Pitääkö tosiaan paikkansa, että noin joka toinen eroista olisi jollain tavalla appivanhempien syytä?
Siis välillisesti, appivanhemmat ovat olleet se viimeinen niitti parisuhteelle jossa ongelmat ovat olleet kokoajan tai pikkuhiljaa muodostuneet ylipääsemättömiksi kuten esim. lapsen syntymän tai jonkun muun ison ns. projektin jälkeen.
Jokainen tietää tapaukset. Vanhemmistaan riippuvainen tytär tai poika. Oman ja toisten perheen rajat hämärtyneet.
Kamalan surullista mutta niin totta.
Siis välillisesti, appivanhemmat ovat olleet se viimeinen niitti parisuhteelle jossa ongelmat ovat olleet kokoajan tai pikkuhiljaa muodostuneet ylipääsemättömiksi kuten esim. lapsen syntymän tai jonkun muun ison ns. projektin jälkeen.
Jokainen tietää tapaukset. Vanhemmistaan riippuvainen tytär tai poika. Oman ja toisten perheen rajat hämärtyneet.
Kamalan surullista mutta niin totta.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Appivanhemmat eivät raahaa ketään eroamaan kuten ei vihillekään.
Pelkkä huuhaata nuorilta on siirtää oma taitamattomuutensa ja kypsymättömyytensä jonkun muun niskoille.
Totuus on, että nykyisin suhteet solmitaan liian kepein perustein, joten ensinnäinen ikävämpi riita katkaisee välit.
Monet appivanhemmat varmasti näkevät kehityksen heti tuoreeltaan. Mutta minkäs he voivat.
Viisaat vanhemmat kuulostelevat nuorten mielialoja, ja puuttuvat heidän elämäänsä vasta, kun pyydetään. Ikävä vain, että pyynnöt saattavat olla niin mahdottmia täyttää, ettei mikään enäää onnistu.
vastailko tänne, menkää vaikka kylään tai jotain (ps. Lapsenne perhettä ei saa sitten häiritä enää tähän aikaan lauantaina)
Kerrohan mistä tuon tilaston olet saanut ? Aivan naurettava väite. Jos vähänkään pitää paikkaansa, niin olisi syytä tutkia myös noitten eroavien parien älykkyyden ja kehityksen taso.
Minun on vielä tällä syönnillä mahdotonta uskoa, että ainakaan aikuien, omilla aivoillaan ajatteleva täysijärkinen ihminen voisi erota appivanhempiensa takia.
Pikkuisen ristiriitainen on tuokin viestisi, ensin kysyt onko totta ja lopussa jo väität että niin totta on. Herään epäilemään, oliko tuo heitto kuitenkin ihan omasta päästäsi tai mahdollisesti ihan elävästä elämästäsi. Ehkä sinä teit epäonnistumiseesi syyllisen appivanhemmista. Onko näin ?
Heitätkö tähän linkin. Kiitos.
Viimeinen niitti on ihan eri asia kun että ero olis appivanhempien syytä.
Milloinkohan ihmiset alkavat katsomaan peiliin ja ottamaan vastuuta omasta parisuhteesta ja niiden ongelmista, ilman että syytetään muita ihmisiä. Jos ihmiset eivät itse osaa hoitaa ongelmiaan, niin ei se ole muiden syytä.
Tulikohan kenties myös mieleen se että on niin paljon ihmisiä, jotka eivät vaan yksinkertaisesti sovi toisilleen. Ja joskus se rakkauskin vaan loppuu.
Sanon höpö höpö noille sun jutuille.
Mietippäs vaikka 50 vuotta taaksepäin. Monet miniät asuivat appivanhempiensa kanssa saman katon alla, eikä eroja tullut.
Niin, Varmasti suhteet appivanhempiin voivat olla todella hankalia.
Uskoisin, että suurin syy ongelmiin on puolison reagointi toisen pahoinvointiin. Täytyy muistaa, että tärkein ihmissuhde, ainakin pitäisi olla, on oma puoliso. Olen törmännyt usein tilanteisiin, jossa appivanhemman kommentti, teko tms., on "ärsyttänyt" toista. Tässä tullaan mielestäni tärkeään kohtaan. Mikä on puolison tuki ja reagointi? Tuomitseeko hän tunteeni vai tukeeko hän minua, kuten aviopuolison kuuluukin? Jos joudun nielemään tunteeni toisen ymmärtämättömyyden vuoksi, syntyy tästä kierre, jota on todella hanakala katkaista, ja jossa metsää on vaikea nähdä puilta.
