Mä olen viime aikoina miettinyt paljon ihmisen tarvetta tulla hyväksytyksi muiden silmissä. Se on yllättävän vahva tarve kuitenkin, vaikka muiden mielipiteillä ei periaatteessa olekaan merkitystä. Kyllähän tuo moneen tilanteeseen päteekin, mutta jokainen meistä takuulla kaipaa perheen, ystävien, työkavereiden, yhteiskunnan jne. hyväksyntää ainakin jollain tasolla.
Oletko kokenut koskaan että sinua ei olla hyväksytty sellaisena kuin olet? Millainen tilanne se on ollut ja millaisia tunteita se sinussa herätti?
Sana on vapaa ja saa rönsyillä :)
Oletko kokenut koskaan että sinua ei olla hyväksytty sellaisena kuin olet? Millainen tilanne se on ollut ja millaisia tunteita se sinussa herätti?
Sana on vapaa ja saa rönsyillä :)
Vastaukset 56
Vanhimmat
Mun mielestä ihminen pitäisi hyväksyä sellaisena kun on. Mä en ainakaan rupee ketään mielistelemään. Jos jollekkin ei mun tyyli kelpaa, niin se on sen ongelma.
Ei ketään tietty pidäkään mielistellä tullakseen hyväksytyksi, mutta jokainen kai kaipaa jonkinlaista hyväksyntää ympäröiviltä ihmisiltä ja jollei sitä saa, voi se syödä ihmistä aika pahasti.
Eihän sen hyväksynnän tarvi tulla kaikilta mutta kun edes joku hyväksyisi sellaisena kuin on.
Se on kyllä totta, että jokainen tarvitsee hyväksyntää. Mutta mun mielestä myös jokaiseela on oikeus mielipiteisiinsä, eikä tarvse olla heti tuomitsemassa toista, jos on erimieltä jostain asiasta esim. asia on nyt näin, kun mä sen näin sanon.
Sitten toisaalta on myös ihmisiä, jotka heti ovat loukkaamassa toista jos eivät muuten keskustelussa pärjää (hitto, pitäisivät sitten mielummin turpansa kiinni.Se on muuten hieno taito.)
Onneksi me ihmiset olemme erilaisia.
Eli tämä on vain mun näkökulma/ajattelutapa tästä asiasta, jos et tykkää, niin ole ihan vapaasti erimieltä. Sulla on oikeus mielipiteeseesi.
mä olen kyllä aikalailla samoilla linjoilla sun kanssa tästä.
Halusin vaan nostaa tämän aiheen tarkempaan keskusteluun ja kuulla ihmisten mielipiteitä. Onneksi tosiaan ollaan erilaisia, sehän tästä maailmasta tekeekin niin kiehtovan paikan.
Että ensin pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.. Koska tiedän että muut pystyvät hyväksymään minut tällaisena paremmin kuin minä itse.
Mitkä asiat sussa on sellaisia joita et itse osaa hyväksyä? Vai onko se jotain ns normaalia aikuistumisprosessia? Sä oot kuitenkin vielä aika nuori jannu ;)
Ne liittyy juuri tuohon kasvuprosessiin..
Ja vanhasta iästäni huolimatta taidan olla vielä siellä aikuistumisprosessissa... Vaikka koko elämähän on kasvamista, ei se pääty sitten kun on "löytänyt" aikuisuuden.
Luulis että se ei ole vaikeeta. Totee vaan et tämmönen tuli.. Näillä sit mennään ku muuta ei voi. =)
..Mut silti saa tehtyä itselleen asiat hankaliks
Kyllä mä silti tunnen että oon tullut aimo hyppäyksen eteenpäin itseni hyväksymisessä kun oon mä silti ihan kiva ;)
että olet =)
Kiitos. Mun tarttis kehua itteäni useamminki... :)
voisin tehdä poikkeuksen ja komppailla..
