Oloni on aivan sekainen, ero on pyörinyt päässä jo pitkään, olen vain aina lykännyt päätöksentekoa kauemmas ja kauemmas. Milloin oli tulossa kesä ja kesäloma, sitten syksy ja töiden ja opiskelujen alkaminen, sitten isänpäivä, lapsen syntymäpäivä ja nyt joulu…
Kuitenkin ajatus erosta, aivan vakavasti otettuna, tuntuu toisaalta niin houkuttelevalta ja toisaalta taas pelottavalta, en saa selvää itsestäni mitä haluan. Olo on vapaa ja helpottunut kun puoliso on poissa, saa olla rennosti eikä tarvitse pelätä riidan puhkeavan taas tyhjästä. Vietämme tulevan joulun erillämme, anoppi halusi ostaa pojilleen syntymäpäiväyllätyksen: viikon loma laskettelukeskuksessa jouluna, itse menen vanhempieni luo viettämään perinteistä joulua, pääsen näkemään sukulaisiani ja ystävieni.
Kuitenkin meillä on 2-vuotias lapsi, ja lähinnä tämän takia olen vielä jäänyt, ilman lasta olisin varmasti jo eronnut. Meillä ei ole miehen kanssa juuri lainkaan mitään puhumista, eikä tämä syty keskustelulle ellei satu suuttumaan jolloin juttua kyllä tulee. Itse kaipaan juttuseuraa ja välillä myös syvällisempiäkin keskusteluita, vaikka osaan myös olla hiljaa. Mies taas viihtyy hiljaa, ei varmaan montaa sanaa lausuisi viikkoon oma-aloitteisesti, on vain sellainen. Tämä taas saa itseni tuntemaan itseni täysin turhaksi, kuin asuisin ventovieraan kanssa, mies ei tunnu lainkaan läheiseltä tahi turvalliselta, kun elelee omissa maailmoissaan. Tämä on saanut minutkin jo vetäytymään kuoreeni niin etten enää osaa vapaasti olla mieheni kanssa.
Muutenkin haluamme tulevaisuudelta aivan erilaisia asioita. Olin aivan liian nuori vakiintumaan ja perustamaan perhettä, mutta tartuin tilaisuuteen sellaisen saadessani, ummistin silmäni tosiasioilta ja uskoin, tai halusin uskoa, että meistä vielä jonain päivänä syntyy pari. En pitänyt monistakaan mieheni ominaisuuksista, tavasta miten hän käyttäytyi kanssani, mutta uskoin tämän muuttuvan, kuvittelin että joskus hän avautuu ja arvostaa aikaa jonka saa viettää yhdessä kanssani, että joskus hän muuttuu… Typerää, myönnän sen, mutta olin sinisilmäinen, uskoin siihen todelliseen rakkauteen ja rakkauden ihmeitätekevään voimaan…
Haluan ison perheen, oman talon, koiran ja kissan, osallistuvan aviomiehen ja isän. Kaikki tämä oli miehelläni tiedossa ennen kuin rupesimme lasta tekemään, ja kerroinkin että tämän kaiken oletan häneltä saavani jos yhdessä jatkamme elämää, mutta hän ei suostu näistä mihinkään, ja minusta tuntuu kuin olisin ansassa. Toki ymmärrän että molemmilla kuuluu olla myös omaa aikaa ja omat harrastukset, niin meillä onkin, mutta minusta tuntuu että olen aina yksin.
Mies viihtyy yksikseen, en tiedä juuri mitään tämän työstä tai opiskeluista, väsyin kyselemään kun vastaukset olivat yksitavuisia murahduksia, en ystävistä, ajatuksista, en juuri mistään. Tuntuu, ettei mieheni halua antaa minulle paikkaa elämässään, olen jotenkin ulkopuolinen.
Olemme kyllä puhuneet asioista, tai lähinnä minä olen, mutta ei siitä ole apua, mieheni mielestä suhteemme on normaali ja kunnossa, tai vika on lähinnä minussa kun olen nykyisin niin turhautunut ja äkäinen.
Omalta osaltani seksuaaliset tunteeni ovat täysin kuolleet miestäni kohtaan, muutenkaan seksi ei ole koskaan oikein sujunut, mutta nyt se tuntuu vain vaikeammalta. En osaa rentoutua enää lainkaan, ja seksi jää osaltani aina kesken miehen tultua nopeasti, jonka jälkeen tämä kääntää kylkeä ja käy nukkumaan.
