmisiin. Kinkkistä vain on se, että missä tällaisia samanlaisia ihmisiä sitten voi tavata? Suurin osa ujoista varmasti pysyttelee visusti pois ihmisten ilmoilta. Näin minulla ainakin ellei sitten ole pakko jonnekin lähteä.

Minun elämääni ujous rajoittaa mm. seuravasti:

- Täyteen bussiin en mene, mieluummin kävelen
- Kaverisuhteet ovat jääneet
- Sukulaissuhteetkin ovat hiukan kärsineet, mutta voin edelleen tavata heitä
- Uusia ihmissuhteita on vaikea luoda
- Opiskelu jännittää todenteolla (vieläpä kun olen nuorimmasta päästä)
- Joskus jännitykseni saattaa myös näkyä fyysisenä; käsien tärinä, punastuminen, hikoilu jne.

Olen myös ujo naispuolinen nuori henkilö, mutta haluaisin kovasti tutustua toisiin ujoihin ihmisiin. Kinkkistä vain on se, että missä tällaisia samanlaisia ihmisiä sitten voi tavata? Suurin osa ujoista varmasti pysyttelee visusti pois ihmisten ilmoilta. Näin minulla ainakin ellei sitten ole pakko jonnekin lähteä.

Minun elämääni ujous rajoittaa mm. seuravasti:

- Täyteen bussiin en mene, mieluummin kävelen
- Kaverisuhteet ovat jääneet
- Sukulaissuhteetkin ovat hiukan kärsineet, mutta voin edelleen tavata heitä
- Uusia ihmissuhteita on vaikea luoda
- Opiskelu jännittää todenteolla (vieläpä kun olen nuorimmasta päästä)
- Joskus jännitykseni saattaa myös näkyä fyysisenä; käsien tärinä, punastuminen, hikoilu jne.

Oletteko ajatelleet että elätte vain kerran,
ja nyt tuntuu siltä että te olette "koodanneet"
nuppinne sille asteelle, että on jo aivan
normaalia vältellä sosiaalisia tilanteita. Asia
on nyt niin että tuosta ujouden-oravanpyörästä on
erittäin vaikea uskaltaa astua ulos, sillä siitä
on kehittynyt jo tapanne elää maan päällä. Mikään
muu ei nyt auta, kun katsoa itseään peilistä silmiin.
On tehtävä täydellinen elämän muutos, ja "koodattava"
pääkoppa uudestaan .. se tapahtuu hitaasti , mutta
varmasti!! Jokainen voi kasvaa ulos totutuista elämäntavoista, pitää muistaa että se ei tapahdu
hetkessä.. ihminen toimii keräämällä aistihavaintoja ympäristöstään, ja nyt ei muu
auta kun tajuta että elämä piilossa on kuin
pakenisi itseään. Helposti sanottu .. mutta
menkää ja hankkikaa väkisin itsellenne sosiaalisia tilanteita, on aloitettava pienestä .. se mikä
häiritsee vähiten.. esim. julkisilla liikkuminen.

Eli kiteytettynä, listaat itsellesi asiat TOP10
järjestykseen, kauheimmasta tilanteesta vähemmän kauheeseen. Joka viikko otatte listalla askeleen ylöspäin , kunnes rupee sujumaan. Jos tökkii, niin toistoja vaan lisää.. vaikka listan loppuunvieminen veisin vuoden, tai pidempäänkin! TE TULETTE MUUTTUMAAN, SIIHEN ON USKOTTAVA.
Tätä rutiinia voidaan kutsua siedätyshoidoksi ,
pikkuhiljaa auvonne "ohjelmoituu" uudestaan..
Olemme laumaeläimiä, ei pidä unohtaa. Voi tuntua
tuskalta jutella vieraille, mutta ajankanssa se
muuttuukin voitoksi! Voi kuinka ihanaa on jutella
muiden tasapainoisten ihmisten kanssa, vaikka ei
edes tuntisi .. avoimuus kunniaan!! Emme ole yksi
täällä, vaikka elämme "yksin" .

