Meillä meni jo toisen kerran poikki viime maanantaina. 3,5 vuotta yhdessä, seksiä ja hellyyttä loppuun asti. Mies halusi pois, "elää vielä" kun on nuori. Minä taas rakensin tulevaisuutta ja toivoin että mieskin alkaisi haluta samoja asioita.Elin omassa maailmassani ja mieheni omassaan. Nyt on kauhean paha mieli ja ikävä, ruoka ei maistu eikä uni tule.
Edellisen kerran erottiin vuosi sitten mutta suhde jatkui ensin seksillä ja lopulta päädyimme jälleen kerran saman katon alle. Olin onneni kukkuloilla kun sain rakkaani takaisin elämääni. Muita ei kummallakaan ole ollu, mutta silti suhde ei ole jostain syystä toiminut.Seksi ja hellyys kylläkin. Nyt olo on turta ja heikko.Mikään ei jaksa kiinnostaa ja odotan vain koko ajan että mies palaisi takaisin lohduttamaan minua,niinkuin viime kerralla. Tiedän ettei tällä kertaa niin tule käymään, mutta en saa ajatusta päästäni.Toivon ja rukoilen mielessäni että mies palaisi luokseni ja tarvitsisi minua taas elämäänsä.Tiedän että me emme tulisi pysymään yhdessä ja suhde olisi molemmille turmiollinen, mutta minkäs mahdat kun molemmilla on kova ikävä ja toisen kosketus ja lähelläolo on ainoa asia mitä koko maailmassa kaipaat. Miten voi ymmärtää kun toinen sanoo että olen hänen ainoa tukensa ja turvansa, tärkein ihminen koko hänen elämässään, mutta hän ei vaan yksinkertaisesti näe meitä yhdessä tulevaisuudessa. En osaa repäistä itseäni irti tuosta miehestä, ajatus hänestä piinaa minua pakkomielteisesti.
Onko muilla samoja kokemuksia? Miten pääsitte irti? Terapialla? Lääkkeillä? Mitä voin tehdä että olisin tarpeeksi vahva päästämään irti ja näkemään että elämää on myöskin tämän rakkauden jälkeenkin? Joku kiltti ihminen, auta minua ymmärtämään...
Edellisen kerran erottiin vuosi sitten mutta suhde jatkui ensin seksillä ja lopulta päädyimme jälleen kerran saman katon alle. Olin onneni kukkuloilla kun sain rakkaani takaisin elämääni. Muita ei kummallakaan ole ollu, mutta silti suhde ei ole jostain syystä toiminut.Seksi ja hellyys kylläkin. Nyt olo on turta ja heikko.Mikään ei jaksa kiinnostaa ja odotan vain koko ajan että mies palaisi takaisin lohduttamaan minua,niinkuin viime kerralla. Tiedän ettei tällä kertaa niin tule käymään, mutta en saa ajatusta päästäni.Toivon ja rukoilen mielessäni että mies palaisi luokseni ja tarvitsisi minua taas elämäänsä.Tiedän että me emme tulisi pysymään yhdessä ja suhde olisi molemmille turmiollinen, mutta minkäs mahdat kun molemmilla on kova ikävä ja toisen kosketus ja lähelläolo on ainoa asia mitä koko maailmassa kaipaat. Miten voi ymmärtää kun toinen sanoo että olen hänen ainoa tukensa ja turvansa, tärkein ihminen koko hänen elämässään, mutta hän ei vaan yksinkertaisesti näe meitä yhdessä tulevaisuudessa. En osaa repäistä itseäni irti tuosta miehestä, ajatus hänestä piinaa minua pakkomielteisesti.
Onko muilla samoja kokemuksia? Miten pääsitte irti? Terapialla? Lääkkeillä? Mitä voin tehdä että olisin tarpeeksi vahva päästämään irti ja näkemään että elämää on myöskin tämän rakkauden jälkeenkin? Joku kiltti ihminen, auta minua ymmärtämään...
Vastaukset 9
Vanhimmat
samaa, seksiä, seksiä. Olisit tarjonnut miehellesi muutakin kuin seksiä, niin elämänne olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa. Ryhdistäydy nyt hyvä ihminen ja hanki muitakin elämänarvoja kuin tuo seksi.
