Puskan toiveesta aloitus aiheesta, joka liittyy tuonne eiliseen keskusteluun, mikä saa ihmiset tekemään ilkeyksiä toisilleen ja tuhoamaan toisen elämää.
Uskoisin, että normaalilla tavalla terve kilpailuhenkisyys nimenomaan antaisi uutta voimaa ja virtaa panostaa omaan elämäänsä ja laittaisi tavoitteet vielä korkeammaksi tavoitteena pistää paremmaksi, kuin kaveri.
Joskus sekin kai voi mennä yli.
Mikä sitten on tervettä kilpailuhenkisyyttä ja mikä taas tekee siitäkin sairasta?
Uskoisin, että normaalilla tavalla terve kilpailuhenkisyys nimenomaan antaisi uutta voimaa ja virtaa panostaa omaan elämäänsä ja laittaisi tavoitteet vielä korkeammaksi tavoitteena pistää paremmaksi, kuin kaveri.
Joskus sekin kai voi mennä yli.
Mikä sitten on tervettä kilpailuhenkisyyttä ja mikä taas tekee siitäkin sairasta?
Vastaukset 29
Vanhimmat
Vai rekatun puskan, joka kirjoittaa rekatulla nikillään vaan hymykampanjaviestit ja puskista vittuilut sun muut änkyröinnit, vahvaa selkärankaisuutta osoittaen :P
Kilpailuhenki on hyväksi siihen asti kuin se toimii positiivisena "dynamona" järkevien tavoitteiden saavuttamiseksi. Kun se muuttuu itseisarvoksi, se on haitallinen ilmiö.
minäkin sen ajattelen.
Kai se menee silloin liiallisuuksiin, jos koko elämästä tulee vain yhtä suurta kilpailua.:)
Toinen ääripää on tietysti juuri se välinpitämättömyys omaa elämäänsä kohtaan, jolloin kenen tahansa paremmin pärjäävän elämä saa aikaan kateusreaktion ja se voi johtaa juuri niihin "tuhoamis"-yrityksiin.
Sehän lähtee kunnianhimosta, määrätietosuudesta, johdonmukaisuudesta, tavoitteista jne.
Ehkä kuitenkin se kaikkein sairaalloisin ilmiö kilpailuhenkisyydessä ja sen vääristymässä on se, että siitä voittamisesta tulee tärkeämpää, kuin itse kilpailusta, sillo ei välttämättä edes tajua, ettei sitä kilpailua aina ole jota yrittää voittaa. Ja taas häviää. Joten kierre on valmis.
ei sitä kuulukaan ottaa niin tosissaan ja haudanvakavalla asenteella.
Sen pitäisi vaan toimia kannustimena oman elämän parantamiseksi...
ainahan kilpailussa on voittajia ja häviäjiä.
Tietysti jos ajatellaan vaikkapa kilpailua yritysmaailmassa, kilpailulla on yrityksiä tervehdyttävä vaikutus, organisaatiot joutuvat viilaamaan itsensä kilpailukykyisiksi.
Surullista on, että tämä taas tapahtuu joidenkin kustannuksella, munakasta kun ei voi tehdä rikkomatta munia.
Luonnossa evoluutio on ollut kilpailuttajana ja heikot ovat kuolleet jaloista. Hyvä vai huono, se on ainakin taanut joidenkin laijen selviytymisen, usein kyllä toisen kustannuksella.
Ihmissuhteissa, jos sulla on hyvät geenit, siis olet hyvännäköinen, pärjäät kilpailussa mukavasti, tämän voi kyllä helposti korvata olemalla sikarikas, nainen, tai mies. Jos on tarpeeksi paalua, voit olla vaikka perseestä revitty, vientiä piisaa.
Arvonnassa hyvät kortit saanutta ei vituta, mutta jos on käynyt huono säkä, niin varmaan vituttaa ja tuntuu eppalta.
Elämä on.
"Arvonnassa hyvät kortit saanutta ei vituta, mutta jos on käynyt huono säkä, niin varmaan vituttaa ja tuntuu eppalta."