Voin kuvitella kuinka tuskaa on kulkea selvinpäin,
kuin olisi pilvessä =) Jaksamisia kaikille, muutos on luvassa!

nm. Kokemusta.

Mietiskelin tuossa vähän omia ujouteeni liittyviä seikkoja. Suurin syy tuntuisi tällä hetkellä olevan se, että ajattelen liikaa millaisen kuvan itsestäni annan muille. Mietin liikaa mitä sanoa seuraavaksi ja miten toiset siihen reagoivat. Toinen syy on tuo ilmeisesti tuo nupin "koodaus". Minulle ainakin on jäänyt vain tavaksi olla se kuunteleva osapuoli ja välttää muutenkin kohtaamisia ihmisten kanssa.

Olen osittain jo saanut koulutettua itseni käytäytymään "normaalisti". Pystyn katsomaan ihmisiä silmiin. Pystyn keskustelemaan normaalisti jos joku toinen tulee minulle juttelemaan. Itse keskustelun aloittaminen ei tahdo edelleenkään sujua, kun omat aivot ei vain käsitä että toisille voi puhua vaikka säästä tai ihan mistä vaan. Pitkästä aikaa myös baariin uskaltauduin, vaikka ihan yksin jouduinkin menemään.

koittakaahan kaikki jaksaa, uusi vuosi voi tuoda vaikka mitä mukavaa.

Minullakin ujous rajoittaa elämää, mutta nyt olen pikku hiljaa päässyt asioista yli.
yritän vältellä paikkoja jossa on ihmisiä. Nyt kesällä kaverithaluavat mennä rannalle, toisin kuin mä... ihan tuskallista mennä sinne ihmisten eteen että ne voi tuijotella. Alkaa heti ahdistamaan ja tuntuu että on jotakin kurkussa eikä saa henkeä.

Kaupungilla/koulussa kamalaa kävellä! Tuntuu että kävelee luonnottomasti ja naama on mitä ihmeellisimmissä ilmeissä. sama kun pitäisi mennä syömään kaikki katsoo kun syö.sen takia yritän vältellä siellä syömistä ja syön aika vähän koulussa.

kaverit eivät uskoisi miten paljon pelkään ihmisiä sillä olen heidän seurassaan puhelias, luokkakavereideni kanssamyös olen jos kaverit ovat mukana mutta ilman heitä ei onnistu. Pojat! Se on kidutusta mennä heille puhumaan, aina nauravat kun jonkun asian sanoo väärin tai väärällä äänen sävyllä. Esitelmiä ei voi pitää tai seistä missään (kaupungilla, koulussa yms.) paikoillaan jos on paljon ihmisiä, alkaa ahdistamaan ja tuntuu että ihmiset tuijottavat ja näytän oudolta.

En uskalla osallistua ryhmä juttuihin (en uskalla pelata muiden kanssa jalkapalloa, korista yms.) koska minua pelottaa että olen se joka mokaa ja kaikki syyttää minua siitä. Joskus koulussa alkaa itkettämään ja yritän pidätellä sitä jos joku opettaja esim. sanoo jotain minulle ( pahaa, no ei ehkä pahaa mutta siis ymmärtäköön kuka ymmärtää).

En voi nauraa ilman että jokin on suun edessä enkä puhuakkaan, se tuntuu ahdistavalta muuten.
Ajattelen myös helposti että kaikki nauravat minulle ja puhuvat minusta pahaa... Tämä johtukoon varmaan siitä että olin koulukiusattu ja "ystäväni" puhuivat minusta pahaa ja ystäväni kertovat siitä minulle.
Ihmisiä ei voi katsoa silmiin ja se tuntuu niin tyhmältä kun katse vaeltelee ympäri huonetta ja toinen katsoo suoraan silmiin... Tuntuu se tuijotuskin tyhmältä.
MUUTEN!:
Kärsiikö kukaan muu siitä että alkaa nauramaan kun hermostuttaa? Olisi kiva tietää kun itse siitä kärsin ja pahasti! Joka tilanteessa...

