Olen ollut avoliitossa miehen kanssa kolmisen vuotta. Rakastuin ensi silmäyksellä, alku oli ihanaa ja hyväksyin aika hyvin mieheni TÄYSIN erilaiset elämänarvot ja -katsomukset, "hurjan menneisyyden" (kaikenlaista sekoilua, tapahtuu edelleen silloin tällöin), mutta nyt tuntuu etten enää jaksa.
Hän on kyllä huomaavainen ja rakastava, mutta äkkipikainen ja agressiivinen, kaikkein eniten humalassa. Koskaan ei kuitenkaan minua kohtaan ole käyttäynyt väkivaltaisesti.
Olen ollut tässä kiikun-kaakun -olotilassa jo toista vuotta, ajauduin välillä syrjähyppyynkin (mitä häpeän ja kadun loppuelämäni, kävi meidän suhteellemme miten vaan) mutta poikaystäväni ei minua jättänyt. Enkä minäkään häntä monien itkujen ja minun "eropäätösteni" jälkeenkään. Rakastan häntä, mutta jotain kuitenkin puuttuu...Enkä edes tiedä mitä??!
Poikaystäväni on aina viihtynyt viikonloppuisin baareissa ja kavereiden luona paremmin kuin minun kanssani. Ennen ja jälkeen vaikeuksien. Olin kauhean mustasukkainen, kun hän saattoi olla muutamankin vuorokauden ties missä, naisia oli mukana porukoissa ja minä mietin kotona mitä hän tekee. Vakuuttaa kyllä, että koskaan ei ole pettänyt, ja kait häntä uskonkin. Ellei sitten ole kostanut jälkeenpäin...
Tällä hetkellä meillä menee näennäisesti varmaan paremmin kuin koskaan, mutta minua välillä kalvaa tuo epävarmuuden tunne, että haluanko tätä...Miehellä on oma harrastuksensa joka vie paljon aikaa (on meillä pari yhteistäkin) ja tuntuu, että minä olen vain elättäjä (hän opiskelee, minä olen töissä), talouskone ja seksuaalisten tarpeiden tyydyttäjä. Seksistä puheen ollen, en oikeastaan enää edes halua miestäni, joudun käyttämään aika paljon mielikuvitusta saadakseni jotain irti.
Mies on vielä sanonut, että hän ajautuu (takaisin) hunningolle, jos minä hänet jätän. Pelkään, että hän tekee jotain itselleen tai jollekin muulle.
Onkohan tämä turhaa ruikutusta, vai onko tämä vain suhteen arkipäiväistymistä, olenko vain kyllästynyt? En pidä itseäni minään seikkailujen etsijänä (yhdestä hairahduksesta huolimatta, taustoja sen enempää selittelemättä). Taidamme vain olla liian erilaisia, jota minun on vissiin vaikea hyväksyä - kasvun paikka? Miehelleni meidän eroavaisuudet eivät ole ongelma. Minulle kai on...
Kiitos jos jaksoit lukea loppuun.
Hän on kyllä huomaavainen ja rakastava, mutta äkkipikainen ja agressiivinen, kaikkein eniten humalassa. Koskaan ei kuitenkaan minua kohtaan ole käyttäynyt väkivaltaisesti.
Olen ollut tässä kiikun-kaakun -olotilassa jo toista vuotta, ajauduin välillä syrjähyppyynkin (mitä häpeän ja kadun loppuelämäni, kävi meidän suhteellemme miten vaan) mutta poikaystäväni ei minua jättänyt. Enkä minäkään häntä monien itkujen ja minun "eropäätösteni" jälkeenkään. Rakastan häntä, mutta jotain kuitenkin puuttuu...Enkä edes tiedä mitä??!
Poikaystäväni on aina viihtynyt viikonloppuisin baareissa ja kavereiden luona paremmin kuin minun kanssani. Ennen ja jälkeen vaikeuksien. Olin kauhean mustasukkainen, kun hän saattoi olla muutamankin vuorokauden ties missä, naisia oli mukana porukoissa ja minä mietin kotona mitä hän tekee. Vakuuttaa kyllä, että koskaan ei ole pettänyt, ja kait häntä uskonkin. Ellei sitten ole kostanut jälkeenpäin...