Mutta uskotko, että juuri kyseiset ihmiset ovat heitä, jotka morkkaavat toisia ja haluavat tavalla tai toisella tuhota toisten menestystä?
kyllä ihmisen mieli voi olla ruma, oli ulkoiset avut sitten mitä tahansa.
Epäilen enemmän, että kyse on omasta saamattomuudesta ja kateudesta niitä aikaansaavempia yksilöitä kohtaan, siis nuo lutkattelut sun muut jeesustelut.
kun en itse tykkää kilpailla ollenkaan.
Olen enemmän hanskat tiskiin -tyyppiä.
Mun mielestäni kaikki sellainen, jossa voitontahto perustuu siihen, että haluaa jonkun muun tai kaikkien muiden häviävän, eikä siis omaan voittoon, on epätervettä.
Ts. jos sitä kilpailuhenkeä ja voitontahtoa löytyy silloinkin, kun on ainoa kilpailija, niin sitten se on tervettä. Siis minun näkökulmastani.
komppaisin, siitä kun tuntuu tulevan joillekkin näppylöitä, mutta mun kilpailuhenkisyys on nykyään ihan nollassa, siitä huolimatta tuntuu, että kaikki onnistuu kuin jollakin Hannu Hanhella.
Mä en enää pyri mihinkään, mutta siitä huolimatta mulle tuntuu nykyään tulevan duunissakin tehtäviä, joita muut kärkkyilevät kuolaten, hassua.
on vähän tota hanskat tiskiin-vikaa. Se ei silti liity millään tavalla toisiin ihmisiin, vaan jos itse koen epäonnistuneeni jossain, jossa olisin luullut menestyväni paremmin, niin helposti tulee luovuttaminen mieleen.
Toiset ihmiset taas toimii kannustimena monissa asioissa ja saa tosiaan lisää sitä puhtia.
Esimerkkinä vaikka kaveri, joka luopuu pitkäaikaisesta vakituisesta hyväpalkkaisesta työpaikastaan ottaen sen riskin, ettei muita töitä saa... Ja sitten saakin ja vielä paremman ja hyvätuloisemman paikan.
Tuollainen antaa itsellekin sitä uskoa, että kaikki on mahdollista:)
taitaa rajoittua lautapeleihin... :)
Kyllä mä hoidan hommani, mutta mitään ihmeempää kunnianhimoa ei taida olla. Jos kilpailen, niin itseni kanssa.
Esim. taloudellisesti ei ole ollut hurraamista, mutta silti olen katsonut olevani ihan onnekas.
Ja hassu tuo Hannu Hanhi- viittaus, ajattelin samansuuntaista. Etenkin kun yksi sukulaiseni lätkäisi mulle huomattavan summan fyffeä äskettäin. En olisi ikinä uskonut, saati sitten odottanut. Se sanoi vaan että kun ei sillä omia lapsia ole, niin haluaa antaa mulle.
Oon vieläkin vähän pökkyrässä ja tuskin niitä rahoja käytän, vaan jään odottelemaan josko kyseinen henkilö kuitenkin tarvitsisi niitä itse. Velkaa ei ole, niin mitäpä minä rahalla tekisinkään... :)
Voithan tietysti antaa ne rahat minulle jos et käyttöä keksi *pienisurullinenkoiranpentuilme*.
Kunnianhimon puute vaivaa minuakin, kyllähän sitä voi kehittyä ilman että vertaa itseään aina muihin, tai pyrkii jonkun toisen asemaan.
voi kehittää?
Eilen pohdittiin, että pitäisikö sitä :opettaa" jo lastentarhassa, jotta se iskostuisi kaikkien päihin?:)
Hyvä yritys... taitaa nyt kuiteskin olla Pietarin katulapsetkin jonossa ennen sua.
Mainittakoon nyt vielä et mikä on mulle huomattava summa, ei sitä välttämättä muille ole. Sanotaan nyt että sillä maksaisi käsirahan jonkinmoisesta asumuksesta.