Näin kun on jouten ja olisi paljon aikaakin esim mennä johonkin harrastusryhmiin tai muihin vastaaviin miel terv ryhmiin niin ei oikeen saa aikaseksi lähdettyä niihin. Myös seurustelun aloittaminen on vaikeata. Aikoinaan työssä oleminen oli ylipääsemättömän vaikeata kun ei pystynyt solmimaan suhteita työkaveriehin vaan sitä oli vaan omissa oloissaan ja sehän ei käy työelämässä.

Olen noin 20-vuotias nuori nainen ja kyllähän se tuo ujous ja hiljaisuus rajoittaa elämääni jonkin verran. En ole koskaan seurustellut tai minulla ei ole ollut miespuolisia ystäviä eikä oikeastaan läheisiä, perheen ulkopuolisia, ystäviä ollenkaan, mitä nyt perus jutustelua luokkakavereiden kanssa. En ole koskaan jutellut poikien/miesten kanssa. Aikoinani en pystynyt käymään yksin kaupassa yms. tai kouluruokalassa tai missään syömässä. Koulussa en tehnyt ryhmätöitä tai esitelmiä. En ole koskaan ollut kesätöissä tai muutenkaan töissä. Kouluja olen vain käynyt.

Mutta täytynee kuitenkin sanoa että elämäni menee parempaan suuntaan. Nyt kun olen aloittanut uuden koulun, minun ei ole annettu jäädä yksin, vaikka en aluksi mennytkään mukaan. Se tuntuu ihan kivalta kun muut huolehtivat että kaikki pääsevät mukaan, en ole koskaan aikaisemmin saanut mukavaa kohtelua ja olen jonkin verran avautunut kuorestani, mutta hyvin vähä jopa vuoden aikana. Olen hiljattain muuttanut yksin ja opetellut tuota kaupassa käyntiä ja omien asioideni hoitoa. Ja joskus on sellaisia päiviä että ei ole niin pahasti ahdistunut tai ujo olo ja elämä tuntuu ihanalta :). Mutta onhan niitä hyviä ja huonompia päiviä kaikilla, puheliaammillakin ihmisillä.

Eniten kuitenkin häiritsee tämä seurustelemattomuus, kun ei minua täältä kotoa tule kukaan hakemaan, mutta en uskalla itsekään lähteä minnekkään tuijotteleemaan miehiä.. heh.. kuulostaapa hassulta.. Toivon kuitenkin, että tämän asiankin kanssa alkaa jossain vaiheessa tapahtua, kunhan saan ensin vähä itsenäistyttyä. Kun kyllähän sitä omissa oloissaankin viihtyy.

Tuli ihan kyyneleet silmiin kun luin tuon. Tuntui, suurimmaksi osaksi siltä, et olisin tuon ite kirjottanu. Oon 22-vuotias tyttö ja en ole ikinä seurustellut saati sitten halannut tai suudellut poikaa. Haluaisin parisuhteen ja sen kaiken, mutta olen vain niin pirun ujo! Ujous tuo mun elämään jokapäivä hankaluuksia..mm. en ikinä mene kaupan kassalle jos sielä on mies, mun pitää kuunnella kämpän oven takana aina, ettei rapussa ole muita ihmisiä tai hissi ei ole varattu, en osaa puhua tuntemattomille muitakuin yksinkertaisia sanoja ja sitten niitäkin tulee idioottifiilis..muutenkin päivittäin jätän tekemättä asioita ujouteni takia.

Seurustelusta vielä, että on ollut poikia jotka olisivat olleet kiinnostuneita, mutta mä oon vaan jotenkin stressantunut siitä, et mä muka kiinnostaisin niitä..en tiedä. Se vaan on stressaavaa ja ahdistavaa, ja eihän niistä jutuista sitten mitään ole tullut. Pelottaa, etten ikinä saa parisuhdetta, että tämä mun ujous pilaa kaiken.