Lisäksi riitelemme jatkuvasti, se on todellekin ahdistavaa, myrsky saattaa puhjeta mistä tahansa. Pahinta siinä on se, että lapsemme joutuu katselemaan tätä, itse olen yrittänyt hillitä riitelyä lapsen kuullen, mutta miestä tämä ei tunnu haittaavan, vaikka lapsesta näkee tämän olevan hädissään ja peloissaan äidin ja isän riidellessä.
Tuntuu, että olisin niin paljon tyytyväisempi olooni vain lapsen kanssa, ilman miestäni, mutta tämä välittää isästään niin kovasti, etten millään raaskisi erota. Toisaalta olen itse onneton nykyisessä tilanteessa, eikä sekään varmaan ole lapselle hyväksi.Haluaisin saada suhteemme toimimaan, mutta tuntuu etten enää jaksaisi yrittää. Puhuminen ei auta, pari viikkoa voivat asiat mennä paremmin, sitten ne taas palaavat pikkuhiljaa ennalleen.
Teksti taitaa olla hieman sekavaa, oli vain pakko päästä purkautumaan jonnekin.
Kuitenkin ajatus erosta, aivan vakavasti otettuna, tuntuu toisaalta niin houkuttelevalta ja toisaalta taas pelottavalta, en saa selvää itsestäni mitä haluan. Olo on vapaa ja helpottunut kun puoliso on poissa, saa olla rennosti eikä tarvitse pelätä riidan puhkeavan taas tyhjästä. Vietämme tulevan joulun erillämme, anoppi halusi ostaa pojilleen syntymäpäiväyllätyksen: viikon loma laskettelukeskuksessa jouluna, itse menen vanhempieni luo viettämään perinteistä joulua, pääsen näkemään sukulaisiani ja ystävieni.
Kuitenkin meillä on 2-vuotias lapsi, ja lähinnä tämän takia olen vielä jäänyt, ilman lasta olisin varmasti jo eronnut. Meillä ei ole miehen kanssa juuri lainkaan mitään puhumista, eikä tämä syty keskustelulle ellei satu suuttumaan jolloin juttua kyllä tulee. Itse kaipaan juttuseuraa ja välillä myös syvällisempiäkin keskusteluita, vaikka osaan myös olla hiljaa. Mies taas viihtyy hiljaa, ei varmaan montaa sanaa lausuisi viikkoon oma-aloitteisesti, on vain sellainen. Tämä taas saa itseni tuntemaan itseni täysin turhaksi, kuin asuisin ventovieraan kanssa, mies ei tunnu lainkaan läheiseltä tahi turvalliselta, kun elelee omissa maailmoissaan. Tämä on saanut minutkin jo vetäytymään kuoreeni niin etten enää osaa vapaasti olla mieheni kanssa.
Muutenkin haluamme tulevaisuudelta aivan erilaisia asioita. Olin aivan liian nuori vakiintumaan ja perustamaan perhettä, mutta tartuin tilaisuuteen sellaisen saadessani, ummistin silmäni tosiasioilta ja uskoin, tai halusin uskoa, että meistä vielä jonain päivänä syntyy pari. En pitänyt monistakaan mieheni ominaisuuksista, tavasta miten hän käyttäytyi kanssani, mutta uskoin tämän muuttuvan, kuvittelin että joskus hän avautuu ja arvostaa aikaa jonka saa viettää yhdessä kanssani, että joskus hän muuttuu… Typerää, myönnän sen, mutta olin sinisilmäinen, uskoin siihen todelliseen rakkauteen ja rakkauden ihmeitätekevään voimaan…
Haluan ison perheen, oman talon, koiran ja kissan, osallistuvan aviomiehen ja isän. Kaikki tämä oli miehelläni tiedossa ennen kuin rupesimme lasta tekemään, ja kerroinkin että tämän kaiken oletan häneltä saavani jos yhdessä jatkamme elämää, mutta hän ei suostu näistä mihinkään, ja minusta tuntuu kuin olisin ansassa. Toki ymmärrän että molemmilla kuuluu olla myös omaa aikaa ja omat harrastukset, niin meillä onkin, mutta minusta tuntuu että olen aina yksin.
