Huomaan itsessäni ikävän piirteen aloittaessani yhteydenpitoa tai suhdetta miehen kanssa. Yksin ollessani tunnen todella olevani vapaa, tiedän, mitä haluan, nautin asioista, joista pidän ja elän itselleni mukavaa elämää. Kun tapaan miehen, olenkin aivan hukassa. Uusi ihastus saa liikaa valtaa ajatuksissani, peilaan omaa arvoani siitä, kuinka hän ottaa yhteyttä ja analysoin tarkasti kaiken. Pelkään olevani liian etäinen, toisaalta jos ilmaisen iloani hänestä, pelkään, että pelästytän hänet innollani, vaikka kyseessä olisi vain jokin pieni ele.
Olen miettinyt, että johtuuko tämä siitä, että isani on ollut hyvin hallitseva ja olen lapsuudessani joutunut selviämään niin, että mietin aina muita ensin. Perheessäni on ollut uhrautuvuuden ilmapiiri ja siitä johtuen vihaisia ihmisiä.
Jos joku on kokenut samanlaista ja päässyt tästä yli, toivoisin teiltä apua ja mielipiteitä. Haluaisin pystyä tuntemaan itseni edelleen mieleltäni vapaaksi ja pystyä olemaan suhteessa itsenäinen ja terveesti itsekäs. Uskon, että se on hyvän suhteen oikea lähtökohta.
Olen miettinyt, että johtuuko tämä siitä, että isani on ollut hyvin hallitseva ja olen lapsuudessani joutunut selviämään niin, että mietin aina muita ensin. Perheessäni on ollut uhrautuvuuden ilmapiiri ja siitä johtuen vihaisia ihmisiä.
Jos joku on kokenut samanlaista ja päässyt tästä yli, toivoisin teiltä apua ja mielipiteitä. Haluaisin pystyä tuntemaan itseni edelleen mieleltäni vapaaksi ja pystyä olemaan suhteessa itsenäinen ja terveesti itsekäs. Uskon, että se on hyvän suhteen oikea lähtökohta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Enpä muuta osaa sanoa kuin että juuri saman ongelman olen havainnut itsessäni. En myöskään tunnista ajatusten alkulähteitä, mutta lapsuus ja perhekuviot ihan samanlaiset kuin sinulla. Olen myöskin onnellinen ollessani yksin ja kun kuvioihini saapuu joku lähelle pyrkivä alan käyttäytymään myös ihan oudosti. Mietin jokaista tekoani ja mietin toisen jokaista tekoa. En edes haluaisi niin olevan. Omalla kohdallani vielä lisään että minulla on ilmeisesti taipumusta huonoisiin suhteisiin, joista kunnioitusta saa etsiä. Asian monimutkaistaa vielä se, että olen eron hetkellä jopa muutamaan otteeseen saanut kuulla olevani kylmä. Se on hajoittanut mieleni lopullisesti. Lähinnä kun olen näissä tilanteissa ollut jo rakastunut. Voi kamaluutta. Nytkun joku keksisikin ratkaisun ongelmalle tai miten sitä voi lieventää.
Minä myös olen tälläisen käyttäytymisen vanki. Ja samalla tapaa isäni on ollut henkisesti alistava jne. On täytynyt vältellä konflikteja ja lukea merkkejä isän mielentilasta. Olla jatkuvasti varpaillaan.
Tietyllä tapaa olen ylpeä siitä että tämän takia minulle on kehittynyt loistava ihmistuntemus. Pystyn hyvin nopeasti päättelemään millaisista asioista joku pitää. Huono puoli siinä sitten on se miellyttäminen. Heti alan vääntämään itseäni sopivaan muottiin, enkä edes tajua sitä. Pelkään kai olevani liian mitätön ja tylsä aitona itsenäni? Sitä kun on saanut kotona kuulla.
No tämä sitten johtaa siihen, että miehen kiinnostus saattaa lopahtaa, kun en olekaan sitä miltä aluksi näytti. Tai sitten mies ei saa minusta mitään irti. Olen liian ujo paljastamaan todellista itseäni, tai liian persoonaton miehelle, kun miellyttäminen siistii särmät.
En osaa sanoa mikä poistaisi ongelman kokonaan. Itselläni kävi onnellisesti kun hyvä ystäväni, joka on tuntenut minut jo pitkään, ihastui minuun ihan omana itsenäni. Pystyn hänen kanssaan olemaan rento ja hauska, myös herkkä ja kiukutteleva. Pian on kolme vuotta takana, ja olen kasvanut ihmisenä, tajuttuani ettei minun tarvitse peilata toisen käytöstä. Enhän haluaisi miehenkään olevan samanlainen kuin minä. Tällä tavoin saan myös pitää vapauteni, eli omat harrastukseni ja tapani.
Yritän kai sanoa, että jos miehen seurassa täytyy muuttaa itseään, se ei ehkä tule koskaan olemaan se mies kenen vierellä oikeasti viihtyisi pitempään. (en nyt tarkoita etteikö saisi laittaa itseään nätiksi tai vaikka osoittaa kiinnostusta miehen rakasta harrastusta kohtaan, mutta kun se haittaa itseään, on se jo liikaa)
Tunnen itsessäni samoja piirteitä kuin sinäkin. Olen ihmistuntija ja tämä johtuu tosiaan siitä, että lapsena täytyi toimia varoen liikkeitään, ettei isä suutu. Piti olla hiljaa ja kiltisti. Ei saanut näyttää suuttumusta tai jos niin teki, häpäistiin vieraiden ihmisten edessä.
Minulla on ollut kaksi pitkää suhdetta. Viimeisin miehen kanssa, joka alisti minua. Onneksi olin tiedostanut tilannettani, miksi tunsin sisäistä tuskaa jne. Lähdin suhteesta, tosin se olisi pitänyt tehdä aikaisemmin ennen itsetuntoni murtamista.
Nyt olen taas päässyt jaloilleni. Pidän itsestäni ja huomaan olevani vahva. En ole syrjäänvetäytyvä, vaan sosiaalinen ja minulla on hyviä ystäviä elämän varrelta. Huomaan tämän kiltteyteni ja miellyttämisen haluni miessuhteissani (mikä varmaankin juontaa juurensa isäsuhteeseeni). Pitäisi tosiaan muistaa jatkaa omana itsenäni ja muistaa kuunnella itseäni. Helposti ajattelen ensin, mitä toinen haluaisi tms.
Tapasin vastikään miehen, jonka kanssa kaikki tuntui niin luonnolliselta, oli helppo olla toisen kanssa, jutella. Aivan kuin olisimme tunteneet jo pitempään. Tunne oli molemminpuolinen ja molemmat taisivat ihastua. Nyt vain pelkään, että kadotan itseni, ja olen se pelkkä kuori, johon toinen kyllästyy. Hyvä tietenkin on, että tiedostan tämän ja pyrin käsittelemään sisäisiä pelkojani. Toivon niin, että siinä onnistun! Kiitos sinulle viestistäsi!
"Pelkään olevani liian etäinen, toisaalta jos ilmaisen iloani hänestä, pelkään, että pelästytän hänet innollani, vaikka kyseessä olisi vain jokin pieni ele."
Jos mies pelästyy, että olet korviasimyöden rakastunut häneen ja haluat osoittaa sen hänelle, eipä voi muuta sanoa, että hän ei varmasti ansaitse sinua. Ihan näin miehen näkökulmasta...