..siitä huolimatta että vihaan koko sanaa =)
Ei tuo sana oikein munkaan suuhun sovi, tai siis näppäimistölle ;) Mä liitän sen liian vahvasti kuuluvaks musiikkimaailmaan :)
hätänä? Sanavalmis nuorimies, jolla on maailma vasta edessä. Pää pystyyn apina.
Sinä tämmösiä..
Mikä jekku täs on?
huomannut, et sä olet ollut vähän depiksessä. Emmä haluu, et jengi on depiksessä.
ja jos olin.. en oo enää..
yläviis!
sitä paitsi sähän olet palstan kuumin kolli meitsin jälkeen, ni eihän sul oo mitään hätää.
Mä vedän yläfemmoja vaan sen kaupan kassan kaa. Se on meille sellanen in-teami juttu.
Menee sit kättelyks..
Minkäs teet.. mut hopee ei oo häpee
rönsyilyä tässä asiassa.
Eikös rönsyily yleensä tuo esiin niitä piilotettujakin näkökulmia? :)
Enpä ole tuntenut tuollaista. Toisaalta aika harva oppii minut tuntemaan sillä tasolla että voisi sanoa mitään osuvaa puoleen tai toiseen.
On asioita joissa ei miellytä ketään, sitten on asioita joissa miellyttää kaikkia. Ehkä ne asiat pitää vaan erotella ja sitten laskea yhteen 'plussat ja miinukset' ja katsoa mikä on tulos. Hyväksyminen sitten taas tulee sitä kautta, ku ei niin välitä siitä. Kivittäjiä, mutta myös ymmärtäjiä löytyy aina .
'mä hukun plussapisteisiin....laadilaadilaa....'
Aina löytyy niitä ketkä ei hyväksy syystä tai toisesta mutta onhan silläkin merkitystä keneltä se hyväksyntä tulee tai jää tulematta. Esim. jollei perhe hyväksy jotain niin onhan se vaikeampi paikka kuin joku puolituttu jossain hornantuutissa.
Jokainen kuitenkin tuntee varmaankin halua kuulua johonkin, tulla hyväksytyksi edes jonkun silmissä. Kuinkahan paljon ihminen muokkaa käytöstään sen perusteella että haluaa tulla hyväksytyksi? Enkä tarkoita mitään tietoista mielistelyä vaan ihan normaaleja käyttäytymisiä. Me esim pukeudutaan tietyllä tavalla, käyttäydytään tietyllä tavalla, ei kerrota aina koko totuutta jottei loukata jne. Onko tuolla jossain pohjalla vaikuttimena hyväksytyksi tulemisen tarve ja kuinka vahvana? Tai mä oon varma että se vaikuttaa yksilöstä riippuen enemmän tai vähemmän mutta kuinka tietoisesti ihmiset hakee sitä hyväksyntää? Nekin jotka sanoo ettei kiinnosta pätkän vertaa mitä muut ajattelee.
Mutta, niinku sanoin, etten tiedä, niin mä en tiedä. Mullon 'ihan liian' suvaitseva lähipiiri, jotta voisin asiasta mitään tietää.
Ja se tekee maailmasta aika mustavalkosen, koska niiden joiden kanssa tulen toimeen, eivät voi myöskään ymmärtää sitä, että on ihmisiä joiden kanssa en tule toimeen sitten alkuunkaan. Tai, voivat ehkä ymmärtää, mutteivät voi sitä kuvitella.
Tuo oli vähän tuollasta mun höpinäpohdiskelua :)
Sä oot aika onnekkaassa asemassa sitten tuon hyväksymisen suhteen, vaikka en mäkään voi sanoa että mullakaan ois koskaan mitään ongelmia ollut saada lähipiirin hyväksyntää. Suurin ongelma on aina tainnut olla itsensä hyväksymisessä...
aikaa sitten mietin ihan samaa asiaa. Halu tulla hyväksytyksi on tällaisia perustunteita ja yllättävän vahva. Ihminen tekee monia asioita tiedostamatta, että syvin motiivi on vain tarve tulla hyväksytyksi. Tätä tunnutaan pitävän heikkouden merkkinä, kuten kaikkia muitakin inhimillisiä tunteita.