Mies viihtyy yksikseen, en tiedä juuri mitään tämän työstä tai opiskeluista, väsyin kyselemään kun vastaukset olivat yksitavuisia murahduksia, en ystävistä, ajatuksista, en juuri mistään. Tuntuu, ettei mieheni halua antaa minulle paikkaa elämässään, olen jotenkin ulkopuolinen.
Olemme kyllä puhuneet asioista, tai lähinnä minä olen, mutta ei siitä ole apua, mieheni mielestä suhteemme on normaali ja kunnossa, tai vika on lähinnä minussa kun olen nykyisin niin turhautunut ja äkäinen.
Omalta osaltani seksuaaliset tunteeni ovat täysin kuolleet miestäni kohtaan, muutenkaan seksi ei ole koskaan oikein sujunut, mutta nyt se tuntuu vain vaikeammalta. En osaa rentoutua enää lainkaan, ja seksi jää osaltani aina kesken miehen tultua nopeasti, jonka jälkeen tämä kääntää kylkeä ja käy nukkumaan.
Lisäksi riitelemme jatkuvasti, se on todellekin ahdistavaa, myrsky saattaa puhjeta mistä tahansa. Pahinta siinä on se, että lapsemme joutuu katselemaan tätä, itse olen yrittänyt hillitä riitelyä lapsen kuullen, mutta miestä tämä ei tunnu haittaavan, vaikka lapsesta näkee tämän olevan hädissään ja peloissaan äidin ja isän riidellessä.
Tuntuu, että olisin niin paljon tyytyväisempi olooni vain lapsen kanssa, ilman miestäni, mutta tämä välittää isästään niin kovasti, etten millään raaskisi erota. Toisaalta olen itse onneton nykyisessä tilanteessa, eikä sekään varmaan ole lapselle hyväksi.Haluaisin saada suhteemme toimimaan, mutta tuntuu etten enää jaksaisi yrittää. Puhuminen ei auta, pari viikkoa voivat asiat mennä paremmin, sitten ne taas palaavat pikkuhiljaa ennalleen.
Teksti taitaa olla hieman sekavaa, oli vain pakko päästä purkautumaan jonnekin.
Vastaukset 13
Vanhimmat
sinua. Olen samassa tilanteessa.Lapsia on 2, ja yhdessä on oltu 14 vuotta.
Olen ansassa asuntovelan ja suvun painostuksen vuoksi.
Haluan vapaaksi ja huolehtia omasta ja lasten hyvinvoinnista.Olen myös todella sekaisin tunteideni ja ajatusteni kanssa...
Pitäisikö minun miettiä kuinka paljon tai lainkaan miestäni, sukujamme jne???
Vai vain itseni ja lastemme tulavaisuutta ja täysipainoista elämää ilman riitelyjä ja epänormaalia parisuhdetta?
Voi kun joku kertoisi mitä tehdä, tiedän mitä haluan, mutten tiedä miten saada ajatukset juoksemaan selkeästi ja miten lähteä...
Just tuota samanlaista päättämättömyyttä, jahkailua, epäröintiä ja edes-takaisin junnaamista tää on itsellänikin, kun oon miettiny tuota eroa. Mietin tälläkin hetkellä, että huomenna olis periaatteessa päivällä aikaa viedä se paperi sinne toimistoon - ja mitä siinä häviäisi? Harkinta-aikaahan se olisi ainakin puoli vuotta. Sitten olisi joku piste ja rajapyykki miehellekin, että mikäli muutosta on odotettavissa niin eiköhän se muutos siinä ajassa ilmaantuisi. Jos ei, niin ei ainakaan tarvitsisi koko loppuelämäänsä roikkua ilmassa ja epätietoisuudessa, tukahdetuissa haaveissa ja odotuksissa. Huomisessa, joka on ihan samanlainen kuin tänäänkin.
Mutta ei. Huomenna mä kuitenkin mietin taas, että ehkä meillä on joku pieni mahdollisuus vielä olla onnellisia joskus, ja ei nyt ainakaan jouluna tällaista kriisiä vielä kaiken päälle. Mä vihaan tätä päättämättömyyttäni.