Tällä hetkellä meillä menee näennäisesti varmaan paremmin kuin koskaan, mutta minua välillä kalvaa tuo epävarmuuden tunne, että haluanko tätä...Miehellä on oma harrastuksensa joka vie paljon aikaa (on meillä pari yhteistäkin) ja tuntuu, että minä olen vain elättäjä (hän opiskelee, minä olen töissä), talouskone ja seksuaalisten tarpeiden tyydyttäjä. Seksistä puheen ollen, en oikeastaan enää edes halua miestäni, joudun käyttämään aika paljon mielikuvitusta saadakseni jotain irti.
Mies on vielä sanonut, että hän ajautuu (takaisin) hunningolle, jos minä hänet jätän. Pelkään, että hän tekee jotain itselleen tai jollekin muulle.
Onkohan tämä turhaa ruikutusta, vai onko tämä vain suhteen arkipäiväistymistä, olenko vain kyllästynyt? En pidä itseäni minään seikkailujen etsijänä (yhdestä hairahduksesta huolimatta, taustoja sen enempää selittelemättä). Taidamme vain olla liian erilaisia, jota minun on vissiin vaikea hyväksyä - kasvun paikka? Miehelleni meidän eroavaisuudet eivät ole ongelma. Minulle kai on...
Kiitos jos jaksoit lukea loppuun.
Vastaukset 17
Vanhimmat
täydennä toisiaan? puhu hänelle, älä täällä vuodata. menneet on menneitä, mieti mitä miehes on nyt. kukaan tässä pulmunen ole. mut juttele sen miehes kanssa ja anna sille mahollisuus olla sulle sitä mitä se voi antaa. ykskään suhde ei ole suruton eikä ongelmaton eli jutelkaa. kerro sun toivees ja odotukses. sano sille mitä tunnet ja sano et tarkotat mitä sanot. kukaan meistä ei oo samanlainen, ehkä se sun miehes vois parantaa tapojaan?
Onhan noita konsteja tullut kokeiltua. Se hyvä puoli meidän suhteessa tosiaan on, että voimme puhua kaikesta fiksusti, yleensä. Pikku riitoja tulee just eriävistä mielipiteistä. Olen ehkä lapsellinen, kun just noissa tilanteissa huomaan mietiväni, että haluan jonkun "aikuisemman". Luin tuossa muita viestejä tällä palstalla, ja joku siellä kertoi olevansa kuin äiti poikaystävälleen...Minullakin on usein sellainen olo. Mutta sellaisia ne miehet kai on, ikuisia poikia.
Sitä parantaako mies tapojaan olen odotellut. Kuinka kauan sitä viitsii odottaa? Jos olen puhunut jotain hänen touhuistaan, niin vastauksena on yleensä "mäkin hyväksyn sun jutut" tai "pitää mulla olla omaakin elämää".
Joo, ehkä mun on aika mennä itseeni?
että olet talouskone.Teiltä puuttuu "henkinen" yhteenkuuluvuus jota sinä kaipaat??? Mies vetoaa just siihen "ajautuu hunningolle"mikä sinuun tehoaa ettet erois.Milestäni hän on parastaikaa hunnigolla.Baari ystävät on tärkeämpi kuin koti ja sinä.Teillä on molemmilla oma elämä vaikka asutte yhdessä.!!! Revi siitä sitten huumoria.!!!!! Eroa!
juttu vielä...Jos olen erehtynyt huomauttamaan jostakin tietystä naisesta, joka pyörii samassa kaveripiirissä kuin poikaystäväni, niin reaktio on yleensä vihainen "olet hullu ja vainoharhainen". Sen jälkeen kun hän on KEHUNUT toista naista! Tuo haukkuminen on jäänyt mieleen kun kerran olimme kaupungilla, ihmisten ilmoilla siis, eikä sanonut sitä mitenkään pieneen ääneen, melkein huusi. Teinilauman päät vähän kääntyivät. Ja minä olin nolona ja surullinen.
Suhteemme alussa mies katsoi aika räikeästi naisten perään (tietyn näköisten), ja minulle on tullut aikamoinen kompleksi tuosta. Yllättävän paljon tuokin pilaa mielenrauhaani. Ja yllättävän helposti sitä unohtaa tuollaiset julkiset nolauksetkin, vaikka ne tässä näköjään taas tulivatkin mieleen.
