Meillä on kaikki suhteen perusedellytykset kunnossa, on toimiva keskusteluyhteys, ei alkoholismia/väkivaltaa, on läheisyyttä, seksiä jne. Kaikki olisi ns. valmista perheen perustamiseen -aiempien kanssa en olisi voinut harkitakaan esim. koska mies juo. Kuitenkin meillä on arvot monesti pahassa ristiriidassa. Mies meinaa, että revin tikusta asiaa, että yritän vaan keksiä syitä erolle. Ihan kuin hän ei edes ymmärtäisi, mitä arvot tarkoittavat. Hänelle ne on vaan jotain ympäripyöreetä, epäolennaisia asioita suhteessa. Minun mielestäni perusedellytysten lisäksi suhteen pohja rakentuu nimenomaan näiden arvojen pohjalle!
Mies hyvin mustavalkoinen ihminen, vaikka väittää olevansa avoin ja objektiivisesti asioihin suhtautuva. Hän haluaa olla oikeassa, eikä arvosta muiden hänestä poikkeavia tapoja elää. Mies on vanhoillinen, arvostaa kotiäitiyittä (kuten minäkin), mutta on esim. sitä mieltä että nykyäidit vain ruikuttavat ja että hyvä äiti hoitaa lapset ilman mitään tarvetta esim lähteä ulos kaverien kanssa, varsinkaan jos siihen kuuluu juominen. Koska ei ennenkään menty, vaan hoidettiin 10 lasta - miten nainen silloin jaksoi jollei nyt. Aina palataan siihen yhteiskuntaan, joka oli vielä 60-70-luvulla. Ymmärrän kyllä miehen pointteja, mutta näen edessäni kauhuvision: olen naulittu kotiin, minua syyllisestään jos en aina jaksa, minun tehtäväni on olla superäiti, joka on kattanut pöydän klo 16 valmiiksi. Vaikka mies sanoo että tottakai hoitaisi lasta, epäilen vahvasti että hän jättäisi päävastuun aina minulle.
Toinen asia on raha, jota miehen mielestä tarvitaan paljon, jotta on antaa lapselle harrastuksia jne. Hieno auto pitää hänellä olla, ja se on ok kun siitä niin kovasti nauttii, mutta mielestäni on arvelluttavaa miten paljon hän perustelee rahan ja uran luomista sillä, että on sitten antaa lapselle. En usko että hän hemmottelisi piloille, on itsekin joutunut tyhjästä nyhjäisemään nuorena. Mutta en ymmärrä ajattelutapaa, että täytyy haalia omaisuutta, säästää, muuttaa miehen työn perässä kaikkialle "lapsen takia". Lapsi tarvitsee rakastavan kodin, ja se on vanhempien parisuhde se lapsen koti. Nyt tuntuu, että minun halveksuntani näitä tiettyjä asioita kohtaan antaa todella väärän kuvan naisen suhtautumisesta omaan mieheensä. Mieskin mitätöi usein minulle tärkeitä asioita. Milloin olen viherpiipertäjä, milloin hihhuli, milloin minulla on "akateemiseksi ihmiseksi sangen yksipuolinen ajattelu" jne. Kyllä ymmärrän miehen näkökulmia, mutta itse en halua elää niin. Tätä hänen on hyvin vaikea ymmärtää. Että joku ei halua elää hänen hyväksi näkemällään tavalla. Mies puhuu kultaisesta keskitiestä, mutta hän on niin voimakas persoona, että tiedän homman olevan helposti valtataistelua, ja lopulta minun alistumista miehen tahtoon. Vaikka hän tarkottaisi hyvää, vaikka hän on pohjimmiltaan hyvä mies.