Aviopuolisoiden tulisi seistä rinnakkain -tukien toinen toista. Antaen tilaa toisen, joskus kummallisillekin tunteille.
Mihinkäs ne monet appivanhempiensa saman katon alla asuneet miniät olisivat voineet silloin 50-luvulla mennä?
Ei ollut naisella kovin paljon tuohta taskussa, jos piti asettua appivanhempiensa taloon asumaan. Lähde siitä sitten...
Yrittäväthän monet silloin 50-luvulla onnettomassa avioliitossa kärvistelleet vieläkin uskotella, että olivat vain vahvoja, ja liitto sitten sen vuoksi kesti. Sille minä sanon höpö höpö, koska vahvuus ei ole samaa kuin tyhmyys tai köyhyys.
Ei tuota voi paremmin enää sanoa. Pahimmillaan olo on todella petetty ja yksinäinen. Itse joudun kai lopettamaan yhteydenpidon appivanhempiin vain suojellakseni liittoani, sillä jos tuntee olevansa jokatapauksessa aivan jumalattoman yksin niin asian käytännön toteuttamiseen ei ole enää kovin pitkä matka?
Enkä pyytänyt toimenpiteitä, pyysin mieheltäni vain että ymmärtäisi tuntemukseni. Sanoisi edes joskus joku jossain asiassa että ymmärtää minuakin, mutta kaikki neuvot ovat aina mallia mitä minun tulisi tehdä toisin.
. . .
miehelle, mutta toisinpäin se ei sitten toimikkaan. Vaimo harvemmin tukee miestään mutta vaatii kyllä tukea mieheltä.
Vaimolle on useimmiten se tärkein ihmissuhde oma äiti.
että erot olisivat koskaan appivanhempien syytä, mutta ovathan nuo varmaan monessa erossa olleet vaikuttamassa asiaan. Eiköhän se syy ole kuitenkin aina niissä puolisoissa itsessään. Jos appivanhemmat pääsevät kahden aikuisen ihmisen suhteen rikkomaan, on suhteessa täytynyt olla heikkoja kohtia jo ennenkin ja avioliiton osapuolet eivät ole ihan vielä kasvaneet vastuullisiksi aikuisiksi, jotka vastaavat itse omasta elämästään.
Minun erossani tuo sinun väittämäsi ei pidä paikkaansa, sillä appivanhempi eivät todellakaan toivonneet eroa, jonka heidän poikansa aiheutti.
Mutta, mutta ex-mieheni on kuitenkin yrittänyt kasvaa ihmiseksi perheessä, jossa oma isä ja äiti riitelivät, pettivät, valehtelivat, pelasivat kieroa peliä. Tuon tosiasian tuntemalla voisin siis etsiä syyllistä appivanhemmista. Ovat kuitenkin niin ihania ihmisiä, etten viitsi vääntää veistä haavasta.
Meidän eronneiden tärkein tehtävä onkin poistaa
riidanhaluinen ja katkera kasvuympäristö omilta lapsiltamme. Jokainen lapsi haluaa nähdä vanhemmat onnellisina eikä katkerina.
ainoastaan ovat tuota mieltä. Heidän kun täytyy teoilleen saada aina joku syyllinen ja vastuuta he eivät kykene omista tekemisistään ottamaan.
Tuokin on sitkeä väärinkäsitys tai väärä luulo, että miniät menivät anoppilaan asumaan 50 vuotta sitten.
Meidän kultahääpäivämme on kohta. Me muutimme asumaan kahdensadan kilometrin päähän vanhemmistamme heti avioiduttuamme.
Meidän tuttavissa ei ollut yhtään nuorta paria, joka olisi mennyt anoppilaan asumaan. Usein ensimmäinen asunto oli kaupungissa pieni yksiö tai puutalon vinttihuone(eet), maalla pieni talo tai vintistä huone ja keittiö.
Maalaistaloihin miniäksi (yksi miniä per talo) menneet tietysti muuttivat samaan taloon kuin vanha isäntä ja emäntä.
