Oletko sinut sen asian kanssa, ettet elä ikuisesti? Pelottaako kuolema? Miten haluaisit kuolla? (Mulle tulee joulun alla aina kummasti kuolema mieleen. Mutta joulun alla kuolema tuntuu hyvältä ajatukselta, sitten joskus.)
Suhtautumisesi kuolemaasi
viilisniilis
681978
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 32 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 68
Vanhimmat
Ehkä tiede kehittyy niin paljon, että pystymme pitkittämään elinaikaamme niin paljon kuin haluamme? :D
No mut joo. Mä en niin hirveenä jaksais ajatella tollasta ku vasta täytin 18 :P
on kertoa, että 18-vuotiaskin voi kuolla. Jos tiede kehittyisi siihen pisteeseen, että jokainen voisi elää niin pitkään kuin haluaa, tulisi hieman ahdasta tänne (nytkin on jo). Kuolema on yksi asia, joka on varmaa. En usko, että kukaan haluaa keksiä ikuista elämää.
Aivan sama miten, kunhan vaan pääsisin lopullisesti täältä.
että joutuu vielä tänne takaisin :)
että niin käy. Eiköhän se kuolema ole piste i:n päälle.
jos on tarpeeksi huono karma joutuu tänne takaisin :)
sinä ainakin joudut takaisin.
Synnyt pikkupojaksi Itä-Eurooppaan ja joudut ihmiskaupan uhrina Italiaan pedofiilien huoraksi. Tuhannet miehet nussivat peräsuolesi puhki ja lopulta kuolet Aidsiin Firenzen likaisilla kujilla.
ehkä on parempi syntyä lehmänpaskaksi niin ei tarvi kitua täällä kauaa :)
lehmänpaskaa elollisena olentona, vaan kyseisen nautaeläimen ruuansulatuksen tuotteena.
Joten lehmänpaskaksi ei synnytä - vaan tullaan!
Woody Allenia: En pelkää kuolemista, en vain halua olla paikalla silloin kun se tapahtuu.
Oletettavasti olemattomuudessa ei ole mitään pelättävää.
Jos ei ole olemassa, niin eihän siinä ole mitään pelättävää. Mitään pahaa kun ei silloin voi tapahtua. Ehkä sitä pelkää sitä, että kuolema on tuskallinen. Itse haluan kuolla nukkuen rauhallisesti pois.
uudelleen
meistä on ollut olematta miljardeja vuosia, joten se on sikäli tuttua "hommaa". Tietysti jotkut itämaiset filosofiat näkevät elämän kiertokulun toisin.
On siis normaalimpaa meille, kuin tämä, että täällä tallustetaan. Elämä on hienoa ja toivona että saan pitkän ja hyvän elämän, mutta lopulta kuolema on hyvä asia. Ei vaan haluaisi jättää asioita "kesken".
Kuolema on helpotus ja luulisin etten sitä pelkää, mutta eihän sitä tiedä ennenkuin sen kokee. Äkkikuolema olis ehkä parempi kuin hivuttava kuoleman odotus. Pitäisi osata elää niin että on aina myös valmis kuolemaan.
olisi kauheaa. Oma isoäitini kuoli syöpään, oli hirveää katsella ihmistä joka kituu ja tietää kuoleman tulevan.
Mulle on pari kertaa tullut elämässä sellanen olo, että kohta se on menoa. JOtenkin siinä alkaa hyväksymään sen, että kuolee ja olo tulee hyväksi.
Kun kuolen, niin Hengeni liitää luojan luo, olinpa minä hyvä tai huono.
Sieluni -persoonallisuuteni- pääsee mukaan, tai sitten ei. En kyllä millään haluaisi jäädä haamuksi, tai mitään. Enkä tykkää kovin kuumista paikoistakaan:)
Ruumiini mätänee ja tulee jälleen tomuksi.
tuntuu pahemmalta ajatuksena kuin oma.
Itseasiassa suhtaudun kuolemaan mielenkiinnolla, mut en nyt ihan silkasta uteliaisuudesta ole päiviäni ennenaikaisesti päättämässä... :)
että joku päivä isää ja äitiä ei enää ole. Tiedän, tai oikeastaa luulen, että mummoni kuolee varmaankin parin vuoden sisällä, ja se tuntuu pahalta. Mummo on kuitenkin yli 90vuotias, ja hän on puhunut jo pitkään vähän sillä tavalla, että kuolema olisi ihan odotettu asia.
