Hei!
Ajattelin kertoa teille itsestäni, kuinka minulle kävi, kun aloin laihduttamaan ja mihin se johti.
Olin ollut n. 10 vuotiaaksi asti hyvin laiha, kunnes vähän lihoin. En koskaan kuitenkaan ylipainoinen. Elämän tilanteesta johtuen söin epäterveellisesti ja miten sattuu.
Aloin huomata valokuvissa, kuinka vankalle näytin (omastamielestäni). Oli vain vaikea tottua omaan kroppaan kun aina ennen oli ollut alipainonen reilusti.
Kun olin n.11-12 vuotias, joka lomalla koulusta päätin lahduttaa ja mennä laihana takaisin kouluun. Eihän se tietenkään onnistunut. Vihasin sitä, miten terkkari oli kerran kommentoinut painoani, että "Sulla on tuota painoa vähän kertynyt."
Yläasteella sain taas seiskalla laihdutusvimman. Olin karkkilakossa, limsalakossa, ja keksin puntarin. En kuitenkaan onnistunut puottamaan kuin kilon tai puoli. Olinhan vielä nuori, 13 vuotias. Kahdeksannella tarkkailin syömistäni paljon. Häpesin syödä muiden nähden, joten se johti ahmimiskohtauksiin, jotka yllättivät aina yksin ollessani kotona. Se oli aivan kamalaa! Oksentanut en. Mitään ei tullut vaikka yritin.
Ysillä kaikki muuttui. Oikeastaan sinä kesänä kun peruskoulu loppui. Urheilin ihan kamalasti koko keseän. Sanottiin, että olin laihtunut. Koko vuoden lenkkeilin ahkerasti ja paikat kiinteytyivät.
Lukion toisella kaikki meni, sanottaisiinko, överiksi. En tajunnut itse, että se ei ole enää normaalia. Urheilin kesällä joka päivä 2-3 tuntia.
Syömiseni oli suhteellisen terveellistä. Tunnesyöjä kun olen, niin kuitenkin lipsui.
Syksyllä pakotin äidin ostamaan minulle laihdutus valmistetta ja puhuin kotona ihan avoimesti, että laihdutan pari kiloa. Että sehän tekee vain hyvää kropalle! vanhemmat ja sisarukset olivat sitä vastaan ja pitivät minua hulluna. Päätin pitää kaiken salassa. Laihduin ja laihduin... Tuli rytmihäiriöitä lopulta, jotka saivat minut rauhoittumaan. Lihoin takaisin. Joulun jälkeen kuiten laihdutin taas... Nyt muka vanhojen päiviä varten. Vaatekokoni oli pienentynyt reippaasti.
Loppujen lopuksi kevääseen mennessä jo valmiiksi hoikasta tytöstä oli lähtenyt 7 kiloa. Kyllähän siitä huomauteltiin, että laihtunut olen. Joku sanoi anorektikoksikin. Otin sen vain härnäyksenä. Hankin kaikkea, mistä on hyötyä laihdutuksessa. Esim. kromi tabletit. (Poistavat makeanhimon).
Vaaka oli paras kaverini, mittanauha ja lenkkeilyt. Oksensin jossain vaiheissa, silloin tällöin. Aloitin ruokapäiväkirjan pitämisen. Kaloriraja oli aluksi 900, sitten 600 ja lopulta 300.
Sillon, alku keväästä, eksyin suomi24.fi/keskustelu/terveys/syömishäiriöt- palstalle. Tajusin, että minulla on syömishäiriö. Jutut palstalla olivat kuin omasta suustani. Samoin ajatukset.
Mopo on lähtenyt käsitä ajat sitten enkä ole saanut sitä edelleenkään hallintaan. En enää pelkää edes rytmihäiriöitä. Niitä on ajoittain.
En voi mitään itselleni. Vaikka tiedän menneeni liian pitkälle. Olen onnistunut pitämään kaiken niin salassa, että kukaan ei tiedä tästä. Jos joku joskus on jotain epäillyt, olen kieltänyt kaiken.