Ja katselee toisia naisia.???Ja sinun nähen.Entä kun et ole paikalla.Entä kun on yöjalas.Sinä ootat kiltisti kotona.!!Miehet on jossain mielessä ikuisesti pokia.Mut ei tuollatavalla.See kaveris pettää sinua minkä kerkeää.Ei arvosta sinua pätkääkään.Ja nolaa sinut teinien edessä!Kauanko siedät sitä.???
uskalla lähteä. Rakastatko todellakin miestäsi ( joka vaikuttaa aika rentulta) niin paljon vai onko suhde latistanut itsetuntosi niin, ettet koe pärjääväsi yksin? "parempi huonossa suhteessa kuin yksin?" Lähteminen on vaikeaa, ja kestää aikansa, jotta erosta selviäisit... Voin kyllä vakuuttaa sen, että jos nyt lähdet, olet tyytyväinen myöhemmin siihen päätökseen, ihan varmasti!
joka on sanonut noin! Tähän pätee taas se kulunut sanonta; helpommin sanottu kuin tehty.
Pelkään, että aika vaan kuluu enkä saa mitään päätöstä tehtyä :/
että jos todella toisesta haluaa eron, ei sitä kaipailekkaan. Tulee vaan helpottunut olo, kaipausta ei ole. Itse lähdin aikoinaan, en katunut päivääkään. Enkä ikävöinyt häntä. Silloin tietää tehneensä oikean teon. Ei paskaa kaipaa.
Joten olepa nyt onnellinen kun sait mitä halusit.
Juu, pitää varoa mitä toivoo, sillä se voi toteutua...
Näen sinun kirjoituksessa niin itseni. Ex-mies ravasi baareissa illat pitkät ja oli kavereidensa kanssa. Ne ajoivat aina minun edelle. Jos oli vaihtoehtoina baari-ilta kavereiden kesken tai rauhallinen koti-ilta minun kanssani niin jäin aina toiseksi. Se sattui ja syvältä. Kaikista pahinta siinä oli kuitenkin se, että ukko ei tajunnut miten paljon se minuun sattui. En oikein enää loppuvaiheessa tiennyt ollako vai eikö olla. Halusin niin paljon lähteä, mutta sitten taas jäädäkin. Meillä oli yhteistä taivalta takana 3 vuotta.
Lopulta en enää jaksanut. Olin minäkin hyväksynyt mieheni erilaiset elämänarvot ja yrittänyt ymmärtää. Mutta lopulta olimme kuitenkin liian erilaisia. Kehotan sinua miettimään elämää vielä vuosiksi eteenpäin. Millainen teidän suhteenne on esim. 4 vuoden päästä? Mies tuskin siitä muuttuu. Haluatko kiduttaa itseäsi vielä vaikka sen 4 vuotta lisää? Kestätkö sen? Niin minäkin mietin ja tulin siihen tulokseen, että ei tilanne siitä miksikään olisi muuttunut vaikka loppuun asti epätoivoisesti ja naiivisti niin uskoinkin.
Ero oli minulle kova paikka, mutta pari päivää päätöksen jälkeen olo jotenkin vain helpotti. Apina lähti olkapäiltä. Miksi kiduttaa itseään suhteessa, jossa ei ole onnellinen? Päätös ei todellakaan ole helppo, mutta rakasta myös itseäsi!
Kiitos sinullekin sanoistasi.
Yritän tässä kerätä rohkeuteni...