Tässä biologinen kello alkaa jo tikittää, ja olen lapsia halunnut jo pitkään, mutten uskalla. Miksen koskaan löydä tasapainoista miestä, jolla olisi perusasiat elämässä kunnossa, kyky nauraa itselleen, kyky hyväksyä erilaisuus? Jonka kanssa olisi oikeasti hyvä olla, ilman jatkuvaa riitelyä tai pelkoa että tuleekohan yöksi kotiin (ex). Minusta on tullut niin katkera, kaikilla ystävillä jo perhe ja ihan hyvät parisuhteet, ei täydelliset, mutta ovat kuitenkin perusonnellisia. Mä olen viimeksi ollut onnellinen 20-vuotiaana..ehkä siksi yritän ja yritän, en enää muista mitä se onni on. Mies takoo päähäni, että kehitän ongelmia turhasta ja alan pian itsekin uskoa siihen. Silti en ole onnellinen. Mies ei halua erota, missään nimessä sillä olen kuulemma ainoa nainen kenen kanssa hän on koskaan halunnut naimisiin ja perheen, kun olen niin kiltti ja saan hänet nauramaan. Että vaikka häntä usein ärsyttää minä, ni ei ole koskaan epäillyt etteikö rakastaisi minua. Minä kyllä olen epäillyt usein omia tunteitani häneen. En tiedä mitä tehdä! Tiedän luhistuvani erosta, jälleen kerran joutuisin aloittamaan alusta. Perhe on aina ollut minulle elämän suola, en tiedä miten kestän, jollen koskaan saa lapsia.. epätoivoista tiedän...nykyään sentään myönnän sen.
Mies hyvin mustavalkoinen ihminen, vaikka väittää olevansa avoin ja objektiivisesti asioihin suhtautuva. Hän haluaa olla oikeassa, eikä arvosta muiden hänestä poikkeavia tapoja elää. Mies on vanhoillinen, arvostaa kotiäitiyittä (kuten minäkin), mutta on esim. sitä mieltä että nykyäidit vain ruikuttavat ja että hyvä äiti hoitaa lapset ilman mitään tarvetta esim lähteä ulos kaverien kanssa, varsinkaan jos siihen kuuluu juominen. Koska ei ennenkään menty, vaan hoidettiin 10 lasta - miten nainen silloin jaksoi jollei nyt. Aina palataan siihen yhteiskuntaan, joka oli vielä 60-70-luvulla. Ymmärrän kyllä miehen pointteja, mutta näen edessäni kauhuvision: olen naulittu kotiin, minua syyllisestään jos en aina jaksa, minun tehtäväni on olla superäiti, joka on kattanut pöydän klo 16 valmiiksi. Vaikka mies sanoo että tottakai hoitaisi lasta, epäilen vahvasti että hän jättäisi päävastuun aina minulle.
Toinen asia on raha, jota miehen mielestä tarvitaan paljon, jotta on antaa lapselle harrastuksia jne. Hieno auto pitää hänellä olla, ja se on ok kun siitä niin kovasti nauttii, mutta mielestäni on arvelluttavaa miten paljon hän perustelee rahan ja uran luomista sillä, että on sitten antaa lapselle. En usko että hän hemmottelisi piloille, on itsekin joutunut tyhjästä nyhjäisemään nuorena. Mutta en ymmärrä ajattelutapaa, että täytyy haalia omaisuutta, säästää, muuttaa miehen työn perässä kaikkialle "lapsen takia". Lapsi tarvitsee rakastavan kodin, ja se on vanhempien parisuhde se lapsen koti. Nyt tuntuu, että minun halveksuntani näitä tiettyjä asioita kohtaan antaa todella väärän kuvan naisen suhtautumisesta omaan mieheensä. Mieskin mitätöi usein minulle tärkeitä asioita. Milloin olen viherpiipertäjä, milloin hihhuli, milloin minulla on "akateemiseksi ihmiseksi sangen yksipuolinen ajattelu" jne. Kyllä ymmärrän miehen näkökulmia, mutta itse en halua elää niin. Tätä hänen on hyvin vaikea ymmärtää. Että joku ei halua elää hänen hyväksi näkemällään tavalla. Mies puhuu kultaisesta keskitiestä, mutta hän on niin voimakas persoona, että tiedän homman olevan helposti valtataistelua, ja lopulta minun alistumista miehen tahtoon. Vaikka hän tarkottaisi hyvää, vaikka hän on pohjimmiltaan hyvä mies.