Usein hyväksytyksi tulemisen halu liitetään mielistelyyn tai muuhun "kieroon" toimintaan mutta eikö se ole täysin luonnollinen tunne? Senhän avulla ihminen selviää täällä koska ihminen kuitenkin on yhteisöllinen otus ja yksin täällä olis todella vaikea pärjätä.
Minulle tulee joskus sellainen olo, että minua ei hyväksytä tällaisena. Jos paikka on sellainen, missä olen käymässä sitä ainoaa kertaa, en välitä. Jos sinne pitää palata, yritän selvittää tunteen syyn. Se ei sinänsä haittaa minua, mutta jos se alkaa haitata asioiden hoitamista, se on saatava pois edestä.
Muissa ihmisissä arvostan sitä, että näen heidän arvostavan itseään. Yritän itsekin toimia niin, arvostan itseäni ja oletusarvoisesti kaikkia muita. Arvostukseni lakkaa vasta kun joku osoittaa, että ei ole sen arvoinen. Minun on kovin helppo olla tällaisen ihmiskäsityksen kanssa.
Erityisesti naisissa näkee sellaisia "anteeksi että olen olemassa, mutta tämä asia vaatisi huomiotanne..." -tyyppejä. Niitä minun on ihan kamalan vaikea lähestyä, koska pelkään säikyttäväni heidät nahoistaan ihan vain avaamalla keskustelun.
Hyvän itsetunnon omaavat ihmiset saavat parempaa kohtelua. Sen huomaa kaikkialla, kun katsoo ympärilleen. Ihan jo kaupungilla ruuhkassa: se menee omaa linjaansa, joka haluaa sitä enemmän. Toiset väistävät. Se on luonnon tuoma reaktio, ja sitä ei edes huomaa jos ei ole asiasta tietoinen. Katselkaapa ympärillenne, IRL.
kyllä sitä joutuu miettimään mitä sanoo missäkin seurassa. en hyväksyntää hae, mutta loukkaamista välttelen...siis läheisille. tuntemattomille laon mitä päähän juolahtaa.
kyllä monissa illanistujaisissa olen nimenomaan naiset suututtanut jo sillä. olen maininnut ettei seukkailu kiinnosta ja en halua parisuhdetta..vaan PARI suhdetta
mikäköhän niitä vaivaa
On tietysti tärkeää ainakin minulle. En kuitenkaan ala tekeytymään sen mukaan mitä tuo hyväksyminen edellyttää vaan minut on hyväksyttävä sellaisena kuin olen. Sellaiset ihmiset jotka tekevät kaikkensa tullakseen hyväksytyksi eivät huomaa sitä seikka et he eivät ole hyväksyneet itseään.
Kyllä ihminen pitäisi hyväksyä sellaisena, kun se on. Minua ei hyväksynyt entisen poikaystävän perhe. En kuulemma kelvannut heille ja heidän pojalleen. Se on pahinta, mitä minulle on tähän mennessä tapahtunut. Aivan hirveää, koskia tunsin, että minussa oli jokin todella paha virhe tms. Totuus oli kuitenkin, että he olivat ja ovat edelleen idiootteja. Minä olin heille mukava, kuten kaikille, mutta en kelvannut erilaisen elämäntilanteen takia. No eipä tarvitse sitä enää murehtia. En ota enää mammanpoikaa poikaystäväkseni, vaan miehen, joka ei enää perheensä puheille korvaa lotkauta. Niin se on.
että joissain tilanteissa jopa oman perheen hyväksynnästä pitäis pystyä olemaan välittämättä. Tylsää kun sulle kävi noin mutta hienoa että tiedostat ettei syy ollut sinussa.
et asiaan ei ees kiinnitä huomiota oikeestaan silloin kun kaikki on kunnossa, eli sut hyväksytään joukkoon. Ei sitä silloin aina edes tule ajatelleeksi, koska kaikki on jotenkin niin luonnollista.
