Nyt on päässyt tapahtumaan niin, että olen viimein tavannut elämäni naisen, rakastunut, ja haluan viettää loppuelämäni hänen kanssaan. Olemme jo ehtineet puhumaan yhdessä naimisiinmenosta ja perheen perustamisesta, vaikka olemme seurustelleet vasta 2,5 kuukautta. Tällä hetkellä suhteemme on etäsuhde, olemme kylläkin varmaankin viettäneet enemmän aikaa yhdessä kuin erikseen. Käytännössä olemme asuneet yhdessä yli kuukauden, ja kun olemme erikseen, puhumme tuntikaupalla puhelimessa joka päivä. Etäisyysongelma on onneksi katoamassa pysyvästi viimeistään huhtikuussa
Kauanko mun tarvii odottaa?
jokosvai
7967
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Harvoin kuulee miehen näppäimistöltä tuollaista tekstiä... Mutta hyvä näin, voin vastata nopeammin ilman että pitää pehmennellä tekstiä naismaisempaan muotoon :-)
Avioliittohan on suhteen muoto, sinä puhut siitä kun se mittaisi jotenkin suorasti suhteen laatua tai jotain todella ihmeellistä tapahtuisi silloin kun sormus sujahtaa käteen. Häähulluissa ihmisissä ihmetyttää eniten se että onko ne rakastunut siihen kumppaniinsa vai siihen naimisiin menoon...
Niin teoriassa ja käytännössäkin on mahhdollista elää elämä onnellisesti loppuun toisen kanssa vaikka sormessa ei olisikaan metallia.
Ettehän te mitään menetä jos otatte iisisti vaikka vuoden tai pari "syntisessä avoliitossa"... että ehtisi tulemaan muutama tilanne jossa toisen sanat, teot tai ulkonäkö pääsisi edes hetkellisesti vituttamaan. Jos vielä sen jälkeen katsoo että loppuelämä tällä mallilla on jees, niin sitten se lopullinen rysäys.
Naimisiin meno on iso juttu ja jos sen tekee alkupöhnässä, niin se on vähän sama kun tekisit koko tilisi kattavat ostoksesi aina nousuhumalassa.
"Naiseni haaveilee myös tästä, mutta on mahdollisesti hieman enemmän huolissaan."
Tuo taitaa olla pikkasen huono juttu - uskoisin että tilastollisesti parempi jos nainen on enemmän sekaisin näistä jutuista. Pidä ainakin sellainen fiftysiksty yhteydenotoissa jne ettei toinen sitten huomaamatta etäänny ja ahdistu kun alkuhuuma alkaa vähän haihtumaan (toiseltahan se aina ensimäisenä haihtuu).
Eräs kirjailija sanoi että ei ole liikaa avioeroja, vaan liikaa avioiliittoja.
En minä pumpuliromantiikaa tai avioliittoa vastusta, mutta mieti nyt menetätkö oikeasti mitään ottamalla iisimmin. Voittehan te hokea toiselle kuitenkin jo nyt kilpaa kuinka paljon rakastatte toisianne ja muuta "ihqdaata" :-)
Jooh, turhat kaunistelut saa jättää pois :)
Ei tässä kai varsinaisesti kiirekään ole, mutta toisaalta miettii miksi ei vaikka saman tien. Niin kuin sanoin, olen tästä asiasta jo nyt varma, edellisessä suhteessani en vielä 4,5 vuoden jälkeenkään ollut varma, vaikka silloista naistani rakastinkin.
Tuskin se yhteiselämä tietenkään avioliitosta kertaheitolla muuttuu, mutta tuntuu kyllä siltä, että sen joka tapauksessa tekee jossakin vaiheessa. Ja kyllä tässä ajassa on toinen jo ehtinyt vituttamaankin, onhan sitä toista jo onnistuttu (tarkoittamattaan) loukkaamaankin puolin ja toisin :)
mun mielestä kannattaa odottaa vielä jonkin aikaa koska eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu ja kun ootte vasta noin vähän aikaa tuntenut.Sanotaan niin et hitaasti eteenpäin ja jos rakastatte vielä sen jonkin ajan päästä toisianne niin sitte voi olla järkevämpää ottaa se suuri askel mutta nyt suhde on vielä sellaisella pohjalla ettei sen kannata.Onnea teidän suhteeseen!
naisellasi on niin vähän aikaa erosta vielä, että äläs nyt hätiköi. Vaikka sinä olet varma, niin täytyyhän sen toisenkin olla:)
kato nyt vuoden parin ajan eka ennen kun hätäilet. ei se nainen mihinkään karkaa sulta, vaikka et olisi rengastanut sitä. vuoden päästä vaikka ensiksi kihloihin. alkuhuumassa ei kannata tehdä vääriä päätöksiä, kaikki avioliitot kuitenkin loppuvat jossain vaiheessa.
Elämä on liian arvokasta tuhlattavaksi, ja odotettu aika ei ratkaise, Kerron sulle miksi.
Itse tapasin mieheni, 14 vuotiaana, ja menin naimisiin hänen kanssaan 21 vuotiaana sain 1.lapseni 23vuotiaana ja 2.lapseni 24vuotiaana, eromme oli valmis 28vuotiaana. Samana vuonna tapasin 2.aviomieheni, se oli rakkautta ensi silmäyksellä. jo kuukauden päästä olimme kihloissa, ja puolen vuoden päästä naimisissa. Olemme onnellisia vielä nyt kun olen jo 42v ja meillä on tämän vuotinen vauvakin.
Aikanaan järkeilin, että vaikkapa kuinka odotin ekaa liittoa ennen, niin kiville meni. Mitään ei voinut. Mitä se odottaminen auttaa? Nyt olen sen huomannut, ei se mitään auta. Kyllä sen voi heti tietää, että tämä on se oikea.
Onnea teille kovasti. Ja tasaista polkua kuljettavaksi.
Sen verran vielä viialisin pilkkua odottamisen periaatteesta, että eihän oodottaminen mitään lisäarvia tai voitonmahdollisuutta lisää, se vaan pienentää sitä virhemarginaalia.
Eli jos oikea henkilö on kyseessä, niin tietenkin odotuksen tuoma lisäarvo on tasan 0.
Mutta jos onkin väärä henkilö ja huono suhde kulman takana odottelee, niin mahdollisuus välttää se kasvaa X prosenttia.
Eli kyllä sitä voi pitää ihan kannattavana. Ei sitä kotivakuutuksellakaan mitään tee jos ei mitään pahaa tapahdu... ei sillä rikkaammaksi tule, mutta eihän sitä sen takia otetakkaan.
Alkupöhinässä rakastuneena ihminen on ehkä onnellisimmillaan, mutta samalla hyvin hyvin typerä ja sokea :-)
Sitten vielä kun avioehto saataisiin lakisääteisen pakolliseksi oletukseksi eikä vapaa-ehtoiseksi, niin sitten alkaisikin olemaan maailma paremmalla mallilla.