Tässä biologinen kello alkaa jo tikittää, ja olen lapsia halunnut jo pitkään, mutten uskalla. Miksen koskaan löydä tasapainoista miestä, jolla olisi perusasiat elämässä kunnossa, kyky nauraa itselleen, kyky hyväksyä erilaisuus? Jonka kanssa olisi oikeasti hyvä olla, ilman jatkuvaa riitelyä tai pelkoa että tuleekohan yöksi kotiin (ex). Minusta on tullut niin katkera, kaikilla ystävillä jo perhe ja ihan hyvät parisuhteet, ei täydelliset, mutta ovat kuitenkin perusonnellisia. Mä olen viimeksi ollut onnellinen 20-vuotiaana..ehkä siksi yritän ja yritän, en enää muista mitä se onni on. Mies takoo päähäni, että kehitän ongelmia turhasta ja alan pian itsekin uskoa siihen. Silti en ole onnellinen. Mies ei halua erota, missään nimessä sillä olen kuulemma ainoa nainen kenen kanssa hän on koskaan halunnut naimisiin ja perheen, kun olen niin kiltti ja saan hänet nauramaan. Että vaikka häntä usein ärsyttää minä, ni ei ole koskaan epäillyt etteikö rakastaisi minua. Minä kyllä olen epäillyt usein omia tunteitani häneen. En tiedä mitä tehdä! Tiedän luhistuvani erosta, jälleen kerran joutuisin aloittamaan alusta. Perhe on aina ollut minulle elämän suola, en tiedä miten kestän, jollen koskaan saa lapsia.. epätoivoista tiedän...nykyään sentään myönnän sen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Älä vaan sano että olet sellainen ihminen joka ei uskalla riidellä?
Oikeastaan aivan päinvastoin tämän miehen kanssa...olen temperamenttinen luonne, ja tulistun siitä että mieheni jaksaa inttää ja inttää jopa asioista, josta hän ei tiedä hölkäsen pöläystä.
Esim tuo kotiäitiys. Miehellä on vain ruusuinen kuva omasta äidistään, joka kyllä on minulle sanonut että kyllä siinä itsarikin kävi joskus mielessä kun kolme mukulaa huutaa jaloissa, ja piti siinä samassa vielä hoitaa koti, tehdä ruoka pöytään, ja totella dominoivan miehen kotkotuksia joka asiassa. Toistaakohan historia itseään!?
Mies myös tykkää arvostella ystävieni tapaa elää tai kasvattaa lasta. Miehen mielestä kun on lapsi, ei saa mennä minnekään niin kauan kun lapset tyyliin alle 2v. Siis ÄITI ei saa mennä minnekään, paitsi korkeintaan lenkille tms. Muuten on huono äiti, ajattelee liikaa itseään..äitinä ei saisi ajattella itseään, vain lasta. Niin ja tottakai täytyy samalla muistaa että on myös miehen rakastaja (mies ei ymmärrä naisia, jotka synnytyksen jälkeen antavat itsensä rupsahtaa..). Ihan käsittämätöntä, eikä malta odottaa että olis omia lapsia ennen ku tuomitsee kaikki ihmiset ympärillään.
ajatuksia. Avioliitossa miksataan hyvät ajatukset yhteen. Jos ette siihen pysty, niin pikkujutuista tulee riitaa jatkuvasti.
Mitä noihin nimittelyihin tulee niin heitä takaisin yhtä ilkeää tai lause katso peiliin. Tekstistäsi paljastuu, että olet liian kauan ollut kuin pesusieni, joka imee paskaa. Ei paskaa kannata itseensä imeä ja jos on tullut imettyä, puserra kuivaksi.
Hihhuli, ole atte, säästät kirkollisverorahoja lapsillesi. Evlut kirkko on roisto miljardööri, ei se kenenkään rahoja tarvitse:-)
mieheni tarkoittaa hihhulilla hippiä/maailmanparantajaa/idealistia eikä uskovaista :-)
Joo sekin tässä kyllä on että kyllä minä uskon yliluonnollisiin asioihin ainakin jonkin verran, mies täys ateisti..eihän sen kanssa voi olla ystävien häissäkään kun kiemurtelee tuskastuneena kirkon penkillä. Huoh..sekö järkevää suhtautumista, avoimen ihmisen suhtautumista. Olkoon ateisti, mutta antaisi hemmetti muille vapauden olla mitä ovat.
kuorokeikoilla kirkossa ala-asteesta alkaen tuntitolkulla ja joka toinen meistä pelasi selkäkivuista kirkonpenkillä kiemurrellen nintendon kämmenpelejä, jotka olivat pop 80-luvulla.