Mutta sitten asian vasta noteeraa, jos kokee ettei hyväksytä.
Mä oon kokenut tota tunnetta kotona silloin kun vielä siellä asuin. Mulla oli tunne, et mä olin se ns. kolmas pyörä ja et jotenkin en vaan sopinut siihen kuvioon mukaan.
Mun mielestä koti on se paikka maailmassa jossa pitäis pystyä tuntemaan täydellistä hyväksymistä, hyvine ja huonoine puolineen. Kaikkea toisen tekemää ei tarvitse hyväksyä mutta sehän on eri asia kuin ihmisen itsensä hyväksyminen.
Miten sulla on nykyään? Aiheuttiko tuo tunne jotain lopullista sun ja perhees välille?
mitään traumoja siitä jäänyt paitsi ikuinen katkeruus isäpuolta kohtaan. Ei me koskaan pystytä olemaan mitään sydänystäviä sen kanssa, todellakaan, vaikka mitä tapahtus, mutta kyllä me nyt tunti pari pystytään saman katon alla olemaan tappelematta.
Eihän sitä väkisin kannatakaan sellaisen ihmisen seurassa olla, josta tietää ettei siitä mitään tule. Ihan hyvä kuitenkin jos pärjää sen verran ettei perheen muiden jäsenten välit kärsi siitä.
Monimutkaisia nämä perhesiteet joskus...
Kieltäydyn istumasta pöytään, jossa puhutaan minusta tai perheestäni epämiellyttävällä äänenpainolla. Niin yksinkertaista se on. Toisinaan on tullut noustua pöydästä kesken ruokailun.
Harvassa ovat ne henkilöt, joiden mielipiteestä välitän.
Mullakin on aika heikko sietokyky siihen jos joku puhuu pahaa mun läheisistä.
Joskus aikoinaan kuulin erään vanhemman naisjoukkion puhuvan ihan perättömiä mulle tosi tärkeästä ihmisestä, suunnilleen leimasivat mielenvikaiseksi. Naiset eivät siis tienneet että tämä ihminen on minulle läheinen. Korjasin yhdellä lauseella heidän perättömät puheensa ja poistuin paikalta. He jäivät tuijottamaan suu auki kuin mikäkin kanalauma, mokomatkin juoruilevat korppikotkat... Tuollaisten ihmisten hyväksyntää minäkään en voisi vähempää kaivata.
Noi C:n sukulaiset ei oikeen sulattanu meikäläistä ensin alkuun, en kait ollu riittävän äveriästä tai hienoa sukua, tai se vaan on hienopierujen tapa kattella muita.
Mun mielestä hyökkäys on paras puolustus, eli jos joku ei hyväksy mua, niin mä nakkaan paskat sille ja vastaavasti en hyväksy niitä.
C:n äiti ei oikeen sulattanu mua ja C:n isä oli viinaan menevä ja oli vaan kysynyt C:lta, että olenko mä joku hippi, kun näki mut ekan kerran niiden kesäpaikassa.
C:n toisen veljen kanssa meinas tulla turpakäräjät, kun se aikansa vittuili ja me ei muutamaan vuoteen siedetty toisiamme ja se kyllä kertoi selvästi mitä mieltä se musta oli.
Kyllä se vitutti silloin lujaa, mutta C:n välit siinä enemmän tulehtui sukunsa suuntaan. Ajan myötä ne on hyväksyneet mut ja mä ne.
Perheen väliset suhteethan usein niitä vaikeimpia on. Mikähän siinä on, että niin usein kuulee noita tarinoita joissa toisen perheellä on vaikeuksia hyväksyä kumppania?
Mä ymmärrän tuon tapauksissa joihin liittyy jotain vakavaa, huumeita, väkivaltaisuutta yms mutta kun nuo tuntuu usein olevan ihan tuulesta temmattuja perusteita miksei joku "kelpaa" meidän lapselle.
että jotkut vaan kuvittelee olevansa parempia kuin toiset ja ne uskoo siihen itsekkin.