En tiedä voiko sitä opettaa, vai onko se sisäsyntyistä. Mielestäni ihmisiä saadaan osallistumaan muillakin keinoilla, pitäisi vain saada erilaiset motivaatiot toimimaan samansuuntaisesti.
tarvisi keksiä muitakin motivaatiotekijöitä kuin se raha.
Maine ja kunniakin kuulostaa paremmalta syyltä lähteä liikkelle, kuin "vain' se raha.
on minusta kilpailla itse itsensä kanssa. Ei muiden kanssa siinä mennään helposti terveen ja sairaan rajan ylitse.
Esim.juoksukilpailu, niin siinäkin voi ja kannattaakin ensisijaisesti kilpailla itsensä kanssa. Lopulta sivussa voittaa koko juoksun.
Samoin kuin elämässä kilpailla oman itsensä kanssa, silloin ei tarvitse kävellä toisten ylitse.
Sairaan tekee kilpailla muiden kanssa, koska silloin tuhoaa itseäänkin, kun ei kerkiä huomioimaan kui muita.
Tosin oman itsensä kanssa kilpailussa voi helpostikin mennä ylitse, eikä ole enää mihinkään tyytyväinen. Yksi tavoite toteutettu, niin pitää lähteä parantamaan.
Ehkäpä se kun selkärankaan juurruttaa "voitto ei ole tärkeintä vaan yrittäminen"
Muuten joskus tapaa aikuisiakin, jotka yms.korttipelin häviämisessä saa kauheet kilarit.
Tulee mieleen yksi sananselityspelisessio (mikä sanahirviö!)... Tuttavapariskunnan mies alkoi raivota sille parilleen, ihan kuin häviö olisi ollut pelkästään siitä kiinni. Tai ihan kuin sillä ylipäänsä olisi ollut mitään väliä.
Mun mielestä terve kilpailuhenkisyys on vain positiivinen asia. Nimenomaan siis terve, ei sairas. Sairaaks kilpailuhenkisyys menee silloin kun se aiheuttaa merkittävää haittaa joko omaan tai muiden elämään eli uhrataan liikaa jonkin asian tavoittelemisen takia.
Mä oon yllättäny joskus itteni sillä että oon huomannu olevani joissain asioissa melkoisen kilpailuhenkinen. Mä inhoan yli kaiken esim hävitä lautapelejä ja teen kaikkeni jotta voitan, inhosin koulussa jäädä huonommalle kuin kolmannelle sijalle hiihtokilpailuissa joten mä rämmin apinanraivolla niin että varmasti selviän mitaleille, mä asetin itselleni tavoitteeks saada stipendit sekä yläasteen että lukion jälkeen ja sain ne jne.
Tuo piirre on mussa kuitenkin tietyllä tavalla piilevänä, mä en erityisesti hae kilpailutilanteita. Varsinkin näin vanhemmiten oon oppinut hyväksymään sen ettei aina voi voittaa eikä tuosta ainakaan mun tietääkseni ole muille haittaa koitunut, oikeastaan auttanut vain mua itseäni tsemppaamaan tietyissä tilanteissa vielä hiukan enemmän.
Stipendit on joskus aika ikäviä juttuja. Muuton takia päädyin viidennelle luokalle pieneen maalaiskylän kouluun ja sain lukuvuoden päättyessä stipendin. Mukavaahan se oli, mutta iloani hieman rajoitti se että sain vihat niskoilleni siltä joka oli tottunut aikaisempina vuosina sen stipendin saamaan. Katkaisin tän tyypin voittoputken :(
Tuollainen kyllä varjostaa sitä ilon tunnetta mitä omasta saavutuksestaan voi kokea. Varsinkin lapena tuollaset tuntuu todella isoilta asioilta, aikuisena niihin osaa suhtautua vähän rennommin "siinäpähän vihoittelee"-mentaliteetilla.