Tavallaan pidän itseäni onnekkaana, että tajusin tämän. Jotenkin saan itseni välillä kontrolliin, että nyt syödään vaikka väkisellä. Mutta silti vihaan itseäni edelleen ja kamppailen joka päivä. Välillä aion laihduttaa vielä ja on päiviä kun aion parantua. Nyt on taas vaihe, että haluan lahtua. Mutta en uskalla ajatellakkaan, missä kunnossa olisin, jos en ikinä olisi tajunnut, mikä minua vaivaa.
Toivon, että kukaan teistä, jotka yritätte laihduttaa terveellisin keinoin, kuten minäkin alussa, ei vaipuisi epätoivoon ja päästäisi tätä sairaalloiseksi!
Halusin kirjoittaa juuri tänne, koska syömishäiriöt palstalla tästä ei mitään hyötyä olisi. Mutta ehkä joku teistä ymmärsi, että laihuuden ihannointi voi johtaa pahoihin seurauksiin, joita ei itsekkään edes tajua, kuin hyvällä tuurilla.
Ajattelin kertoa teille itsestäni, kuinka minulle kävi, kun aloin laihduttamaan ja mihin se johti.
Olin ollut n. 10 vuotiaaksi asti hyvin laiha, kunnes vähän lihoin. En koskaan kuitenkaan ylipainoinen. Elämän tilanteesta johtuen söin epäterveellisesti ja miten sattuu.
Aloin huomata valokuvissa, kuinka vankalle näytin (omastamielestäni). Oli vain vaikea tottua omaan kroppaan kun aina ennen oli ollut alipainonen reilusti.
Kun olin n.11-12 vuotias, joka lomalla koulusta päätin lahduttaa ja mennä laihana takaisin kouluun. Eihän se tietenkään onnistunut. Vihasin sitä, miten terkkari oli kerran kommentoinut painoani, että "Sulla on tuota painoa vähän kertynyt."
Yläasteella sain taas seiskalla laihdutusvimman. Olin karkkilakossa, limsalakossa, ja keksin puntarin. En kuitenkaan onnistunut puottamaan kuin kilon tai puoli. Olinhan vielä nuori, 13 vuotias. Kahdeksannella tarkkailin syömistäni paljon. Häpesin syödä muiden nähden, joten se johti ahmimiskohtauksiin, jotka yllättivät aina yksin ollessani kotona. Se oli aivan kamalaa! Oksentanut en. Mitään ei tullut vaikka yritin.
Ysillä kaikki muuttui. Oikeastaan sinä kesänä kun peruskoulu loppui. Urheilin ihan kamalasti koko keseän. Sanottiin, että olin laihtunut. Koko vuoden lenkkeilin ahkerasti ja paikat kiinteytyivät.
Lukion toisella kaikki meni, sanottaisiinko, överiksi. En tajunnut itse, että se ei ole enää normaalia. Urheilin kesällä joka päivä 2-3 tuntia.
Syömiseni oli suhteellisen terveellistä. Tunnesyöjä kun olen, niin kuitenkin lipsui.
Syksyllä pakotin äidin ostamaan minulle laihdutus valmistetta ja puhuin kotona ihan avoimesti, että laihdutan pari kiloa. Että sehän tekee vain hyvää kropalle! vanhemmat ja sisarukset olivat sitä vastaan ja pitivät minua hulluna. Päätin pitää kaiken salassa. Laihduin ja laihduin... Tuli rytmihäiriöitä lopulta, jotka saivat minut rauhoittumaan. Lihoin takaisin. Joulun jälkeen kuiten laihdutin taas... Nyt muka vanhojen päiviä varten. Vaatekokoni oli pienentynyt reippaasti.
Loppujen lopuksi kevääseen mennessä jo valmiiksi hoikasta tytöstä oli lähtenyt 7 kiloa. Kyllähän siitä huomauteltiin, että laihtunut olen. Joku sanoi anorektikoksikin. Otin sen vain härnäyksenä. Hankin kaikkea, mistä on hyötyä laihdutuksessa. Esim. kromi tabletit. (Poistavat makeanhimon).
