Erosta on puoli vuotta. Huokasin tuossa yks aamu todella syvään ja helpottuneena; olen selvinnyt siitä erosta mistä en ikinä voinut kuvitella selviäväni. Se tunne on niin mahtava kun tajuaa, että nyt ei enää ikävöi toista samanlailla kun joskus ennen. Puoli vuotta ei ole kovin pitkä aika, mutta se on pitkä aika eronneille. Sinä aikana tapahtuu paljon, kerkee miettiä paljon..
Nyt en siis enää ikävöi ex-miestä niin kuin eron alkuaikoina, pystyn elämään normaalia elämää ilman tätä miestä. Tietenkin kaipaan aika ajoin, kaipaan hyviä ja onnellisia hetkiä, naurua, iloa, läheisyyttä..
Mutta, jotenkin tuntuu siltä, että olen "jämähtänyt" tuohon surullisuuden tunteeseen. Jäin kiinni suruun enkä oikein osaa päästää siitä irti. Ymmärtääköhän minua nyt kukaan?
En siis kaipaa exää mutta en ole päässyt yli tuskasta ja surusta, ihan ne olisi ainoat asiat mitkä minulla enää on "turvanani". Ilman niitä tunnen oloni niin yksinäiseksi, turvattomaksi. Kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä, halailua, rakastamista, en kuitenkaan kohdista sitä enää exään, minä vain kaipaan niitä asioita. Jos en osaa päästää surustani irti, ajattelenko alitajuntaisesti niin, että luovun sitten myös mahdollisuudestani saada rakkautta ja läheisyyttä? Onko tässä mitään järkeä?
Kysymys kuuluukin, miten päästän irti tuosta ahdistavasta tunteesta kun ihmisestä olen jo päästänyt irti ja lakannut ikävöimästä? Vai kaipaanko vaan tuota miestä?? En tiedä enää itsekään..
Auttakaa selviämään vielä tästä kynnyksestä ja kertokaa mitä mun pitää tehdä!?!
Nyt en siis enää ikävöi ex-miestä niin kuin eron alkuaikoina, pystyn elämään normaalia elämää ilman tätä miestä. Tietenkin kaipaan aika ajoin, kaipaan hyviä ja onnellisia hetkiä, naurua, iloa, läheisyyttä..
Mutta, jotenkin tuntuu siltä, että olen "jämähtänyt" tuohon surullisuuden tunteeseen. Jäin kiinni suruun enkä oikein osaa päästää siitä irti. Ymmärtääköhän minua nyt kukaan?
En siis kaipaa exää mutta en ole päässyt yli tuskasta ja surusta, ihan ne olisi ainoat asiat mitkä minulla enää on "turvanani". Ilman niitä tunnen oloni niin yksinäiseksi, turvattomaksi. Kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä, halailua, rakastamista, en kuitenkaan kohdista sitä enää exään, minä vain kaipaan niitä asioita. Jos en osaa päästää surustani irti, ajattelenko alitajuntaisesti niin, että luovun sitten myös mahdollisuudestani saada rakkautta ja läheisyyttä? Onko tässä mitään järkeä?
Kysymys kuuluukin, miten päästän irti tuosta ahdistavasta tunteesta kun ihmisestä olen jo päästänyt irti ja lakannut ikävöimästä? Vai kaipaanko vaan tuota miestä?? En tiedä enää itsekään..
Auttakaa selviämään vielä tästä kynnyksestä ja kertokaa mitä mun pitää tehdä!?!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Jo 2 vuotta erosta ja vain tunnen tyhjyyttä,selviänkö koskaan.Ero oli oikea päätös mutta jätti todella ison arven sydämeeni.
Odotan sitä päivää jolloin saan taas rakastua ja tuntea toisen läheisyyden ilman epäilyksiä ja katkeruutta.
Kuten minulle on sanottu niin sanon sinullekin aika haavat parantaa.
aika mitään paranna, katkeroituu ja vittuuntuu ettei jaksa välittää
Alan epäillä syvästi tuota aika parantaa haavat -kliseetä. Totta että ajan myötä olo hiukan kohenee, eikä ikävöi enää toista samoin kun tapasi, mutta ainakin itselläni vanhat arvet eri suhteistakin jaksavat kirveltää vielä vuosien jälkeen. Itse olen hyväksynyt ne pysyviksi hauleiksi sydämeeni, siellä ovat ja pysyvät, kuin pysyvänä todisteena edellisten parisuhteiden kolhuista.
mulla erosta reilut puoli vuotta (huhtikuu-07), enkä oo vieläkään päässy yli tästä mihestä, mä kaipaan sitä vieläkin, kaipaan sen ihmisen rakkautta ja läheisyyttä, hyväksymistä ja kaikkea siitä suhteesta... mä en pääse tuskallisista muistoista eroon, en millään. ei vaan pääse yli siitä, en keksi mitään miten asia helpottais...
Ihminen on kummallinen kapistus. Sitä kaipaa jotain ihanaa ja rakasta. Niin tein minäkin. Mies lähti 7kk sitten lopullisesti. Ei ole halunnut hoitaa mitään asioita ja hain yksipuolista eroa. Mies käytti minua rahallisesti hyväkseen 6 vuotta. Halveksi minun lapsiani viimeiset 3 vuotta. Valehteli minulle viimeisen vuoden, salaili asioita. Ja silti vielä loppukesästäkin kaipasin tuon miehen rakkautta ja läheisyyttä. Mutta kaipasin sitä miestä joka minulla joskus oli ollut. En sitä miestä millaiseksi hän muuttui! Elämässäni on nyt kuitenkin uusi ihminen vaikka joskus luulin etten voi koskaan enää rakastaa toista ihmistä. Surusta ja kaipuusta vaan pitää joskus päästää irti. Ei se helppoa ollut, sitä en voi sanoa. Mutta se on kannattanut! Pikkuhiljaa olen oppinut luottamaan toiseen ihmiseen ja antanut tunteilleni luvan tulla taas esiin.
Voi että on tuttu tunne... en koe kaipaavani ex-miestäni, mutta silti on suru ja tuska lähes koko ajan kaikesta siitä läheisyydestä, hellyydestä ja onnesta jota joskus oli yllin kyllin... miten ihmeessä siitä tosiaan voi päästää irti ja selviytyä...
itse olen huomannut saman kuin eka viestin kirjoittaja. En kaipaa häntä enää niin paljoa. Jotenkin helpompi aamulla herätä... no toki tässä on takana puolen vuoden terapia ja masennuslääkkeet mutta nyt pitkästä aikaa vähän on elämän halu palannut. Nyt tyttö on äitillänsä käymässä ja olen yksin kotona. Pitkästä aikaa voisi tehdä itse jotain, eikä elää tytön ehdoilla. On vaan niin ikävä tyttöä... jos kalsarikänneillä aloittaisi ja lähtisi kylille etsimään olkapäätä jota vasten nojata. Kaipaan toisen ihmisen läheisyyttä ja sitä että joku välittäisi musta. Koskaan en uskonut että olo joskus helpottaisi, aika parantaa? No ehkä, mutta rakastan häntä aina.
Se kaipaus läheisyyteen, hellyyteen, hyväilyihin, rakkauteen on se joka raastaa niin vietävästi. Minä en kohdista näitä tunteita exääni, minä vain kaipaan niin vietävästi jotakin jota saisin rakastaa ja joka rakastaisi minua. Tarkoitan nyt sitä henkistä puolta, sitä tunnetta, sydämen sykettä jota rakastuneet tuntevat toisiaan kohtaan. Tekee melkein fyysisesti kipeää tämä kaipaus!
asijathan vipi aikasa