Olin erikoistunut elektroniikan harrastajana tekemään nintendosta mykän irrottamalla kaiuttimen johdot laitteen sisällä ja myöskin tästä syystä kuoron tyttöjen suosikki:-)
Toivot itsellesi miestä, jolla on kykyä hyväksyä erilaisuus. Entäpä jos aloittaisit itsestäsi ja hyväksyisit nykyisen miehesi arvot ja asenteet.
kyllä minä pystyn ne hyväksymään, jos minun ei tarvitse elää hänen kanssaan. Jos minun ei ole kasvatettava lasta hänen kanssaan. Tämä mies imee minusta kaiken ilon ja nautinnon elämästä ahdasmielisyydellään. Minunko pitää se vain hyväksyä ja silti haluta olla hänen kanssaan, vaikka mikään ei muuttuisi? Enkö voi tosiaankaan vaatia häneltä yhtään enempää avoimuutta, huumoria, kykyä ottaa rennosti, kykyä olla joskus hiljaa arvostelun sijaan. Olisi edes hiljaa vaikka ajattelisikin veemäisesti kaikista ja kaikesta...mutta ei, totuudentorvi on päättänyt soida, ja se soi 24/7 ja tarvitsen metrin kokoiset korvatulpat...
Olen jo muuttanut herran perässä pois minulle rakkaalta kotiseudulta, olen muuttanut tapojani kotona, kiinnostunut hänen harrastuksistaan, ollut valittamatta jos jokin asia ei mene minun toiveitteni mukaisesti, ottanut huomioon miehen tarpeet ja toiveet. Teen joka päivä meille ruuan, hemmottelen pienillä asioilla, yritän olla mahdollisimman "ei-riidanhaluinen" vaikka kuinka v*tuttaisi.
Miehen paljon hoetut lupaukset kiinniittää huomiota esim. hänen negatiiviseen elämänasenteeseensa - eipä ole paljon muutosta näkynyt vuoden aikana. Todellakin täytyy kai sitten vaan hyväksyä, ettei se muuksi muutu. Mutta täytyykö minun haluta tätä? Tätäkö on elämäni hamaan tappiin asti? Ehkä alan elää sitten vain lapsilleni, kuten anoppikin teki ja varmaan moni muukin "vanha kunnon perheenäiti".
itseensä, syyllistä hakee ulkopuolelta. Itse olin parisuhteessa tällainen alle 20-vuotiaana. Se loppui tyttökaveriin, jolla oli hyvä itsetunto ja sanoi minulle, että katso peillin, kun möläytin jotain tyhmää.
Eli tunnustat vain nielleesi kaiken mikä sinua ketuttaa ja nyt on mitta täynnä. Antti Pietilaisen kirjassa Tunne Antitunne Perimä pariin sivuun tivistetty tämä ajatus. Eli pahimmillaan ketutus voi johtaa esim joukkomurhaan, jos tunteitaan ei osaa koko ajan purkaa ja käsitellä.
liikaa joustanut ja ollut miehellesi mieliksi. Sinua Vit...aa, koska olet joutunut luopumaan liian paljon omista tarpeistasi. Eikä miehesi tunnut sitä huomaavan. Tulee vaikutelma, että miehesi ei kunnioita sinua.
Ei sinun tarvitse tuollaiseen tyytyä. Ei perhettä kannata väkisin perustaa. Elämästä todella menee ilo, jos kumppanin kanssa joutuu taistelemaan oikeudesta omiin tarpeisiin.
Kun luin juttusi, ajattelin, että olisin itse voinut kirjoittaa lähes saman tekstin. Miellä on niin kerta kaikkisen samalla tavalla asiat ja ajattelen asioista kuten sinä, ja mieheni aika lailla kuten sinun miehesi. Ja parhaillaan mietin, että ollako yhdessä vai erota. Se ero meillä on, että meillä on pieni lapsi, 2,5 v. Jos ei lasta olisi, niin varmasti herkemmin ajattelisin eroa.