Tarjosin miehelle puhtaan kodin, tein ruuat, hellin ja hoivasin.Keksin meille kivoja yhteisiä reissuja ja mukavaa tekemistä.Tein kaikkeni että toisella oli hyvä olla, mutta sekään ei riittänyt.Seksi ja läheisyys oli todella tärkeä osa meidän suhdetta, varsinkin se läheisyys sitä on ihan turha yrittää kieltää. Ymmärsit mun tekstin ja koko jutun pointin ihan väärin ja todennäköisesti kokemattomuuttasi, katkeruuttasi tai pelkkää ilkeyttäsi.Ihan sama.
Ja sitä on nykypäivänä tarjolla joka kadunkulmassa. Mitä sitä yhteen tyytymään?
Mutta sitten vanhoina ne vetää ittensä kaulakiikkuun ku ei pildee enää irtoo.
Valkkaa siitä kumpi haluut olla, nainen vai mies?
ja hellimistä.Tuomoseen kyllästyy mies kuin mies.Tottakai mies haluaa elää kun on nuori.Elämä ei ole paapomista.!! Nyt saat opetuksen ELÄMÄLTÄ.!Eroon pääset unohtamalla hänet kylmästi.Ja jos et unohda niin KÄRSI.!!!!
minulla sama kokemus, mies halusi vielä mennä ja elää kun on nuori. vaikka eropäätös oli yhteinen, kaipaan häntä kovasti. tiedän että hänellä on jo joku uusi nainen ja se satuttaa kovasti koska itse rakastan tätä miestä todella paljon edellen. uni ei tule vieläkään kunnolla ja ei se ruokakaan aina maistu. en itsekkään tiedä miten tästä jaksaa päästä yli mutta olen huomannut että reilu liikunta, työ ja ystävät saavat ajattelemaan ihan muita asioita kuin mennyttä suhdetta! ainahan sitä välillä miettii ja tunteet myllää päässä mutta pitää olla vaan vähän itsekäs ja ajatella mikä on omalle hyvinvoinnille tärkeää ILMAN sitä toista! nyt saa tehdä juuro niitä asioita mistä itse pitää! ei muutakun baanalle...lenkkikengät jalkaan, kavereita tapaaman ja vaikka sisusta uudelleen asunto! sekin on hyvää terapiaa kun saa kaikki yhteisistä asioista muistuttavat esineet pois silmistä. kyllä se siitä, kovasti yritän itsekin täältä suosta ylös! :)
Mulla aivan sama homma.
Olin viis vuotta yhdessä tän miehen kanssa.Mä tunsin olevani turvassa ja kuvittelin,että me oltais yhdessä aina.Juhannuksena mies lähti selittämättä sanaakaan.Multa putos pohja elämältä ja olin aivan sekaisin.Onneks oli ystäviä, jotka haki luokseen ja auttoi pahimman yli.
Viikon päästä mies tuli takaisin ja "puhuttiin" asiat selväksi.Meidän piti etsiä talo yhdessä ja sitten sain selville, että mies oli käynyt katselemassa taloa vain itselleen.Luottamus hävisi ja elin varpaillani.Mä olin onnellinen, että mun perhe oli takaisin kasassa, mutta pelkäsin sitä kipua.Mä kerroin siitä miehelle.Se siis tiesi, et kuinka pahaa se teki, etten viiden vuoden jälkeen ollut oikeutettu mihinkään selitykseen.
No, kuukausi sitten kuulin kaveriltani, että mieheni aikoi häipyä taas.Pakata vaan kamansa ja häipyä.Ystäväni mielestä,se ei ollut oikein mua kohtaan ja halusi varottaa mua.Mä painuin himaan ja kysyin,et mitä tää meinaa.Mies kielsi ja hävisi pari päivää sen jälkeen.
Nyt, me ollaan yhteydessä lähes päivittäin ja toivon, et mies sais sen mitä sillä on itsensä kanssa selvitettävää setvittyä ja tulis takaisin kotiin.
Mä en nuku öisin,koska olen tottunut siihen, että nukun tän miehen sylissä ja mä rakastan sitä.Mun lapsi rakastaa sitä.Me molemmat tytön kanssa haluttais meidän perhe kasaan.En osaa,enkä halua päästää irti.Mieli on matalana,kun tuntuu,et puolet musta ties missä. :(
Tuli kyyneleet silmiin kun luin tarinasi. Että osaakin elämä olla vaikeaa. Miksi ei voisi vain elää "happily ever after"?
Omasta erostani on nyt kulunut reilu viikko, koirat ovat ainoa lämmönlähteeni vieressäni öisin ja olen luojalle kiitollinen niistä. Minulla on edes ne.