Mäkin toivon että olisi joku henkilökohtainen sparraaja tässä eroasiassa, joku joka tietäisi miten pitäisi tehdä. Joku joka sanoisi ja tietäisi mikä on oikein, ja että ero on pitkällä tähtäimellä kaikille paras ratkaisu. Onko se? Onko kukaan eropäätöksen tehnyt ollut varma että ero on paras ratkaisu - sillä hetkellä kun on pistänyt paperit menemään?
olet ääääärettömän täydellinen, sinun ei tarvitse mitään itsessäsi korjata ja miksi helvetissä sitten rentun korjasit.
Taisit aloittaa tutustumisen alapäästä????
Huhhuh, ensin kirjoitat, että lähinnä lapsen takia olet miehesi kanssa enää ja sitten.. "Pahinta siinä on se, että lapsemme joutuu katselemaan tätä, itse olen yrittänyt hillitä riitelyä lapsen kuullen, mutta miestä tämä ei tunnu haittaavan, vaikka lapsesta näkee tämän olevan hädissään ja peloissaan äidin ja isän riidellessä." Jesh, tämäkö on lapsen edun mukaista?! Kyse onkin ehkä siitä, ettet itse uskalla ottaa tuota askelta, että eroaisit - lapsen edusta viis. Mies ei lakkaa olemasta lapsen isä, vaikka eroaisittekin.
Tee se ero nyt!
Itse jahakailin myös todella pitkään omaa avoeroani kun aina oli jotain syitä mukamas miksi en voinut erota. Kun sen lopulta sitten tein, olo halpottui Heti ja "taakka vierähti hartioilta".
En olisi suhteessa ollessani uskonut että tämä näin helppoa itselle onkin/helpottavaa!
Lasten 'takia' ei kannata yhdessä olla, se ei ole Mikään syy!
Itse olin aikoinani 7v. ainoastaan Helpottunut kun omat vanhempani erosivat, asiat olivat paljon kivempia sen jälkeen ja vanhemmat iloisempia.----------------------------------
lapsella ei ole omaa, yhteistä kotia vanhempiensa kanssa, vaan ja ainoastaan kaksi asuntoa. Kolkkoa....
koti kaiken aikaa riitelevien vanhempien kanssa lapselle parempi, kuin eronneet vanhemmat ja rauhallinen elämä?
Mietipä oikein tarkkaan!
Oli kaksi yhteistä kotia kummankin vanhemman luona. Se oli ihanaa.
Mikä siinä on kolkkoa?????
on parasta että otat eron. Minunkin vanhempani erosivat ja voin sanoa että se oli parasta mitä he ovat vuokseni ikinä tehneet. Vanhempani olivat tosiaan myös iloisempia ja kun energiaa ei mennyt riitelyyn jäi heille aikaa ja tarmoa viettää normaalia, onnellista elämää.
hamuat?
Et varmaan ole kuullut, että ilmastonmuutos tekee lopun tästä pallosta ja tulevat sukupolvet joutuvat kärsimään totaalisesti.
Säälin lastasi todella.
Miehesi on viisas ja vaikka ei ilmastokatastrofista mitään tietäisikään, niin jos ei toinen ihminen kiinnosta, niin miksi kiinnostaisi hankkia lapsia sellaisen kanssa?
Tuo tekstisi kuullostaa niin kovin tutulta, paitsi, että meillä on roolit toisinpäin ja ei ole alaikäisiä lapsia enää kotosalla.
Vaimo on jatkuvasasti tuppisuu. monta kertaa testasin ja olin hiljaa viikon....ei saanut sanaakaan ulos. Seksistä ei ole ollut tietoakaan moneen vuoteen. Ei lähtenyt kesämökillekkään mukaan.Joskus saan aterian, joskus en.
Minä en enää jaksanut, kuukausi sitten tehtiin paperit ja maksut on maksettu. Yhdessä elelään saman katon alla vielä toistaiseksi...kaksi ventovierasta yli kahdenkymmenen vuoden avioliitosta. Pkle, ositusta alettava suunnitteleen. Luoja että vedin itseni tiukalle tämän talon lainojen kanssa, ja nyt kun on maksettu, niin myy pois ja puolet eukolle.Ottaa kaaliin oikeesti.
Mutta on vaan luotettava siihen , että jonain päivänä aurinkokin paistaa, ja rinnalle löytyy nainen, jolla on kaikki kohdallaan sekä ylä-,että alapäässä.
Miksi vaimo on tuppisuu? Tai miks toinen ei anna enemmän seksiä tai siivoa?