Arki meillä toistaiseksi rullaa, mutta juuri tuollaisena "superäitinä" oleminen ei hirveästi houkuta. Välillä tuntuu, että sellainen pitäisi olla, vaikka itse käyn myös töissä. Juuri eilen tuli itkut itkettyä, kun mietin että olenko onnellinen. Pakko myöntää, että en ole. Ajattelin, että pakko kai yrittää ainakin keskustella mieheni kanssa, joskin hänellä on taipumusta aina kääntää asiat niin, että minä olenkin se "hölmöläinen" ja ylitarkka, ylivaativa ja kuten itsekin mainitsit, minäkin "kehitän mieheni mielestä ongelmia turhasta". Tämä on yksi syy, miksi en niin mielelläni enää aloita "negatiivisia" keskusteluja mieheni kanssa, en vaan jaksa enää ottaa vastaa sitä mitä tulee. Minä olen kuitenkin hänen mielestään väärässä.
Jotenkin on sellainen lyttyyn lyöty olo. En usko, että mieheni haluaisin erota, jotenkin tuntuu, että hänestä kaikki on ihan hyvin. Fyysisesti meillä kaikki onkin kai hyvin. MInun hnekinen puoli on vaan näivettynyt ja minun arvomaailmani tuntuu olevan "huono". Hyvä esimerkki on se, että minä lajittelen biojätteet ja kun hän vie roskat pois, hän kuitenkin aina laittaa biojätepussin sekajätteen sekaan. Lajittelin siis turhaan. Minua ärsyttää suunnattomasti, minulle tärkeä asia, mutta hän ei tunnu ymmärtävän/välittävän.
En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Eroa en tässä vaiheessa pidä mitenkään erityisen hyvänä ratkaisuna. Erityisesti lapsen takia.
Jotenkin on vaan sellainen olo, että ansaitsisin enemmän kuin tällaisen parisuhteen, jossa minä olen vaan se positiivinen asioista huolehtiva ymmärtäjä. Mies saa kuitenkin valittaa, kritisoida, olla ymmärtämättä jne. Eihän tällainen suhde voi jatkua, jossain vaiheessa alkaa liitokset natisemaan, vaikka millaisen avioliittovalan olisi valanut. Jotain muutoksia pitää tapahtua. Musta tuntuu, että itselläni alkaa raja tulla vastaan, on se omakin muuttumiskyky kuitenkin aika rajallinen.
Arvostan perhettä/yhteisöä, ja siksi ero tuntuukin aivan väärältä ja jotenkin pitäisi vaan yrittää saada asioihin jotain järkeä, että voisi taas tuntea itsensä onnelliseksi.
Mies aina sanoo, kuinka hän rakastaa lasta ja on valmis tekemään mitä tahansa hänen eteensä (rahaa ansaitaan muuten juuri lasta varten, lapsen hyvää tulevaisuutta varten). Mutta käytännössä minä olen kuitenkin se, joka huolehtii lähes yksinhuoltajan tavoin lapsen tarpeista ja kasvatuksesta. Mies aina sanoo, että hän on varmasti kotona vapaapäivänä, jotta voi olla lapsen kanssa. No, käytännössä tämä tarkoittaa, että joko tv:stä tulee niin tärkeä ohjelma (urheilua tai politiikkaa), että ei voi jättää katsomatta ja tällöin lapsi ei tietenkään saa häiritä. Jos ei tv:stä tule mitään erityistä, niin sitten menee aika Skypessä jutellessa kavereille. Että se siitä lapsen kanssa olemisesta...
Kuulostaapa tosiaan tutulta! Esim tuo sama jätteiden lajittelu. Ymmärrän, että liika "maailmanparantaminen" on liikaa, mutta lajittelu on jo täysin tätä päivää, ja Suomi kierrätyksen huippumaa. On täyttä bullshittia väittää (kuten mies tapaa tehdä) , ettei yksi ihminen voi mihinkään vaikuttaa. Eihän meillä muuten lajittelu toimisi näin hyvin ilman yksittäisten talouksien toimintaa.
Mies myös esim. heittää roskia kadulle, mitä saan aina silmät päästä hävetä kun vastaantulijat jäävät tuijottamaan monttu auki moista touhua..roskis voi olla 100m päässä. Mutta ei, hän on maailmanvaltias, joka tekee mitä huvittaa.