Mulla ei ole kuin oikeastaan yksi kaveri, jota näen myöskin harvoin. Muiden parin kolmen kaverin kuulumisia kuulen suurinpiirtein vain netistä. Aina kun olen tuon kaverin kanssa niin se tuntuu vaan niin teennäiseltä. Tuntuu, ettei hän tunne edes mua. En osaa kertoa tai en pysty avaamaan itteäni ihmisille. Kukaan ei tiedä millanen mä oikeesti olen. Ehkä mä koen myös sitä, etten ole riittävän hyvä kenellekkään. Uusiin ihmisiin tutustumista vaikeuttaa vielä se, että mulla on huono iho. Niin sitten yritän pitää itteeni senkin takia vielä muista ihmisistä erossa. :( Stressaan ja murehdin asioista vaan kokoajan ja itsekseni, kun en voi puhua kenenkään kanssa. :( Tulipahan taas kauhea tilitys.

Olen 21v enkä ole seurustellut koskaan paria kuukautta pidempään ja niistäkin on aikaa. Enkä usko, että lyötäisinkään ketään kun olen niin estynyt ja menen aivan lukkoon jos joku nainen tulee juttelemaan.

Olen 190cm ja 83kg. Minua on kehuttu mm.''saat kenet tahansa'' ja paljon on tyttöt kyselleet perään, mitä myöhemmin kavereilta kuullu, se itsekehusta.
Kaikki kaverit seurustelevat niin on välillä hiukan yksinäinen ja jotenkin pahaolo siitä kun haluasi kovasti seurustella, mutta kun on niin estynyt.Jos huomaan, että joku tyttö on kiinnostunut, alkaa ahdistaan ja yritän parhaani vältellä häntä.

Baarit ja kapakat on tullu käytyä kyllä läpi ja sieltä ei kyllä löydy kuin yhdenillan juttuja ja niitä en harrasta.Alkoholikaan ei minulla juurikaan poista estoja vaan olen myös humalassa hyvin ujo.
hyvin harvoin nykysin enään edes innostun juomaan kun tiedän, että humalassakin on vaikea tutustua.
Vaikka minulla on todella hyviä kavereita en pysty puhumaan näistä asiosta vaan pidä kaikki sisälläni.

olisi kiva tutustua ujoon tyttöön joita ei ainakaan lähipiirissäni oo ollut liiemmin. Minun on ainakin vaikea tutustua hyvin sosiaalisiin tyttöhin koska tuntuu joskus, että he ovat liian päälle käyviä vaikka eivät todellisuudessa varmaankaan oo.

Tällaista avautumista tällä kertaa. toivottavasti tosta tekstistä saa jotain selvää.
Jos joku haluaa jutellu seuraa länsi-suomesta: [email protected]

Tulin surulliseksi, kun luin tätä ketjua. Luulin, että minulla olivat asiat huonolla mallilla. Monille on kuitenkin aiheutunut huomattavasti pahempia ongelmia ujoudesta.

Olen itse päässyt eroon siitä "totaalisesta ujoudesta", vaikka ujo edelleen olenkin. Silti täydellinen ujous on jättänyt minuun jälkensä. Sosiaaliset taitoni ovat täysi nolla, kun nuoruudessani olen vain vältellyt ihmisiä ja sos. tilanteita. En vain osaa luontevasti keskustella. Olen aikaisempien kirjoittajien tavoin todella estynyt. Edes kaatokännissä minua ei saa tanssimaan tai muutoin "pitämään hauskaa".

Itse pystyn kaupassa yms. käymään, koska siellä pystyy olemaan hyvin ihan vain 'kuka tahansa' , mutta sitten kun mennään omaan persoonallisuuteen, aletaan erityisesti osoittamaan huomiota minuun tai pitää puhua itsestään ja omista asioistaan, niin vetäydyn kuoreeni ja vedän jotain roolia, sepittelen valheita ja kaunistelen asioita, ettei oma itseni paljastuisi. Ehkä tämä on enemmänkin huonoa itsetuntoa kuin ujoutta. Osaan antaa hyvinkin rohkean kuvan, mutta se ei ole oma itseni, joten keskustelun ja tutustumisen edetessä ahdistun, koska en pysty enää esittämään ja silloin pakenen ja alan vihata ja vältellä kyseistä ihmistä.