Raha luo helposti sellaisen kuilun.
Se jos mikä on tosiaan oiva väline luomaan kaiken maailman kitkaa ihmisten välille. Aivan kuin raha määrittelis kuinka hyvä tai huono ihminen on.
Onneks rakkaus on sentään aina vahvempaa kuin mikään määrä rahaa.
varmasti joo, vaikka en tietoisesti mietikään asiaa. Ehkä sen huomais jo sitä puuttuis.
"...vaikka muiden mielipiteillä ei periaatteessa olekaan merkitystä."
Kyllä mua kiinnostaa muiden mielipiteet.
"Oletko kokenut koskaan että sinua ei olla hyväksytty sellaisena kuin olet? Millainen tilanne se on ollut ja millaisia tunteita se sinussa herätti?"
Eipä oikeastaan ole. Ne kerrat, joissa mua ei ole hyväksytty on johtunut omista tymistä teoista/sanoista. Viimeks jotain tällasta oli joskus skidinä.
hyväksytään sellaisena kuin olen. Ei kai niillä hyväksyjillä ole vaihtoehtoja, koska hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Monella hyväksyjällä on ongelma se itsensä hyväksyminen ja se sitten purkaantuu monella eri tavalla. Epävarmuudella enimmäkseen. Muotoa muuttavalla epävarmuudella. Arvostelulla, varovaisuutena, itsensä korostamisella jne.
Mä olen ainakin kasvanut siihen pisteeseen, jotta hyväsyn itse itseni juuri sellaisena kuin olen. En tarvitse muiden hyväksyntää elääkseni, en kaipaa muiden hyväksyntää tunteaksi itseni. Tiedän mihin kykenen ja mihin en. Tiedän omat valmiudet kehittyäkseni lisää tiedollisesti ja taidollisesti.
Oletko kokenut koskaan että sinua ei olla hyväksytty sellaisena kuin olet?
-Useastikin
Millainen tilanne se on ollut ja millaisia tunteita se sinussa herätti?
-Ei herätä minkäänlaisia, joskus tulee "voi, voi, tuolla on vielä paljon oppimista omasta itsestään, koska hänen tarvitsee solvata toista pönkittääkseen omaa olemistaan...yms.
ja aina mä painan kirjoitukset menee ennen tarkistusta. Mikä häröjen härö :P
Niin mullakin on lauseessa välillä sanat ihan sekasin, mutta ei se mitään. Jos jotain se häiritsee, niin ei voi mitään. Pikkumaiset ihmiset nipottaa moisista asioista, mutta nipottakoot. ;)
kuin puhuessanikin. Enhän silloinkaan tarkista sanomisiani ja mitä karmeet sönkötyst suusta joskus pääseekin ilmoille. :D
Olin ystävien kanssa viihteellä yks ilta, ainoana selvänä koko porukasta mutta sähläsin puheen kanssa kaikiste pahiten. Olin ehkä nii väsyny tms mutta suu päästi ilmoille jotain ihan muuta kuin mitä aivot oli ajatellut :)
Ainaki tossa murrosiässä seiso vaikka päällään että joku ees huomais ja kelpuuttas joukkoon. Sen jälkeen sillä ei oo ollu niin merkitystä.
Kai siinä itsensä kehittämisessa on aina jonku miellyttämisen tarve alkusysäyksenä. Poikkeukseks vois tietty laskee liikunta joka alkaa lääkärin määräyksestä.
Intissä oli aluks vähän sellaista sopeutumis ongelmaa, mut siellä sit päätin tehdä sitä omaa juttuani loppuun saakka ja muutaman viikon päästä pärjäsin ihan hyvin porukan kaa.
ole kokenut.
"Oletko kokenut koskaan että sinua ei olla hyväksytty sellaisena kuin olet? Millainen tilanne se on ollut ja millaisia tunteita se sinussa herätti?"