Mullakin on joskus sellasia uteliaisuuskohtauksia (ja sä tiedät, että oon muutenkin utlias), että oispa kiva kuolla, ihan vaan sen takia, että tietäis, että miltä se tuntuu. No, aika lyhyt hetki tiedostettavaksi... Kuolleena olo onkin mun mielestä sitten sitä olemattomuutta, mitä ei tietenkään pystyisi tiedostamaan.
että elämä jossakin muodossa silti vielä jatkuu vaikka ruumis kuolee.
Oon kuullut että ihminen kevenee kuollessaan 25 grammaa. Painaako se sielu sitten senverran, vai mikä hiipatti tuon aiheuttaa? Ja miten tuota on tutkittu? Onko joku kytännyt vaa'an kanssa milloin ihminen muuttuu kalmoksi?
Olis kiva jos joku osais vastata... en kuitenkaan odota liikoja. Tässäkään asiassa. :)
sehän oli tietysti 21 grammaa!
Aim sori. :)
Vuosia sitten äitini teki konkurssin ja masentui vakavasti. Elämä oli vaikeaa muutenkin. Hän selvisi siitä ja myöhemmin äitini kertoi että oli vakavasti harkinnut itsemurhaa, oli jo päättänyt miten sen tekee niin että se vaikuttaisi onnettomuudelta. Hän kertoi että olin sanonut hänelle etten kestäisi sitä että hän kuolisi ennen minua, tuska olisi liian raskas. Itse en edes muista niin sanoneeni, mutta se esti äitiäni toteuttamasta suunnitelmaansa. Nyt hän voi hyvin ja on onnellinen. Tärkeää on sanoa läheisille tärkeitä asioita silloin kun he vielä ovat elossa.
Että miten ne on tutkinut sitä, että ihminen kevenee sen 21gramaa, kun hän kuolee? Mä luulen, että se on vaan joku urbaanilegenda. Taas tapa, jolla ihminen lohduttautuu, ettei kuolema ole loppu. Vähän kuin uskonnot, jotka on keksitty vain sen takia, että ne selittää selittämättömiä asioita ja auttaa ihmisiä hyväksymään kuolemansa.
Vois tietysti ihmetellä että minne ajatukset häviävät kun ihminen kuolee? Joskus Hesarin kuukausiliitteessä kuolemasta oli hieno juttu, jossa kerrottiin sairaalan työntekijöiden kokemuksia kuolevasta ihmisestä, mitä kuolevalle tapahtuu ja miltä tuntuu olla kuolevan luona kun hän vetää viimeisen henkäyksen. Se henkäys tuntuu tilassa ja se hetki on lähes sakraali.
teorioilla, enkä pidä mitään mahdottomana kunnes se on todistettu. Kukaan elävä ei tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
aika turhaa se on kukkaa ja kynttilää haudalle pukata, parempi olisi huomioida elävää ihmistä.
Joten olet ihan oikeassa, ettei kukaan tiedä, että mitä tapahtuu. Mä oon jotenkin masokisti siinä mielesstä, etten halua päästää itseäni helpolla ja uskoa, että menen vaikkapa taivaaseen kuolemani jälkeen, jossa elämä toisella tavalla jatkuu. Mä haluan ajatella, että kaikki loppuu siihen. Mikä on toisaalta omalla tavallaan helppoa, koska eikai kukaan jaksaisi ikuisesti elää?
Miksihän se on vaikeaa sanoa perheenjäsenelle tai sukulaiselle, että rakastaa heitä? Heiltä tuskin tulisi tyrmäävä vastausta, vaan heillä on sama tunne sinua kohtaan.
Ja kuten T-Fox kirjoitti, niin ei ne puskat enää siellä haudalla lämmitä siät ihmistä. Olen ollut hautuumaalla töissä, ja joskus tuli sellanen fiilis, että ne, joilla oli jotain kaduttavaa suhteessa sen kuolleen ihmisen kanssa, todistelevat rakkauttaan isoilla hautakivillä ja komeilla seppeleillä.
taivaaseen tai helvettiin uskokaan, enempi sielunvaelluksen suuntaan. Siitä mulla on suvun piirissä sen verran friikkejä kokemuksia etten sitä voi ihan täysin tyrmätäkään.
hirvittää kuolla! en halua kuolla!!!!!
vielä. Mutta jos on saanut elää pitkän ja hyvän elämän, on kuolema ihan hyvä asia.
En pelkää itse kuolemaa sen ihmeemmin, mutta pelkään sitä että elämä päättyy liian aikaisin. Pyrin olemaan erossa vaarallisista tilanteista, mutta en kuitenkaan anna pelkojeni rajottaa elämääni liikaa. Uskon siis että elämän jälkeen ei ole mitään, joten elämä on tärkeintä mitä meillä on.