Me olimme pikkukaupunkilaisia ja ison pitäjän virkamiesten ja työläisten lapsia. Kävimme töissä vieraalla.
ne vävyt, jotka avioliitot juomisellaan, väkivallalla ja pettämällä rikkovat. Miniät vaan usein päättävät vävyjen tekojen seurauksena ottaa eron - mikä ihan oikein onkin - myös lasten kannalta. Ei ole oikein lasta kohtaan joutua kasvamaan ympäristössä, jossa isä pahoinpitelee äitiä henkisesti ja fyysisesti!
Että jospa te anopit kerrankin katsoisitte omaan napaan ja miettisitte, millaisia poikia olette kasvattaneet!
Kuitenkin tämän kokenet äidit ja vaimot saavat huomata, että pojan avioliitossa on samat ongelmat. Mikä suomalaisen perheen kasvatuksessa on vikana, kun miesten väkivaltaisuus vain lisääntyy?
Kuulemma perheväkivalta on Euroopan mitassa suurin juuri Suomessa.
sen vertaa, että kerron asioiden tapahtuneen myös toisella tavalla.
Esim. äitini oli miniänä maalaistalossa jossa oli 3 muutakin miniää lapsineen. Asuivat appivanhempien ja heidän vanhempiensa kanssa samaa taloutta lähes 4 vuotta, kunnes saivat kokoon rahat omaa taloa varten jonka isäni rakensi perheelleen.
Lisäksi talouteen kuului siis talon muut lapset joista kolmella oli perhe. 4 sukupolvea saman katon alla ja pirtinpöydän ääressä syöjiä kerralla parhaimmillaan 18.
Enkä kertaakaan kuullut äidin kertovan että riidellä olisi pitänyt. Yhdessä tehtiin talon työt ja yhdessä hoidettiin lapset.
Sieltä olen perinyt sen hengen, että yhteen hiileen puhalletaan isommalla porukalla.
Kun appivanhempien elämässä on tyhjiö. Yritetään paikata tehdyt virheet toisten perheen kautta. Hyvitellään ja ollaan niin täydellisiä kun ollaan vanhempia ja "kokeneempia". Puututaan ja halutaan päättää toisten ihmisten asiat, niin että ne olisi itselle suotuisia päätöksiä. Ollaan yksinäisiä, tyhmiä, itsekkäitä ja osittain jopa sairaita narsisteja ja läheisriippuvaisia.
Ollaan ajattelemattomia ja ehkä kostonkin haluisia. Joillein iskee kateus miniää tai vävyä kohtaan, sitten alkaa vielä kilpailu.
siitä saadaan helposti kasaan 50%
onko tuosta ihan oikeita tilastoja, mutta näppituntumalla varmastipitää paikkansa. Meillä anoppi yritti kaikkensa, että eroaisimme, vaan eipä onnistunut. Ystävättäreni äiti sen sijaan onnistui. Harva anoppi hyväksyy aidosti miniänsä.
niinkuin olisi parasta oman edun mukaista toimia. Joskus anopille on suotuisampaa, että pari eroaa. Silloin anoppi saa enemmän esim. toteuttaa omia metodejaan ja pyrkiä pääsemään ajatuksillaan lapsien päähän tehokkaammin. Sitä kutsutaan myrkyttämiseksi.
Kun asiat ei mene niinkuin anoppi haluaa oli se sitten ero tai ei, niin konflikti on silti väistämätää usein edessä. Sitä taas kutsutaan manipuloinniksi.
Minulla on huoli, mihin poikani joutuu, jos miniäni ei enää jaksa avioliitossa.
Pojan asenne perheeseensä ei ole paras mahdollinen, vaikka ei hän luojan kiitos ole väkivaltainen, eikä edes alkoholisti!!
Perheissä voi olla muitakin ongelmia, joita ei saada ratkotuksi, kun suomalainen mies ei puhu kuin kännykkään.
Mutta mies ainakin kaupunkioloissa on liemessä, jos joutuu eroamaan perheestään. Mistä yksinelävä mies ottaa asunnon? Miten mahtaa olla, muuttavatko poikakullat äidin luo eron sattuessa?
Kuinka usein tämä tapahtuu, ja onko se vain olosuhteiden sanelema ratkaisu, vai sanovatko katkerat miniät, että tuohon se anoppi pyrkikin.
Onkohan se ihan oikea päätelmä?