Moi. Minulla on eräänlainen ongelma itseni ja suhteeni kanssa. Olen seurustellut poikaystäväni kanssa lähes viisi vuotta, eli käytännössä katsoen koko nuoruuteni. Muutama vuosi sitten poikaystäväni petti minua todella pahasti. Olin tuolloin erittäin lopukkaantunut ja suruissani, mutta jostain kummallisesta syystä annoin kuitenkin anteeksi. Nykyään kaikki sujuu erinomaisesti. Rakastan poikaystävääni ja hän rakastaa minua. En mieti enää menneitä ja hän on ansainnut luottamukseni takaisin. Välillä kuitenkin huomaan miettiväni kostoa ja sitä, kuinka olen oikeutettu myös pettämään häntä. Jollain tavalla tuntuu hyvältä ajatella, että hän joutuisi kokemaan saman kuin minä muutama vuosi sitten. Tarkoittaako tämä, että olen vielä syvimmissä ajatuksissani loukkaantunut ja surullinen, vaikka en sitä järjellä tiedostakaan? Käykö tässä vielä niin, että menen tilaisuuden tullen kostamaan? Haluaisinko kenties toiminnallani todistaa, että hän on rakkauteni arvoinen vain, jos hän kestää minulta samanlaiset virheet, kun minä kestin häneltä? Asiallisia mielipiteitä kaivataan...
Petetyn ongelma
tyttö85--
4326
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
asiasta oikeasti kunnolla yli, vaan se vaivaa sinua edelleen, koska mietit kostoa
Luin ton sun viestin...oli pakko kommentoida...
Olen itse lähes samassa tilanteessa...Tosin mieheni on pettänyt minua muutaman kerran...Olen itse myös miettinyt ''kostoa''...
Olen itse sitä mieltä, että mulle ei varmasti annettaisi anteex jos niin tekisin...
Ainahan meillä muijilla on se, että auta armias jos me tehään jotain niin kylläsit on se suhde ohi...Mut äijät saa juosta vieraissa, jonka jälkeen ne pitäis ottaa avosylin vastaan silittää päätä ja voivotella...Mulla ainaki noi kostojutut on varmasti sitä, että anteex annan mut koskaan en unoha...Ja jos en unoha, mikä on ratkasu??
Jos sen tietäisin olisin minäkin hieman viisaampi...
samat tunteet ja kokemukset jo neljäkertaa. Aina olen yrittänyt lasten vuoksi antaa anteeksi. Tosiaankin yrittää... unohtaa ei voi ikinä. Ensimmäisestä pettämisestä on nyt 8 vuotta viimeisimmästä jotain 3. Tuska ja viha on aina vain yhtä syvä. Inhoan häntä, en haluaisi tuntea minkäänlaista kosketusta hänen osaltaan. Tätä mies, jos sitä nyt mieheksi voi kutsua ei ymmärrä ja haukkuu minua kaksinaamaiseksi. Hänen mielestään kun asia on puhuttu ja kerran sovittu ei pitäisi olla mitään estettä normaaliin avioelämään. Elikkä ts. minun pitäisi käyttäyntyä kuin vastarakastunut sitä kohtaan.Hyi hitto!!! Olen ajatellut viimepäivät paljon avioeroa ja sen tuomia muutoksia. Säälittää lasten puolesta, niille kun tuo jakokeppi on kaikille niin tärkeä vaikkei se omien sanojensa mukaan "voi sietää noiden pentujen älinää" ja kutsuu pienintäkin (1v) paska tai vittupääksi kun se itkee. Kertokaa mitä te tekisitte minun sijassani. Voimia kaikille teille petetyille!
ja itseäsi. Jos miehesi olisi katuvainen ja toimisi sen mukaan, arvoistaisi liittoanne, sinua ja lapsianne, kehottaisin jatkamaan ja antamaan anteeksi. Nyt tilanteenne tuntuu ihan käsittämöttömältä! Millainen isä kutsuu lastaan kertomillasi nimillä???!!! Lapset tarvitsevat rakkautta ja hyväksyntää kasvaakseen taspainoisiksi ihmisiksi. Myös sinä tarvitset arvostavan kumppanin. Mieti tarkkaan kannattaako jatkaa?