En mäkään pelkää kuolemaa, mutta pelkään sitä, että elämä loppuu liian aikaisin.
En osaa etukäteen pelätä enkä miettiä koko asiaa.
http://dgge.nn.fi/temp/pekkos_billy.jpg
Tähän tekee mieli lainata Paavo Haavikkoa:
"En minä kuolemaa pelkää, kyllä se työnsä osaa. Ei se ole sitä matkan varrella unohtanut.
Minä olen vain niin väsynyt..."
( Rauta-aika, Ilmarisen viimeinen repliikki )
En pelkää omaa kuolemaa, enemmän pelkään läheisteni puolesta. Jokainen meistä poistuu täältä vuorollaan ja se on ihan luonnollinen asia, niin surullinen kuin se onkin. En muutenkaan ajattele kuolemaa kovinkaan paljon, menettäessäni vanhempia sukulaisia asia on tietysti ollut enemmän mielessä mutta harvoin mietin omaa kuolemaani.
Mä luulen että suurin pelko kuolemaa kohtaan johtuu siitä että kuolema on jotain tuntematonta. Vaikka me tiedetään mitä fyysisesti tapahtuu niin kuolemaan silti liitetään todella paljon mystisiä asioita.
Mutta koska ihminen ei osaa selittää sitä, eikä tiedä mitä tapahtuu, on kuolema pelottavaa. Kai sitä pelkää enemmänkin, että lähtee ennen kuin "oma aika" koittaa. Jos ymmärrät mitä tarkoitan?
Onhan nuo pelot täysin luonnollisia, jokaisella niitä on varmaan jossain vaiheessa syystä tai toisesta, varsinkin jos kuolema koskettaa omaa elämää erityisen läheltä. Elämää ei voi kuitenkaan viettää peläten jotain minkä tietää jossain vaiheessa olevan väistämätöntä. Tarkoitan nyt sitä, että jos jatkuvasti miettii ja pelkää kuolemaa ja sitä ettei ehdi tehdä kaikkea mitä pitäis, niin voi käydä niin että siinä välissä unohtaa oikeasti elää.
Kuolemaa ei saisi unohtaa, mutta sitä ei saisi liikaakaan kelailla. Eikös jossain Antiikin Rooman ajan temppeleissä, tai muissa rakennuksissa lukenut memento mori, eli muista kuolevaisuutesi. Musta ton asian voi käsittää niin, että jos tajuaa kuolevansa niin muistaa elääkkin.
Tuo tiivistää aika näppärästi sen mitä mä yritin onnettomasti selitellä :)
Olen kyllä monesti aatellut, etten ollenkaan jaksa enää ja haluaisi kuolla pois. Nää on tietenkin sellaisia ajatuksia, jotka tuli pitkäaikaisen hoitamattoman masennuksen vuoksi.
Nyt, kun olen aikuisena kokenut muutaman hyvin läheisen ja oman isänkin kuoleman, tiedän että kuolemaa seuraa valtava ikävä tätä kuollutta henkilöä kohtaan. Ei oikein saata käsittää sitä, että joku lakkaa olemasta.
Pitkän aikaa olen itsestäni ajatellut, että olen jo tehnyt jotain merkittävää elämäni aikana ja mulle tää riittää jo ihan hyvin. Ei ole mitään tarvetta pinkoa mihinkään suuntaan enkä odota mitään erityistä. Nyt alkaa elämä tuntuakin ihanalta asialta!
Toivoisin, että saan kuolla rauhallisissa olosuhteissa ja ehtisin puhua minulle tärkeitten ihmisten kanssa tärkeistä asioista...ikään kuin jättää jäähyväiset. Sillä tavoin elämä jatkuu... toisilla.
Turha asia mietittäväksi, se tulee silloin ku on tullakseen !
Mielummin keskitän kaiken nykyisyyteen ja sen parantamiseen.
Olen käynyt sen mielessäni läpi. Siis ihan siten, että näen itseni vanhana, raihnaisena, ja lopulta mätääntyneenä luukasana. Hyväksyn sen. En järkyty myöskään läheisteni kuolemisesta, enään. Kyllä se minusta on parempi sekin asia miettiä etukäteen, kuin olla miettimättä. Ei sitten niin järkyty.
Pidän mahdollisena, että elämä jatkuu jossain muodossaan kuoleman jälkeen, en tosin usko mihinkään uskontoon.
Ihan mielenkiintoinen kirja - Niemi, Merja
Valon maailmassa: suomalaisten kokemuksia elämän ja kuoleman raja-alueilla.
Haluaisin kuolla toki vanhana kotona, enkä viettää sairaalan letkuissa muutamaa viimeistä elinvuottani (mieluummin siis kuolisin aiemmin kotona).