Mulla tekee vaikeeta käydä lähikaupassa ja jos siinä sattuu oleen joku hyvännäkönen muija myymäsä niin iskee välittömästi paniikkiihäiriö. Toimin mahdollisimman nopeasti ja poistun paikalta. Jos avaan suuni siinä, niin sieltä tulee vain jotain tyhmää. Tälläisten tilanteiden jälkeen käytän muita kauppoja. Yleensä sellaisia, missä on vanhempaa työntekijää töesä. Mutta kun ottaa pari olutta, niin kaupassa asiointi käy kuin rasvattu.
Olen miettinyt paniikkihäriö / adhd lääkitystä. En tiedä, onko ne sitten niin hyvä juttu. ADHD lääkkeet sisältää amfetamiinia (kait) niin voi olla että sitten ei voi ottaa sitä keittoo niin paljoo. What the fuck I should do?

rajoittaa. Olen kolmekymppinen nainen ja onneksi ujous on hiukan vähentynyt pahimmista ajoista, mutta eihän se koskaan täysin ohi mene.
Kamalinta on se, että olen tosi romanttinen ja intohimoinen parisuhdeihminen, mutta nytkin olen jo seitsemättä vuotta ilman parisuhdetta..
Kyllä yrittäjiä on ollut, mutta olen niin ujo etten osaa antaa vihreää valoa, vaan pikemminkin pakenen paikalta heti jos huomaan jonkun olevan kiinnostunut.
Ne kaksi kertaa kun olen onnistunut seurustelemaan, ne tyypit vaan tunki kimppuun välittämättä vastusteluistani;P
Mutta sellaisia tyyppejä on vähän ja ne on yleensä pelimiehiä tai liian kännissä.
Joka päivä unelmoin parisuhteesta jonkun ihanan miehen kanssa joka ymmärtää ujouteni ja pitää sitä söpönä.. Usein itken itseni uneen tai en nuku ollenkaan. Nyt piti aloittaa unilääkitys kun alkoi jo sydänkin reistailla nukkumattomuuden takia.

paikat missä on paljon ihmisiä, kassat jne., haastattelut, lääkärillä käynti...vähän kaikki missä joutuu olemaan äänessä tai on porukkaa. Tämän takia ei ole naista, eikä työpaikkaa. Alkoholin nauttiminen ei poista jännitystä tarpeeksi, joten baaritkin on voinut jo unohtaa. Koulut pystyi käymään (2 ammattitutkintoa), kunhan otti lääkkeitä esitelmiin jne.

Ujouteni ei ole pahimmasta päästä, uskallan asioida pankissa, terveyskeskuksessa yms. vaikka se aina vähän jännittääkin. Mutta normaalit keskustelut tuottavat ongelmia. Ne tuppaavat aina menemään sille linjalle joo, niin, niin, joo enkä itse pidä keskustelua millään tavalla yllä. Varmasti tosi turhauttavaa keskustella minun kanssani. En voi sanoa pelkääväni ihmisiä. Todellisuudessa haluaisin viettää enemmän aikaa heidän kanssaan mutta kun en tuosta onnettomasta keskusteluataidostani johtuen vain osaa osallistua keskusteluun. Ei minulla ole mitään sanottavaa jos minulta ei erityisesti kysytä jotain. Ja siten uusiin ihmisiin tutustuminen on tosi hankalaa, kun en uskoakseni jätä ihmisille minkäänlaista kuvaa itsestäni.

Tai nyt kun tätä asiaa oikein pohdin niin jos olen kahdenkesken jonkun kanssa niin silloin keskustelu saattaa onnistua vähän paremmin. Sanon muutakin ja kyselen asioita. Mutta kun keskustelussa on mukana kolme henkilöä tai enemmän niin se on vain niin helppoa pysyä hiljaa kun itseä ei tarvita keskustelun ylläpitoon.