Sinulla on tyttäresi, rakas tyttäresi, paras asia mitä mieheltäsi sait. Älä suostu elämään varpaillasi, älä rakenna tulevaisuuttasi riisipaperille. Määrittele itsellesi mikä on rakkauden ja riippuvuuden ero. Itse olen alkanut jo hyväksymään että rakkaus kuoli aikoja sitten ( vaikkakin läheisyys ei ) ja riippuvuus tuli tilalle. Kadotin itseni ja elin toista varten. Mutta nyt se loppui, nyt se vihdoinkin loppui! Päivä päivältä huomaan ettei exä vie enää kaikkia ajatuksiani. Pikkuhiljaa hän painuu ajatuksissani taka-alalle. Joka päivä ja ilta vielä itken, mutta enää en osaa sanoa miksi. Yksinäisyydestä, itsesäälistä, menetetystä rakkaasta, vihasta, katkeruudesta? Ihan sama, mutta silti itku tulee. Ja hyvä että tulee, loppuu ne kyyneleetkin aikanaan.Irtipäästäminen on vaikeaa, mutta se että toinen pääsee vetämään maton jalkojen alta ihan yks kaks yllättäin on vieläkin katkerampaa ja vaikeampaa ymmärtää, kun itse elää vielä haavemaailmassa ja rakentaa yksinään onnellista tulevaisuutta yhdessä. Heitä se mies menemään ja anna hänen etsiä sitä onneaan yksin, mistä ikinä hän tuleekaan sen löytämään. Ei ole enää sinun asiasi. Sinun ja tyttäresi onnellisuus on sinun käsissäsi. Asiat paranee kun pääset tuosta tilanteesta pois. Tee asialle jo tänään jotain! Itse kun sain kipeän päätökseni tehtyä, ukko oli pihalla jo samana päivänä, tavaroineen mitkä minä pakkasin oven eteen, koska hänellä ei ollut/ole enää koskaan oikeutta palata minun kotiini ja elämääni. Ensimmäisen eron tultua ( millä mies koko ajan,2 vuotta, uhkasi ja pelotteli )olin jälleen kerran minä se joka tein päätöksen lopettaa koko suhteen. Minä lähdin samana päivänä koska asunto oli meidän yhteinen, eikä miehellä ollut loppupeleissä munaa jättää minua.Viikon päästä asuin jo omassani. Ilman sänkyä, pesukonetta, mitään. Silti, hengissä ollaan, sekä minä että koirat! Halauksia ja voimia teille molemmille, sinulle ja tyttärellesi, parempi tulevaisuus odottaa!! Ja ulkonakin paistaa aurinko, pitkästä aikaa!! :)
Sitä olen tässä itsekin ihmetellyt.Mä tosissani luulin, että tänäkin päivänä on mahdollista saada tarinalle onnellinen loppu ja tosissani luulin myös, että se onnellinen loppu on mahdollista saada tämän ihmisen kanssa.
No, jos tästä kaikesta on yritettävä löytää jotain myönteistä, niin olen miettinyt, että ainakin sain sen onnellisen 4,5 vuotta. Se on enemmän, kuin moni muu saa koko elämänsä aikana ja se, että en ole syyllinen tähän eroon, vaan syyt ovat muualla.
Olen vain itse itse orpo ja perhe on orvolle tärkeä!Kyllä mä tiedän, että selviän, mut nyt vain tuntuu vielä pahalta ja ennemmin tai myöhemmin mä tulen päästämään irti, mut nyt vain en ole vielä valmis.
Kokemuksesta tiedän, et koiran turkkiin on hyvä itkeä ne suurimmat surut.Mun karvainen vauva lähti miehen kanssa ja sekin tuntuu pahalta, mut ei se mua kaada. Aikansa kutakin, jonain päivänä musta tuntuu ihan kivalta olla elossa ja mulla on kyllä kärsivällisyyttä odottaa sitä päivää. Mut sitä odotellessa, voimia sulle!
minulle tuli ero 2viikkoa sitten.olin 2vuotta hänen kans.aluksi mies oli tosi kohtelias ja fiksu ja huomaavainen.alkoholi pilasi suhteemme kun hän käytti sitä aika runsaasti,muuttui eri persoonaksi,huoritteli ja viime aikoina muuttui väkivaltaiseksi.mutta otin selvää missä tässä mennään,oli ollut mulle uskoton.kannattaa naiset olla aina salapoliisia.että saatte miehenne kiinni pettämisestä.mulla ainakin tunteet kuolee kun mulle tehdään väärin.