Tiedän liiankin hyvin, että elämä voi päättyä milloin vain.
Kuolema ei pelota itseni takia, vaan pelkään sitä, että kuolen ennen vanhempiani. He eivät nimittäin asiasta toipuisi. Tämä asia itse asiassa pelotti joku aika sitten hyvinkin paljon, ja olin jopa ylivarovainen itseni suhteen. Joskus oli myös vaikea saada unta, kun pelkäsin kuolevani yöllä.
Mä tavallaan haluaisin (eikä sitten oteta tätä vakavasti siellä yläkerrassa!) kuolla lento-onnettomuudessa. Rakastan lentämistä ja lento-onnettomuudet ovat aina isoja uutisia. Ajattele, jos olisi vaikka ainoa eurooppalainen Amazonin viidakkoon syöksyneessä koneessa...
Ajatus kiehtoo jotenkin omituisen kierolla tavalla.
Niin mä haluaisin kuolla siten, että siitä olisi hyötyö muillekkin. Juuri vaikka pelastettaessa jotakuta onnettomuudessa. Enkä nyt siis tarkoita sitä, että mä haluan kuolla näyttävästi niin, että räjähtäisin tms. Hukkuminen olis kyllä liian ahdistava kuoleminen. Siitä mä näen painajaisia.
Aika ikävä kuolintapa:
Äijät oli juopotellu olutta vähän pidemmän aikaa ja joku oli jättänyt avatun pullon korkin pullon suuhun. Yks hulautti pullosta kunnon huikat ja tukehtui korkkiin.
On mun mielestä yksi karmeimmista tavoista kuolla. Jotenkin ahdistaa se. Kuulostaa hullulta, mutta sitä ottaisi vaikka mieluummin luodin rintaansa.
ja sisäistänyt, että ei täällä loputtomiin keikuta, mutta totta vitussa se pelottaa.
Paras lähtö olisi kuin kavasta kääntämällä, olen seurannut muutaman ihmisen hidasta kuihtumista ja se perkele ei kiehdo.
Oon joskus miettinyt, että kun käärinliinassa ei oo taskuja, niin ei kauheesti huvita itteensä repiä turhalla koohotuksella töissä.
"Elämä ja kuolema ovat yksi kokonaisuus. Kuolema on peili, jossa heijastuu elämän koko tarkoitus."
Lainaus on teoksesta Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta. Se on lojunut mun yöpöydällä koko syksyn. On niin kovin kiire elää, ettei ole aikaa lukea kuolemasta.
Nuorena ihmisenä suhtaudun kuolemaani enemmänkin filosofisena kysymyksenä kuin realistisena mahdollisuutena. En halua vielä kuolla, sillä elämäntyöni on vasta aluillaan, enkä ole vielä elämässäni saavuttanut kuin yhden asian.
Se, ettei halua, ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi valmis. Jos kävisi niin, että optio realisoituisi niin sanotusti etuajassa, uskoisin suhtautuvani asiaan stoalaisella tyyneydellä. Muunlainen reagointi olisi mulle epätyypillistä.
Juuri nyt kuolema ei olisi mikään katastrofi, sillä tällä hetkellä en ole vastuussa kuin itsestäni eikä kukaan ole riippuvainen minusta. Varaudun toki myös siihen skenaarioon, että aika koittaa hetkellä, jolloin joku on minusta riippuvainen.
Jos kuolema on elämän peili, mun pitäisi kaiken järjen mukaan kuolla päättäväisesti. Hienointa olisi kuolla yksin jäisellä, autiolla ja martaalla ei-kenenkään maalla siten, että ruumis jäätyy taisteluasentoon. Otsikoihin soisin kuitenkin pääseväni elämälläni, en kuolemallani.
keväällä. Vanhana ihmisenä tietenkin. Keväällä mä olen halunnut kuolla sen jälkeen, kun luin runon, jossa kuolema oli kuvattu todella kauniisti. Siinä vanhus kuolee keväällä pihalle, (muistaakseni, en siis muista runoa) ja räystäistä tippuu vettä. Kevät on oikea aika kuolla.
Miksi kuolla silloin, kun vuodenajoista hienoin ja lämmin on juuri käsillä? Luonto herää eloon, elukat ovat kiimaisimmillaan ja tytötkin vähentävät vaatetustaan. Kyllä sitä kuolla ehtii suloisen suven jälkeenkin.
Marraskuu on nimensä mukaisesti paras aika kuolemiseen. Syyskuu ja lokakuu ovat vain sitä varten, että ehtii muistella tarunhohtoista viimeistä kesäänsä.