Sama juttu tuo ajankäyttö. Meillä ei lapsia tosiaan vielä ole, mutta osaan hyvin kuvitella että kävisi vastaavanlaisesti kuin teillä. Nyttenkin yhteiset hetket kuluvat usein siihen, että mies on koneella 3h putkeen, sitten ehdottaa leffan katsomista, vaikka tietää etten niin välitä varsinkaan niin usein kuin mies haluaisi niitä katsoa (monta kertaa viikossa..) Meillä on vielä eri leffamaku, tuntuu että aina mennään miehen ehdoilla, AINA. Perinteiset arvot tuntuu olevan yhtä kuin mies päättää kaikesta, dominoi yhteistä arkea antaen naisen lähinnä päättää, mitä ruokaa tehdään (teen) tänään. Jos mies jotain tekee minun vuokseni tai ehdottaa jotain, mistä tietää minun ilostuvan, hän vetää siitä kunnian itselleen tyyliin "huomaatko nyt kuinka paljon ajattelen sun toiveita" jne...tuntuu lähinnä vitsiltä. Hän haluaa, että palvon maata hänen jalkojensa alla. Ihmettelee, miksei yksikään nainen hänen elämässään ole tehnyt niin tai arvostanut todella häntä. MIKSIKÖHÄN?? Miehelläni ei tunne olevan kykyä katsoa itseään peiliin. Se olen aina minä, jonka pitää niin tehdä. Hänessä on paljon hyvää, mutta aivan helvetin paljon myös huonoa. Nyt on vaaka kallistumassa miinuksen puolelle, pelottaa liikaa tulevaisuus.
Käsittämättömän samanlaista meillä. Olen joskus miettinyt, että onkohan jollain samanlaista. Tunteeko joku samanlailla vai olenko itse oikeasti vainoharhainen. No, laitoinpa tänään miehelle aamulla tekstiviestiä (töistä), kun se järkevä keskustelu on joskus niin hankalaa. Niinhän siinä kävi, että ei selkeästikään ymmärtänyt yhtään mitä tarkoitan/tunnen ja mainitsi, että parempi vaan erota, jos minua ei tällainen elämä miellytä. Hän ei siis edelleenkään käsitä sitä, että omalla käytöksellään ajaa ihmiset pois luoltaan. Tuli taas sellainen olo, että voi kun olen ollut "kamala". Mut pakkohan ne itseään vaivaavat asiat on tuoda esille. Ottaa niin päähän.
Vaikka sanotaan, että mielummin yksin kuin huonossa parisuhteessa, niin kyllä tuo yksin elämäminen just nyt tuntuu aika karmeelta. Tai pitäisikö ehkä paremmin sanoa, että ero tuntuu karmealta, lapsen takia varmaan eniten. Kai erostakin voi selviytyä ja voi joskus tavata sen "oikean", mutta kun ei tässä kymmenen vuoden aikana ole kovinkaan mielenkiintoisia tyyppejä tullut vastaan, niin tuntuu, että minkähän tyhjän päälle sitä hyppäisi. Vaikka itse olen ilmeisesti (muiden kommenttien perusteella) kuitenkin ihan miellyttävä persoona ja ihan mukiinmenevän näköinen, että joku varmaan olisikin ihan kiinnostunut, mutta olisinko itse kiinnostunut toisesta?
Teillä on sillä tavalla helpompaa, kun ei tosiaan ole sitä lasta. Mun vinkki on, että nyt otat vaan jalat alle ja hankit oman asunnon. Vähintäänkin asumusero, sitten voikin ehkä rauhassa miettiä, mitä elämältään haluaa. Mun olisi pitänyt tehdä näin ennen lasta.
Minulla on tuo ihan sama, vaikka tiedän tekeväni oikein kun kuuntelen vaistoani, mies saa aina pääni käännettyä ja minut miettimään, aiheutanko nyt oikeasti turhasta ongelman. Tulee syyllisyys, jos on antanut itsensä räjähtää, ja vuodattannut kaiken paskan ulos mitä on sisälle kertynyt. Mies marttyyrina ihmettelee käytöstäni, ihmettelee eikö tosiaan ole panostanut tähän suhteeseen jne, että ilmeisesti minulle ei mikään riitä.