Olihan se tietty kova paikka tälle stipendin menettäneellekin, lapsen näkökulmasta se on voinut tuntua epäreilulta kohtelulta häntä kohtaan mutta turhaahan se vihoittelu sinulle on tuossa tilanteessa ollut. Toivottavasti olet myöhemmin osannut iloita saamastasi stipendistä.
Kyllähän mä siitä osasin iloita ja sain vielä kuudennellakin luokalla stipendin. Sitten siirryttiinkin yläasteelle naapurikunnan kouluun eri luokille ja tuli molemmille uudet kuviot. Jotenkin vaan näin jälkikäteen ajateltuna koko stipendihomma oli ihan persuuksista. Parhaalle oppilaalle annettiin pieni rahasumma, joka vain lisäsi kilpailua ja kateutta. Miten edes voidaan lapsia noin verrata toisiinsa pelkästään sen perusteella miten koulussa pärjää? Toivottavasti nykyään ei ole enää sellaista vaan jokaista oppilasta kiitetään tasapuolisesti hyvin tehdystä työstä.
Näin vanhempana sitä ymmärtää miltä tuollaset stipendien jakamiset saattaa tuntua lapsista. Enemmän pitäis tosiaan keskittyä siihen, että rohkaistais ja kannustettais jokaista lasta yksilönä kehittymään eritoten niissä asioissa joissa lapsi on luontaisesti hyvä.
Henkilökohtaisesti mulle ei tosin oo jäänyt kouluajoista mitään ikäviä muistoja kilpailun yms suhteen. Mun mielestä kilpailu on omalta osaltaan osa normaalia yhteiskuntaa eikä meidän aikana mitenkään erityisen paljon panostettu kilpailuvietin kehittämiseen koulussa. Joku toinen on tietty voinut ahdistua niistä suunnattomasti joskaan en muista koulutoverieni koskaan puhuneen edes jälkikäteen mitään sellaista.
Mie oon melkosen kilpailuhenkinen persoona. Ei mua niinkää kiinnosta se voitto, vaan kilpailu. Voitto on kyllä kiva, mut tappio ei haittaa, ellei se katkase selkärankaa. Vastustajalle mie oon mielestäni hyvä häviäjä, mut omat saa kuulla kunniansa, jos ne ei oo antanu kaikkeaan.
Ite on sellanen tsemppari ja taistelijatyyppi ja sit jos joukkuelajeissa toiset luovuttaa. Sillon se mun selkäranka taittuu ja se sairaalloinen kilpailuhenkisyys näkyy.
Sama juttu muutamissa seuraavissa treeneissä. Jos joku yksittäinen juttu on menny pieleen niin sitä sit treenataan... treenataan ja treenataan.
mut siinä sananlaskumittelössä... :D
Revanssi koittaa joku päivä!
"Omat saa kuulla kunniansa..."
Olen joskus osallistunut leikkimielisiin melontakisoihin, joissa kerättiin rahaa hyväntekeväisyyteen. Tarkoituksena ei ollut voitto vaan osallistuminen ja hupailu tai niin ainakin minä ajattelin. Kisojen jälkeen eräs mies porukastamme haukkui minut ihan lyttyyn kun olin kuulemma vaan hidastanut melontaa ja parempi olisi ollut jos olisin jäänyt vain rannalle katsomaan. En osallistunut seuraaviin melontoihin.
ei millään pahalla, mut se vaan on miehet. Ei muakaa haittaa se häviö vaikka jäätäs viimeseks, mut jos ei anneta kaikkea sen kisan takia, niin mua turhauttaa.
Miks ees osallistua sellaseen kilpailuun, se ois sama juttu ku mie menisin treffeillä oopperaan juttelemaan. Sehän on hauskaa
Kamalinta siinä ehkä olikin se että meloin kuin viimeistä päivää enkä parempaan olisi pystynyt. No minkäs sille mahtaa kun kunto oli huono ja käsivarsissa oli enemmän läskiä kuin lihaksia.
vaan törmänny huonoon häviäjään. Sille taas ei mahda mitään. Sellanen poika voitas laittaa kyllä oppikouluun uudelleen.