En varmaan aikuisiällä ole missään muualla kokenut, kuin tällä palstalla korkeintaan. Joku s***** *mmä alkoi roikkua mun perässäni ja väittää kaikkea todella törkeitä mun palstalla käynnin motiiveistani. Ihme touhua, että joku ottaa yhden nettipalstan niin tosissaan ja kehtaa sillä tavalla lähteä loukkaamaan yhtä ihmistä.
Samaten loukkaavia keskustelijoita täällä muutenkin on ollut todella paljon. Muualla: kyllä olen aina kokenut tulevani hyväksytyksi. Annan empatiaa, saan empatiaa. Pätee useimmin, kivasti. :)
"Samaten loukkaavia keskustelijoita täällä muutenkin on ollut todella paljon."
Niin metsä vastaa jne. Onko koskaan juolahtanut mieleen?
Esimerkki:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=3500000000000010&posting=22000000031184418
"Taukoa odottavalle": hei en kai mä mikään sun ystäväsi ole? Yritä tajuta, ettei mun tarvitsis olla sulle merkityksellinen.
Ja toi sun tähän yhteyteen lainaamasi esimerkki on kerrassaan naurettava. Tossa ei ollu MITÄÄN loukkaavaa, ei mitään! Oletko tuon lainaamasi keskusteluketjun aloittaja? Jos asia niin, kysyisin että onko sulle täysin tuntematon ajatus nettikeskusteluiden ottaminen asiapohjalta ja ilman turhanaikaista tunnepohjaista reagointia? Minä kerron sulle: loukkaavaa nettipalstalla on esim. toi sun tässäkin yhteydessä käyttämäsi kirjoittajakohtaisesti _henkilöity_ suhtautuminen, ei asioihin kohdistuva kritiikki. Ihan turhan herkkänahkaisesti musta otat tuon (tähän lainaamasi) yksittäisen mielipiteeni...
_Tuo_ on loukkaavaa, miten sä suhtaudut muhun. Jos suhtautuisit kirjoittamaani asiaan vaikkapa kriittisestikin, en harmistuisi yhtään. Tässä yhteydessä mun persoonani ei pitäis olla erityisen oleellinen asia.
Ja PS. Mä nyt vaan en pysty kuvittelemaan joitakin "mies- ja naisplaneettoja" (kuten tähän yhteyteen lainaamassasi keskustelussa). Luulen, että jos tollasta skenaariota jotenkin edes yrittäisin lähteä visioimaankaan, se synnyttäisi vain uusia stereotypioita. Ja stereotypiat miehistä ja naisista esim. tällä palstalla tunkee mulla jo valmiiksi korvista pihalle... Sinänsä ihan hauska idea keskusteluketjun aloittajalla, mut mun mielikuvitus ei riitä sellaisten kuvittelemiseen, että "pärjäisikö mies- vai naisplaneetta paremmin". Pahoitteluni.:)
..mieliksesi yksi "PS.", kun näyt niihin niin tykästyneen.:DD
:
Jos tuon tähän yhteyteen lainaamasi keskusteluketjun aloittaja nyt sitten sattuikin olemaan nainen(?), niin eihän varmaankaan naiseksi kutsumisesta VOI ainakaan omaa sukupuoltaan arvostava nainen mitenkään loukkaantua, eihän(?);) Ei ainakaan pitäisi... Jos kyseessä taas oli mies, pahoittelen erehdystäni. Vois kai nyt kuitenkin ajatella, että ainakin Miehisen miehen itsetunto tollasen harmittoman erehdyksen kestää. Huumoria ja vähän relampaa ajattelua vain kehiin vähän lisää (jokatapauksessa).:)
Ajattelin tossa (tähän yhteyteen lainaamassasi keskusteluketjussa) jotenkin suuntaansa, että on naisille ehkä tyypillisempää visioida tuon kaltaisia asioita, kuten "mies- ja naisplaneetat", etc. Monelle (ainakin perus heterojampalle) ko. kaltaista ajatusta on varmaankin aika mahdoton edes kehitellä seksualisuuden ts. lisääntymisen mahdollisuutta noteeraamatta, uumoilisin.:P