Olet ihan hassu kun roikut suhteessa joka ei ilmeisesti ole sinua pitkään aikaan tehnyt onnelliseksi. Ajattele mistä kaikesta jäät paitsi, jossain voi olla sinulle se ihan oikea ystävä joka ottaa sinut huomioon ja jolla on edes samansuuntaiset harrastukset ja ajatukset kuin sinulla. Mikäli toteutat elättäjän roolia, teet vaan karhunpalveluksen kumppanillesi, jonka pitäisi oppia itsenäisyyttä ja vastuuta. Jumala auttaa niitä jotka auttavat itseään, eli ensin on oltava rehellinen itselleen ja omalle sielulleen,omille toiveilleen ja elämän janolleen, eikä elää puoliksi ja tuntea puoliksi. Älä murehdi menneistä, syrjähyppyä ei olisi tapahtunut jos suhde olisi kunnossa, koska olet kirjoituksesi perusteella ihan "hyvä ihmiseksi". Sitäpaitsi onko se sitten niin kauheaa, pieni juttu elämän suuremmalla aika janalla. Ei kuin valoisa mieli matkaan ja elämään mukaan, katse kannattaa suunnata tulevaan. Mikäli kumppanisi ei pärjää ilman äitivaimoa, niin ehkäpä löytää piankin uuden säälipisteiden jakajan, monet miehet viihtyvät loistilassa vaikka keski-ikään asti, mikäli heille sen mahdollistaa, vähän kuin liialla ymmärtämisellä alkoholistin juomisen. Olen sitä mieltä että eikun rohkeutta vaan ja menoksi
tuo sinun tilanteesi! miehen humalaisine agressiivisuuksineen ja syrjähyppyineen kaikkineen (lisänä se, että mieheni kosti kahteenkin otteeseen sen, kun läksin kerran miehen mukaan ravintolasta.)
Aivan samoja ajatuksiakin minulla, pitäisikö lähteä vai jäädä...rakastanko miestäni vai en? rakastaako hänkään minua...? (erona tosin sinun tilanteeseesi olemme olleet yhdessä jo lähes 10v.)
onko vika minussa vai hänessä.....vai emmekö muuten vain saa suhdettamme toimimaan? mies kyllä tuntuisi haluavan jatkaa suhdettamme, vaikkei niin hyvin menisikään.
pitää kai vain yrittää uskoa, että pystyy jossain vaiheessa sen ratkaisun tekemään (lähtemisestä tai jäämisestä), minulla myös tuntuu että todellakin olen pattitilanteessa....
En nyt tiedä onko tässä tilanteessa sopivaa sanoa, että "kiva" huomata, etten ole ainoa saman ongelman kanssa painiskeleva. En sitä epäillytkään, mutta yllätyin ymmärtävistä vastauksista.
Sinullakin on jo noin monta vuotta takana...
Minun(kaan?) mieheni ei taida aavistaakaan, kuinka usein mietin eroa. Tuossa aiemmin mainitsin, että tällä hetkellä meillä menee päällisin puolin hyvin. Lähinnä kai siksi, että olen alkanut vaan "puremaan hammasta" ja pitämään mölyt mahassani. Tietenkin se on pidemmän päälle ihan väärä taktiikka, mutta kun mieheni kitisee ja valittaa (etenkin krapulassa eli joka viikonloppu, sekä muuten vaan melkein aina, tietäisittepä vaan) niin en kertakaikkiaan jaksa enää kommentoida takaisin. Eli olen hiljaa. Enkä tarkoita sitä, että aina pitäisi olla yhtä aurinkoa, mutta kun itsekin olen aika pessimisti ja masennun helposti...Asioista pitää puhua, mutta jos JOKA IKISESTÄ maailman asiasta on räyhättävä, ei sitä kauaa jaksa.
Miten voi olla mahollista?!? Mul on ihan prikulleen samanlainen tilanne!! Ihan täysin samanlainen! Mä oon viime päiviänä vaan miettinyt, et pitäiskö vaa luovuttaa? Taidan jatkaa tät vaa ainoastaa säälistä ja sen takii ku mä pelkään et se tekee itellee tai jollekkii muulle jotain...aika ahdistavaa..
Taitaa olla aika yleinen ongelma tää juttu kuitenkin.
Itse olen yhä edelleen samassa jamassa, mitään päätöstä en ole tenhyt suuntaan enkä toiseen.
Tulevaisuus pelottaa, kun pelkään tuhlaavani aikaa.
Pitäis vaan olla rohkea ja ehdä OMA päätös! Helpommin sanottu kuin tehty, eikö?
Kait mä olen vähän naiivi ja toivon, että kaikki järjestyy ajallaan (toivottavasti pian), mutta tosiaan, kauaa en haluaisi jahkailla!
Ehkä kaikella on tarkotuksensa..?