Joskus tulee mietittineeksi...
Läheisriippuvuus ja himot saattavat johtaa seurusteluun ja avioon.
Kun jompi kumpi niistä tai molemmat niistä lakkaavat, niin avioliiton perusta on poissa. Rakkaudella ja avioliitolla ei ole välttämättä mitään tekemistä toistensa kanssa. Kyseessä on niin sanottu "naimakauppa". Jos kauppa on huono, se puretaan.
Rakastuminen kestää 1000 päivää. Sen jälkeen tulee esille joko se piilossa ollut oikea rakkaus tai yhteenkuulumattomuusongelmat.
Tasaveroinen ystävyyspainotteinen yhteistyö kahden kumppanin välillä on/olisi kullanarvoinen. Tyytyy siihen mitä saa eikä kumpikaan alista toistaan. Ei keskitytä siihen että kuka on aina oikeassa, vaan ehkä mielummin siihen että mikä on oikein.
Läheisriippuvuus ja himot saattavat johtaa seurusteluun ja avioon.
Kun jompi kumpi niistä tai molemmat niistä lakkaavat, niin avioliiton perusta on poissa. Rakkaudella ja avioliitolla ei ole välttämättä mitään tekemistä toistensa kanssa. Kyseessä on niin sanottu "naimakauppa". Jos kauppa on huono, se puretaan.
Rakastuminen kestää 1000 päivää. Sen jälkeen tulee esille joko se piilossa ollut oikea rakkaus tai yhteenkuulumattomuusongelmat.
Tasaveroinen ystävyyspainotteinen yhteistyö kahden kumppanin välillä on/olisi kullanarvoinen. Tyytyy siihen mitä saa eikä kumpikaan alista toistaan. Ei keskitytä siihen että kuka on aina oikeassa, vaan ehkä mielummin siihen että mikä on oikein.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Jos sitä vain osaa ruokkia oikein. Joku fiksu on jossain joskus määritellyt kuinka kauan rakastuminen kestää. Kuitenkin rakkaushan on ikuista mutta sen onnellisen olotilan ylläpitämiseksi on tehtävä töitä. Sekin menettää hohtonsa jos tunne ei saa alkuvoimaansa siitä mihin koko tunne perustuu eli siihen toiseen ihmiseen ja juuri hänestä alulle lähteviin rakastumisen ja rakkauteen liitettäviin tunneskaaloihin. Siksi rakkauden säilyttämiseksi tai pitäisikö sanoa elinvoimaisena pitämiseksi parisuhteessa on pystyttävä rakastumaan ja saatava olla rakastumisen kohteena aina uudelleen ja uudelleen. Kaunis perennakin kuihtuu jos sitä ei muista kastella riittävän usein. Niin käy ikävä kyllä rakkaudellekin.
Naimakauppaan voi tietysti ryhtyä syystä jos toisesta eikä kaikki aina varmasti ole oikea pohja kestävälle suhteelle tai ainakaan perheen perustamista ajatellen jos tarkoituksena on onnellisuus. Läheisyysriippuvuus on niistä jo kauheana sananakin niin pelottava, että se vie turhaan pohjaa kauniilta rakkaudelta liian paljon. Joissakin tapauksissahan suhteen pohjana voi olla pelkkä läheisyyden tarve, mutta eikö läheisyys ja himotkin kuulu aika isona osana rakkauteen?
Toisen kunnioittaminen, empatia ja kannustaminen niin myötä- kuin vastamäessäkin on tärkeää. Ihastuminen ja rakkaus ovat ikuisia, kohteet vain vaihtuvat, sanotaan. Mutta kenenkään tunteita, tekoja ei voi määrätä ja kahlita häkkiin, sellainen on jo määrääjän itserakkautta.
Joskus vanhemmat haluavat ja kahlitsevat lapset henkisesti, rahan voimalla ja tekoja vaatien itseensä ja estävät näin lastensa itsenäistymisen, koska ajattelevat vain omaa etuaan ja hyvinvointiaan eikä lasten parasta ja itsenäistä kehitystä.
Lapset ovat vain hetken lainaa vanhemmille eikä heidän omaisuuttaan, kuten jotkut luulevat.
Miksi vaihtaa kohdetta jos vanhassa vara parempi. Tiedä häntä sitten. Mutta kaiketi se on totta, että ihminen tarvitsee ihastumisen ja rakastumisen tunteita. Jos sitä olemassa olevaa suhdetta, jossa nyt siis tässä tarinassa oletetaan olevan myös rakkautta, vaalii oikein tulee ne ihastumisen ja rakastumisen tarpeet tyydytetyksi, eikä näin ollen tule alitajuntaista tarvetta tyydyttää tyydyttymättömiä tarpeita ihastumalla tai rakastumalla johonkin toiseen.
Olipas vaikeasti sanottu asia. Mutta sitähän rakkaus varmaan on.
Itse ainakin ajattelen rakkauden olevan ikuista ja juuri siihen alkuperäiseen kohteeseensa liittyvää. Jos ajatellaan, että rakkauden kohde vain muuttuu, niin eihän sitä silloin oikeasti rakasta sitä ketä rakastaa vaan jotain aivan muuta, ja silloin ei tuo toinenkaan saa itselleen niitä tunteita jotka johtuvat hänestä itsestään vaan jostain aivan toisesta. Siinä sitten onkin noidankehä saanut alkunsa jo ihan rakkauden alkumetreillä.