Suhteeseen ja sen toimimiseen vaikuttaa molempien eleet, ilmeet, asenteet, työ, harrastukset, lapset, rahatilanne, terveys, seksuaalisuus, sukulaiset, tätä voi jatkaa...
joten ei kannata yhteen asiaan takertua. Suhteen toimimiseen vaikuttaa yhteinen historia, mitä on tullut sanottua ja tehtyä, miten se on syönyt/kasvattanut toista/molempia osapuolia.. ja mitä siitä on jäljellä..
Lasten olemassaolo pitkitti 10 vuodella omaa eroani, mutta näen, että se meidän tapauksessa kannatti, ei ollut kiinnostusta eikä kunnioitusta toista kohtaan..
Lapset pärjää nyt hyvin, on kaksi kotia ja rakastavat vanhemmat. Lapsille tärkeämpää eheät vanhemmat, kuin riitaiset. Tätä olen koittanut vaalia eron jälkeen ja jännittänyt miten lapset reagoivat uuteen tilanteseen. Kyllä ne pärjäävät..
miksi? siksi, että lapsesi ei ole vastuussa teidän liittonne kasassa pysymisestä, lapsi ei yksin riitä. vanhemmat ovat vanhempia, äiti ja isä ja se suhde on varsin toinen, kun naisen ja miehen avioliitto.
lapsesi saa teistä parisuhde ja perhemallinsa. samoin kun voimansa ja uskon itseensä. pistää miettimään... saako?
eikä teidän tarvitse vanhemmuudesta luopua, mutta toisistanne kyllä, ainakin muuttaa erilleen ja kasvaa ja miettiä mitä te nyt taas halusittekaan.
miehesi on tarinasi perusteella nuoruuden virhe. tein itse samantyylisen virheen, luen kuin omaa tekstiäni. mutta itse valitsin ja minä valitsin väärin. erosin ja rakensin elämäni uudelleen. ainakin se huono liitto herätti. herätti pois prinsessa saduista elämään; mitä minä oikeasti haluan? miten minä oikeasti rakennan elämääni ja kenelle?
hyvää aikaa erolle ei ole, eikä tule. se on aina hirveää, stressaavaa ja loukkaavaa. mutta muistan kun vapauduin. olin niin ahdistunut, että ajattelin lopulta ennemmin kuolevani, kun jatkavani loppuelämäni siinä liitossa. ja kun olin vapaa, huolehdin, että mieheni sai töitä, asunnon, ja hetken vielä saattelin häntä matkaan, jonka jälkeen lakkasin tuhlaamasta voimiani häneen: en saanut häneltä mitään, miksi jatkaa edes ystävinä?
me teemme virheemme, koska olemme harhakuvien vallassa: minäkään en miettinyt ja kuunnellut millainen hän oli oikeasti, vaan kuvittelin rakkauden voittavan kaiken. sitäpaitsi en todennäköisesti edes rakastanut häntä, vaan ajatusta rakkaudesta. mistä tiedän? no juuri luettelemistasi syitä;
rakkaus joka ei kasva teoiksi ei ole rakkautta. hän ei juuri tehnyt meidän eteemme mitään, enkä minäkään lopulta.
rakkaus on toisen hyväksyntää. minä en koskaan hyväksynyt häntä, hän ei ollut sellainen mies, jonka kanssa haluaisin elää. mutta yritin silti. se vaan ei riitä.
eikä hänkään halunnut minua, minunlaistani, vaan yritti kaikin keinoin saada minut elämään niinkuin hän haluaa.
seksi on parhaimmillaan rakastavaisten yhteys keskenään... se kuoli painostukseen, hiljaisuuteen ja huumorin tajuttomuuteen. en halunnut häntä yhtään enää, en edes suudella, en koskea... jne.
kun mitään yhteistä ei ole, kun kaikki on kuollut, on aika antaa periksi: todeta virheensä ja että kaikkeni tein, mutta kannettu vesi ei kaivossa pysy.
halaa muistojasi, itke itkusi ja suutele viimeisen kerran hyvästiksi. ota lapsi kainaloosi ja vakuuta, että äiti ja isä rakastaa häntä, mutta nyt heidän yhteinen tiensä on loppu. pakkaa tavarasi, muistele hyvällä, ja irrota. elämällä on vielä paljon annettavaa.