Miehelle elämä tuntuu olevan statuksien, maineen ja mammonan haalimista, sitä että omistaa jotain, että on jotain muuta kuin "valtaosa suomalaisista". Hän kokee selvästi olevansa parempi ihminen kuin kukaan muu tässä maailmassa, paitsi ehkä sotasankarit ym. Usein riitojen keskellä hän raivoaa, miten 6,5 miljardia ihmistä tässä maailmassa ei myönnä jotain "tosiasiaa". Ihmiset ovat hänestä suurimmaksi osaksi idiootteja, jotka kaihtavat totuutta ja sen myöntämistä itsessään. Mieheni ei halua esittää mitään (ei siis aina hyviä käytöstapoja), ei miellyttää ketään vaikka se olisi joskus korrektia, ei koskaan halua niellä mitään ilman kritiikkiä ja arvostelua. Hän takertuu jokikiseen pikkuasiaan, jos esim innostuksissani selitän jonkun asian hieman epämääräisesti, niin itse aiheeseen ei koskaan päästä ilman miehen välikommentteja (joista usein huokuu hänen ylemmyydentuntonsa). Vaikka hän ei myönnä asiaa, niin mielestäni hän halveksuu ihmisessä juuri niitä piirteitä, jotka minusta löytyy. Ehkä hän silti rakastaa, ja siksi ei ajattele minusta samoin.
Kyllä joskus mietin, mikä ihme hänessä on viehättänyt...jo alussa nämä piirteet ärsyttivät minua, mutta ajattelin että sulaudumme ajan kanssa enemmän yhteen, ja että täytyy sitä nyt toisen ärsyttäviä piirteitä sietää. Ei todellakaan kaikkea täydy, rajansa kaikella.
Mikset muka olisi kiinnostunut eron jälkeen toisista miehistä? Arvostatko ja rakastatko muka niin paljon miestäsi, jonka kanssa et ole onnellinen? Mieti nyt, varmasti tästä maailmasta löytyy myös sellaisia miehiä, joiden kanssa arvot sopivat yksiin, joiden kanssa ei tarvitse vänkätä joka ikisestä asiasta, joiden kanssa tuntee olevansa muutakin kuin idiootti nolla, jonka ainoa tehtävä on olla tyytyväinen pikkuvaimo, jolta saa tietenkin varauksetonta ihailua ja p***ua säännöllisesti. Puhunpa ilkeästi, mutta tämä siitä seuraa kun omaa itseä mitätöidään jatkuvasti.
Onneksi on tosiaan muitakin samassa tilanteessa, jotenkin tämä antaa voimaa lähteä...niin kauan olen jahkannut ja puinut, etten jaksa enää. Pakko ajatella nyt omaa onnea, eikä surra sitä etten ole vieläkään saanut perhettä. Olisiko se kivaa sanoa lapselle, että hankit sut koska itse halusin, en siksi että rakastin isääsi niin paljon että halusin lapsen juuri hänen kanssaan..Olen joskus miettinyt lapsettomuutta, jos niin kävisi parisuhteessa. Jos oikeasti rakastaa ja arvostaa kumppaniaan, niin todennäköisyys jatkaa silti yhdessä on paljon suurempi, kuin tällaisissa suhteissa. Jos nyt saisin tietää, etten koskaan voisi saada mieheni kanssa lapsia, en usko että olisin tässä suhteessa enää. Olen vain ajatellut lapsen olevan minulle se pelastava enkeli, että saan ajatukset pois mieheni rasittavuudesta. Virhe, todella suuri virhe. Luulen, että todella monessa suhteessa se lapsi on tehty, koska ei olla uskallettu erota..täytetään aukkoja elämässä, vaikka koko perusta olisi mätä.
Tuntuu ihan hullulta lukea kirjoituksiasi, koska ne ovat oikeasti ihan kun mun kirjoituksia.
Kyllä varmaan voisinkin ihastua johonkin mieheen, mutta mulla on aika vaativia kriteerejä, joten ei ihan kuka tahansa niitä täytä... haluaisin niin älyttömästi miehen, joka ei käytä alkoholia kun en itsekään käytä. Enkä haluaisi sellaista elämää, johon kuuluu ylipäänsä alkoholi. Mut en kuitenkaan halua mitään "hiljaista nynneröä" (karmea ilmaisu, mutta en parempaa keksinyt), kun en itsekään sitä ole. Jotain positiivista nykyisessä suhteessa, meidän perheessä ei käytetä alkoholia. Ja sit kun itse olen sellainen pohdiskelija ja jotenkin vaan tuntuu, että mun arvomaailma/ajatukset ei edusta sellaista keskivertosuomalaista. En tiedä. Aika näyttää, ahdistaa mennä kotiin, kun mies on vielä siellä lapsen kanssa. En tiedä mitä sanon. Itku varmaan pääsee ja sit saa taas kuulla, että kun olen niin herkkä ja sitä ja tätä, ja kerrassaan typerä... Niin varmaan olenkin, kun hänen kanssaan olen, nyt ainakin tuntuu siltä :)
Mut voimia sulle päätöksen tekemiseen!