Vaaka oli paras kaverini, mittanauha ja lenkkeilyt. Oksensin jossain vaiheissa, silloin tällöin. Aloitin ruokapäiväkirjan pitämisen. Kaloriraja oli aluksi 900, sitten 600 ja lopulta 300.
Sillon, alku keväästä, eksyin suomi24.fi/keskustelu/terveys/syömishäiriöt- palstalle. Tajusin, että minulla on syömishäiriö. Jutut palstalla olivat kuin omasta suustani. Samoin ajatukset.
Mopo on lähtenyt käsitä ajat sitten enkä ole saanut sitä edelleenkään hallintaan. En enää pelkää edes rytmihäiriöitä. Niitä on ajoittain.
En voi mitään itselleni. Vaikka tiedän menneeni liian pitkälle. Olen onnistunut pitämään kaiken niin salassa, että kukaan ei tiedä tästä. Jos joku joskus on jotain epäillyt, olen kieltänyt kaiken.
Tavallaan pidän itseäni onnekkaana, että tajusin tämän. Jotenkin saan itseni välillä kontrolliin, että nyt syödään vaikka väkisellä. Mutta silti vihaan itseäni edelleen ja kamppailen joka päivä. Välillä aion laihduttaa vielä ja on päiviä kun aion parantua. Nyt on taas vaihe, että haluan lahtua. Mutta en uskalla ajatellakkaan, missä kunnossa olisin, jos en ikinä olisi tajunnut, mikä minua vaivaa.
Toivon, että kukaan teistä, jotka yritätte laihduttaa terveellisin keinoin, kuten minäkin alussa, ei vaipuisi epätoivoon ja päästäisi tätä sairaalloiseksi!
Halusin kirjoittaa juuri tänne, koska syömishäiriöt palstalla tästä ei mitään hyötyä olisi. Mutta ehkä joku teistä ymmärsi, että laihuuden ihannointi voi johtaa pahoihin seurauksiin, joita ei itsekkään edes tajua, kuin hyvällä tuurilla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Laihdutaminen sopii vain terveelle mielelle, kuten viina viisaille.
mut kukapa tässä niin terve ja viisas olisi.. jatkuvaa tasapainoilua tämä syöminen on minullekin, tosin enää en kontrolloi syömistäni (enkä muuten mitään muutakaan) niin tarkasti.
iän myötä oppii arvostamaan eri asioita kuin nuorempana. itse ajattelen aina tätä maapalloa sellaisena isona muurahaiskekona, jossa jokainen angstaa omissa ongelmissaan. ihmiset vois jo pikkuhiljaa siirtyä oman navan tuijottelusta ratkomaan yhteisiä, TODELLISIA ongelmia ja asioita. eli jos raa'asti sanotaan, niin ketään ei oikeesti kiinnosta sinun laihduttamisesi ja kroppasi, onko se nyt 2 kiloa hoikempi kuin viime viikolla. ts. suhteellisuudentajua kehiin :)
mutta tsemppiä sinulle. olet jo voiton puolella, kun tunnistat itsesi ja osaat analysoida ongelmien syitä.
Oikein kyyneleet tuli silmiini, kun luin kirjoituksesi. Sinä osaat kirjoittaa asiasta niin elävästi ja tiedät itse, että sinulla on ongelma. Kun tiedät, että on ongelma, niin se voidaan myös saada hoidettua tai ainakin hallintaan. Jos jaksat niin voisit yhdistää kirjoitustaitosi ja asian hallinnan sekä kertoa näistä asioista niille nuorille, jotka kärsivät samoista asioista kuin sinäkin. Löytyykö paikkakunnaltasi jotain ihanaa lääkäriä, sairaanhoitajaa tai terveydenhoitajaa, jotka voisivat auttaa ja tukea sinua omassa ongelmassasi ja tässä valitustyössä. Tarkoitan tällä sitä, alkaisit vertaistukijaksi samoista ongelmista kärsiville ja ehkä sitä kautta näkisit todelliseet syyt omiin ongemiisi ja saisit ongelmasi vaikka kokonaan hallintaan.
kiitos kannustavasta kommentasti :) ruo voisi olla hyvä idea jossain vaiheessa elämääni.