Riittääkö pelkkä tykkääminen?

1. Rakkaudesta tuskin on kyse missään tapauksessa kun kuvaat miestä sanoilla "tunnen erään miehen". Eli ihastus (ja sen puute) ehkä on parempi sana, rakkaus on yleensä sellaista joka esiintyy sitten kun toisen tuntee huomattavasti paremmin.

2. Koko elämän voi elää tekemättä vaikeita päätöksiä, mutta silloin ei kyllä tule mitään kovin hyvää elämää. Eli kyllä sinä voit asiasta (miehestä) ottaa selvän.

3. Jos toisen tarpeet ja tavoitteet ei vastaa omia, sen voi ihan sanoa toiselle ja katssoa sitten miten jatkaa. Älä panttaa.

...

Tiedät kyllä kun olet rakastunut, sitä ei tarvitse edes pohtia, kun se kohdalle sattuu.

Loukkaat nyt vähemmän kuin myöhemmin, kun suhde on jo alkanut.

Höh, mihin sinulla on kiire?

Itsekin mietin pari vuotta sitten samaa. Päätin sitten antaa mennä ja edes tutustua kyseiseen henkilöön, joka oli selvästikin paljon kiinnostuneempi minusta kuin minä hänestä. Löysinkin hänestä ihanan ja kultaisen ihmisen josta on ajan kuluessa tullut paras ystäväni. Mutta edelleen mietin välillä että riittääkö tämä. En kokenut mitään suurta hullaantumista alussa ja olen koko suhteen ajan ollut epäileväinen haluaisinko perustaa joskus perhettä hänen kanssaan (hän on jo puhunut siitä). Olen aina halunnut uskoa että sitten kun se oikea osuu kohdalle niin sen vain tietää, ilman näitä epäilyksiä. Olen kuitenkin ollut onnellinen nykyisessä suhteessani kunnes kohdalle osui joku jonka kanssa kipinöi... en etsinyt ketään mutta niin vain kävi, ja nyt olen hermoja raastavassa tilanteessa: uhratako nykyinen parisuhde vai ei. Näin pitkän ajan jälkeen on kuitenkin hirveän vaikea lähteä tai satuttaa toista, kun oikeasti välittää. Toisaalta mietin riittääkö tämä "hyvä ystävyys", kun en voi olla varma onko se sellaista rakkautta mitä parisuhteelta haluaisin.. vaikeaa, vaikeaa...

Kuulostaa tutulta tilanteelta, paitsi että olen antanut tilanteen mennä jo pidemmälle.. Olen jahkaillut ja pähkäillyt tunteitani mieheen jo 4 kuukautta ja saman ajan olemme hengailleet yhdessä. Mies on selvästi enemmän kiinnostunut minusta enkä itse osaa eritellä tunteitani häntä kohtaan, olenko vain imarreltu saamastani huomiosta vai pidänkö hänestä jokatapauksessa.. Olen miettinyt minkälaisen miehen kanssa viihtyisin parhaiten ja mitä piirteitä toisessa arvostan, kaikkea kun ei ilmeisesti voi samassa paketissa saada. Arvostanko sitä miten hän minua kohtelee vai etsinkö todellista sielunkumppania jonka kanssa jakaa samankaltainen maailmankatsomus?
Mies haluaisi minun kertovan missä mennään, mutta en osaa vastata suuntaan enkä toiseen. En myöskään haluaisi hänen olevan kenenkään muunkaan kanssa kuin minun. Toisalta haluaisin hänelle sellaisen naisen joka pitäisi hänestä sellaisena kuin hän on ja toisalta haluaisin itse pitää hänestä ilman epäilyjä. En voi jatkaa toisen pompottamista enää mutta millä perusteella teen päätökseni kun en haluaisi enää olla yksinkään?
Tiedän etten voi pitää häntä vain varalla mutta eikö vapaata hengailua voi jatkaa? hän kun kuitenkin on aikamoinen "catch"...

Olen käyttänyt sellaista testiä, että jos henkilöä ajatellessa alka hymyilyttämään, ilmassa on jotain.

Vähän samassa tilanteessa olen, tosin olen sua 10 v vanhempi. Edellinen naiseni oli jalat-alta-tapaus, mutta se romanssi nuupahti aika nopeasti. Nykyinen on ihan kiva ja kaunis ja meillä on joitakin käytännön hankaluuksia (mielestäni melko eri elämäntilanteet). Vähän se edellinen vielä kaihertaa mielessä, mutta aina minulle itsellenikin nousee hymy huulille kun mieleen tulee nykyisen naiseni hymyilemässä. Muutenkin sen kanssa on hyvä olla.

Mielestäni jahkailua ei kannata pitkittää kovin kauaa. Itse olen tosi tukalassa tilanteessa... Tarina menee näin: tapasin miehen ja ihastuin, tapasin hänet toisen kerran ja kauhistuin. Homma melkein jäi tähän, mutta olin kovin yksinäinen... Joten ajattelin antaa hänelle vielä tilaisuuden ja yhtäkkiä olimmekin suhteessa. Mies on rakastunut minuun, mutta minä en häneen. Olen lähinnä kiintynyt ja tavallaan hän on "paras kaverini" eikä esim. sänkyhommat kiinnosta minua nyt. Tällä hetkellä (älkääkä edes kysykö miten tämä on mahdollista) asumme yhdessä, ja etsin epätoivoisesti ulospääsyä tästä suhteesta. Etsiskelen itseasiassa tällä hetkellä työpaikkaa ulkomailta, joten en millään viitsisi muuttaa pariksi kuukaudeksi omaan asuntoon, joten kärsin. Mieheni tietää aikeeni kyllä ja asiasta on puhutta. Hänkin on tilanteesta ahdistunut, mutta elättelee toiveita yhteisestä tulevaisuudesta. Vielä kaupan päälle "Anoppikokelas" jo odottelee lapsenlapsia. Eli toisin sanoen en suosittele epätasapainoista suhdetta, ainakaan pitkään.

Hankalaan, vaikeaan ja pahalta tuntuvaan tilanteeseen on kummallisen helppoa jäädä, kun kyse on parisuhteesta. Olin lähes kolme vuotta suhteessa, jossa minua vaivasi säännöllisesti esiin kohoava epäilys siitä, voiko tästä mitään kovin lopullista tulla ja tätäkö sitten elämältä haluan. Alussa olin ollut kyllä ihastunut, mutta pikku hiljaa huolet ja ahdistavat ristiriidat alkoivat kalvaa mieltä. Se on kamala tunne.
Tilanteen (epätoivoinen) pohtiminen vei jonkin aikaa, mutta sain tehtyä lopullisen eropäätöksen kumminkin melko äkkiä. Lähtö niin läheiseksi kasvaneen ihmisen luota ei ollut tuskaton. Mieluummin tunnen silti kipua, surua ja ajoittaista syyllisyyttäkin tuosta erosta kuin roikun aivan vääränlaisessa suhteessa. Ajalla on onneksi tapana lääkitä tällaiset haavat.

Siis jos alkuaskelia ottaessa tuntuu pitkään laimealta, en neuvoisi jatkamaan. Siitä saattaa joutua aikamoiseen liemeen, kuten jotkut kirjoittajat ovat tässä todistaneet. Voi olla vaikeaa torjua kiinnostunut ja ihastunut ihminen. Kuitenkin siinä satuttaa taatusti vähemmän kuin silloin myöhemmin, kun toinen on jo ehtinyt ehkä rakastuakin ja suunnittelee yhteistä tulevaisuutta jne. ja itse kokee, ettei millään pysty sellaisia haaveita kumppanin kanssa rakentamaan.