samalta kuin itselläni ennen eroa- ainakin nämä jutut että kun tuntui että oma itsetunto tai itsearvostus oli poljettu ihan maanrakoon. Ei saanut olla sellainen kuin on, ei ollut vapautta ja hyväksyntää olla sellainen kuin on.
mutta ihan teille molemmille: erosta voi ja pystyy selviämään lasten kanssa tai ilman lapsia ja vaikka vaikeeta onkin alkuun ja itse pohtii sitä pitkään tekikö kuitenkaan oikein, ja löytääkö koskaan mitään joka on oikeasti hyvää- sellaista todella toiveiden mukaista miestä tai parisuhdetta: kyllä sellaisen voi löytää- itselläni on ja se on jotain aivan uskomattoman ihanaa ja upeaa. tosin täydellistä ei voi löytää- eihän sitä itsekkään ole täydellinen mutta hyvän voi- tai ainakin huomattavasti paremman!!!
ei ole pakko kitua huonossa suhteessa- toista et nimittäin voi muuttaa- vain itseään voi muuttaa! toiselle voi antaa palautetta, ja hän tekee itse muutokset jos katsoo tarpeelliseksi, muuten hänet täytyy hyväksyä juuri sellaisena kuin hän on. Ja itsesi on myös saatava olla vapaasti juuri sitä mitä olet.
sain itsekin exältä ns. kieroa palautetta juuri haukkumisten muodossa- ja sehän se siinä eniten rassaa kun tietää että itse EI MISSÄÄN NIMESSÄ ole sellainen kuin toinen sanoo- hän vain kiusalla sanoo ja katsoo uskonko minä. siihen laitetaan siteeks rippunen totta- eli jos olen harkitsevasti rahoja käyttävä- minusta väännellään pihi penninvenyttäjä tms. Se murentaa itsetuntoa ja oman itsen tuntemusta, jos ei saa suoraa ja rehellistä palautetta. Tiedän kyllä että itsekin olin aika inhottava siinä suhteessa- mutta vaihtoehdot oli aika vähissä- toinen vaihtoehto olis ollu jäädä just tossun alle, elää epäkelpoo elämää ilman todellista iloa ihanasta miehestä ja hyvästä suhteesta.
muistakaa: se mitä teillä on Juuri Nyt on se palkka minkä saatte parisuhteessa. siinä ei voi elää menneessä tai tulevassa, ei mitään sitten kun elämää. sitten kun mies oppii olemaan ihmisiks, sitten kun lapsi kasvaa isoksi, sitten kun!!
Kumpaa valintaa kadut enemmän, lähtemistä vai jäämistä????
ja ensimmäiselle kirjoittajalle: lapsen voi aina tehdä myös yksinäisenä naisena, eikä se vähennä sinun tai pienen perheesi arvoa tippaakaan.
mutta sekin on niin pirun totta että toisen miehen lasta ei kaikki miehet sulata- täytyy olla tarkka valinnoissaan, siitäkin on omakohtaisia kokemuksia. onneksi tämä nykyinen on aivan ihana siinäkin suhteessa. :) parempia löytyy - uskokaa pois. :) ja eikun voimia ja viisaita päätöksiä valintoihin!
eritavalla: ei sitä ole pakko erota, voi muuttaa esimerkiksi omaan kämppään, mutta olla silti naimisissa. voi vaikka muuttaa puoleksi vuodeksi omaan asuntoon ja tutkailla tunteitaan ja ottaa selkoa tilanteesta. ottaa siis ihan konkreettista etäisyyttä asioihin. tähän tietty tarvitsee toisen osapuolen jonkinlaisen hyväksynnän...... luulisin...