Mä haluan kuolla keväällä, ja mähän kuolen keväällä, jos mä haluan. Kun mä olen mummeli, on mun paikat niin kuivat, ettei paljoo seksi kiinnosta. Ja papoilla ei enää seiso.
Musta olis kaunista kuolla keväällä... Tässä huomaa, että mä olen taiteilija ja sä et. Sä haluat kuolla jäykkänä kapulana jonnekkin ja mä lyyrisesti nukkua pois kevät auringon paistaessa ikkunasta. Luonto herää eloon, mutta mä kuolen. Se kuvaisi elämän kiertokulkua.
Kuole toki milloin haluat, mutta mä puhun nyt vuodenajasta, jota kuvaamaan käytetään soinniltaan niinkin kauniita sanoja kuin halla, kuura ja routa.
Mutta muut sanat ei. Keväällä kuoleminen on kirpeän kaunis kokemus, marraskuussa kuoleminen vain masentavaa.
En mie kyllä oikeastaan pelkää kuolemaa. Se tulee ku sen aika on.
Miten tahtosin kuolla. Siihen on kaks vaihtoehto
-Kivuttomasti rakkaiden keskellä.
-Tai sit jonki tärkeänä pitämäni asian takia
tollanen jalo family guy :).
pakko yhtyä sun sanoihin, koska noin itekin siitä just ajattelen.
Uskoisin, et varmaan oisin läheisieni puolesta valmis vaikka kuolemaan. En silti usko, et todellisessa elämässä tulisi edes tuollaista tilannetta, mutta ajatustasolla kun miettii, niin joidenkin tärkeiden ihmisten puolesta olisin varmaan valmis uhraamaan henkeni.
Inhottavaa silti edes ajatella tommosta.....
Muuten mahdollisimman nopea ja kivuton kuolema ja tosiaan rakkaiden ihmisten keskellä.
Ja silti sinkkuna. Taitaa toi oikea asia olla lähempänä :D
Ootsä sinkku? Onko sulle mennyt just poikki, vai? Mä oon koko ajan luullut, että sä seurustelet.
oon sinkku :D *Tadaa!*
Vähän vajaa pari kuukautta kattellu maailmaa tältä kantilta, en mie oo pitäny kirjaa. Tuntuu et siitä olis jo ikuisuus... :D
Mä luulin, että oot sitten just eronnut. Vaikka eihän kaksi kuukauttakan nyt niin paljoa ole. Hassua, kun oon ajatellut koko ajan, että sä seurustelet. Jotkut ihmiset vaan vissiin on niin selvästi seurustelevaa tyyppiä :). Hei, mä oon ollut kaks ja puoli vuotta sinkkuna, ja tuntuu, että eihän tässä ole aikaa mennyt juuri yhtään!
Ei se sen kummallisempaa ole. Olen ollut asian kanssa täysin sinut jo teini-ikäisestä alkaen eikä se pelota.
Jos toiveita saa esittää, niin mahdollisimman tuskattomasti lähtisin.
saa esittää, mutta mä en varmaankaan niitä pysty toteuttamaan.
TEME KIUSAA EINSTEINIA ÄLKÄÄ LUKEA SEN VIESTEJÄ !!! MUSTANG-JENGI VOITTAA !!!! HAHAHAHAH *KYLMÄÄ NAURUA RUMALLE TEMELLE* HAHAHAHAH
hetkellä kuolema tuntuu vielä suht kaukaiselta asialta, vaikka eihän sitä voi tietää vaikka kuolisi jo seuraavassa käänteessä. Sitten kun on vanha, niin alkaa varmaan olla jo niin väsynyt elämään, että kuolema tuntuukin ihan odotetulta ystävältä. Luulisin, että näin.
Haluaisin kuolla hyvällä mielellä.
että kun sen aika on niin ,
mielellään ilman isompia tuskia..rakkaitten läsnä...
ilman kohtuutonta vaivaa läheisille...
ps. ihminen on kuollut vasta kun kukaan ei häntä muista...
sinut asian kanssa, tai niin sinut, kuin voi olla :)
En pelkää, enkä oikeastaan edes ajattele asiaa. Joskus nuorempana asia pyöri jossakin vaiheessa mielessä, mut ei pahasti silloinkaan.
"Miten haluaisit kuolla?"
Haluaisin kuolla sillä tavalla, että jättäisin itsestäni kaikille sen kuvan, mikä olen ja mikä halusinkin olla, eikä sitä kuvaa särkisi mikään traagisuuskaan. Rakkaat ihmiset saisivat säilyttää minusta muistot sellaisina, kuin minä olin. Nukkuisin ikiuneen.