Lopuksi varmaan pitää kuitenkin sanoa, että on tietysti olemassa myös rakkaudessa kuten kaikessa muussakin kuitenkin se erehtymisen vaara ja ihan vain siksi rakkaus ei olekaan rakkautta,sitä ikuista ja kestävää vaan kupla oletetusta tunteesta, joka katoaa.
Kun olin 18v, isä alkoi rakentaa lisärakennusta - minulle oman huoneen ja siskolle oman. Tuntui siltä että hän ei tajunnut että olin aikuinen. Joskus 22 vuotiaana sanoin että minun olisi hyvä muuttaa omaan asuntoon - ei sen takia että itse haluan, vaan sen takia että vähitellen tajusin olevani suosittu talon ulkopuolella jos sen teen. Vanhemmat rupesivat miettimään että mikä heissä on vikana kun en kotona viihdy. Muutin 32-vuotiaana. Siskoni oli enemmän itsepäinen kun muutti jo 19 vuotiaana ja ei "tottele vanhempiaan". No, mikäs siinä, oli kiva sijoittaa kaikki rahat tietokoneisiin ja autoon. Ruoka tuotiin valmiina. Huone oli siisti kun joku muu siivosi. No. Yli 30-kymppisenä harjoittelen yksin asumista 400km päässä vanhemmistani ja hyvin menee, mutta voi sitä naista joka joutuu paikkaamaan vanhempieni paikkaa elmämässäni mutta toisaalta katsomaan sitä kun paikkailen kadotettua nuoruuttani. Sanon tämän vain varoittavana esimerkkinä. En sääli itseäni, vaan vihellellen menen eteenpäin. Elinaikaa kuitenkin puolet vielä jäljellä. Yritän rakentaa itseäni parhaan kykyni mukaan tasaveroiseen parisuhteeseen kelpaavaksi.
ikuista, nykyisin vain sen kohde vaihtuu nopeammin kuin ehtii vaihtaa pikkarit tai kalsarit.....
Kyllä sinä ja tuleva kumppanisi selviätte, kun kerran pystyt ajattelemaan noin kypsästi (mahtavaa kohta nelikymppiseltä :) ). Itse lähdin, kun olin 16. Minulla oli kuitenkin koti, josta annettiin hyvät siivet ja ymmärrettiin irtautumisen tarpeellisuus ja luonnollisuus. Edelleenkin on hyvät välit vanhempiin, samoin puolisollani.
Minä pidän kaikista tärkeimpänä oikeaa puolison valintaa. Se ei riitä, että molemmat ovat päättäneet, että me emme eroa ja yrittävät tosissaan, jos on valinnut sellaisen ihmisen puolisokseen, joka pikku hiljaa alkaa ärsyttää silmittömästi. Kyllä sitä oli itsekin sinkkuaikoina kiusaus alkaa seurustella jonkun komean, kohteliaan ja taloudellisesti hyvin menestyvän miehen kanssa ihan silkasta paniikista, ettei jäisi yksin. En kyllä osaa sanoa, mitkä kriteerit siinä parinvalinnassa ovat tärkeimpiä. Ulkonäkö ja varallisuus eivät takaa onnea. Ehkä se, että toinen on mielenkiintoinen ihminen, jonka juttuja jaksaa kuunnella vaikka kuinka pitkään? Että vaikka niitä ruusuja ja lahjoja ei satelisikaan, niin toisen kanssa on kiva tehdä ja touhuilla kaikenlaisia arkisia asioita? Samankaltainen huumorintaju on myös tärkeää. Se että ollaan aikuisia on myös tärkeää, ettei kaadeta omia pahoja oloja toisen niskaan ja vaikka niin joskus kävisi, toinen ei lähde siihen mukaan eikä provosoidu vaan ottaa rauhallisesti. Minusta tuntuu, että tämä viimeksi mainittu on meidän avioliittomme onnellisuuden tae;)
mutta jos onki menny väärän miehen kaa naimisiin typeryyksissään, liian nuorena, juossu himojen perässä, kokenu suuria tunteita kolmiodraamassa, ja se piti katkaista menemällä naimisiin ennenku joku ois katkassu joltain kaulan. oon menny naimisiin hyvän perseen ja kuvitelman kanssa. viis vuotta oltu naimisissa, toista odotan. tuntuu ettei ole yhteistä kieltä. hänen tapa käyttää sanoja on huolimaton. minä oon kiinnostunu ihmisistä ja kauneudesta, hänelle riittä elämän suorittaminen. en saa häneltä henkisesti mitään. paitsi tietty hänen takia oon joutunu tilanteisiin joissa oppii uutta, kuten lapsen saaminen, tai tämä kriisi. ex oli kiinnostunu samoista asioista ku minä, puhuimme samaa kieltä, ajattelen häntä edelleen vuosikausien päästä päivittäin. haluaisin nauttia ainoasta elämästäni. oon pettyny itteeni kun en saanu itelleni kumppania jonka kanssa voisin elää täysillä ja ihmetellä merkityksillisiä asioita elämässä. nyt teen sen yksin, se on kurjaa. tai ystävien kanssa. haluaisin jakaa sen kaiken kumppanini kanssa. olen epätoivoinen. haluaisin alottaa alusta. nyt vasta tiedän kuka olen ja mikä minulle tärkeää ja mitä kumppaniltani haluaisin. puoliso tietää tästä kaikesta ja ymmärtää minua, mutta ei voi asialle mitään, siis itselleen mitään. ainut vaihtoehto on vaan hemmetisti rakastaaa toista sellasena ku se on. tyytyä siihen että on ihminen joka elää kanssani ja mahdollistaa turvallisen perhe-elämän. ahdistaa!!!