Kaipaan ulkopuolisten kommentteja parisuhteestani ja ajattelin että jospa niitä täältä saisin. Palstan otsikosta huolimatta en ole siis eron suhteen varma ollenkaan.
Ollaan reilu kolmikymmpinen lapseton heteropari, minä olen se naispuolinen. Yhdessä asutaan kuudetta vuotta.
Periaatteessa ihan ok-elämää, MUTTA...
Yhtäkkiä tuli kuin salamana taivaalta, etten halua lapsia. En ole tästä vielä kumppanilleni puhunut, koska haluan vähän sulatella että onko se pysyvä päätös. Eli tämä on probleema yksi: jos päätökseni on etten lasta halua, niin miten ihmeessä se pitäisi kumppanille kertoa? Toisella on minusta sitten täysi oikeus lopettaa suhde tai jäädä sillä ajatuksella, että jos lapsenteko kiinnostaa niin meidän kattilat menee jakoon. Onko teillä kokemuksia kumppanini roolista? Miten asia olisi hyvä hoitaa, esim. tuleeko siinä helposti menneeksi enisn mukaan kumppanin näkemykseen vaikka ehkä haluaisikin lasta? Onneksi meillä on niin päin että minä en halua, miehellä on sitä aikaa eri tavalla vaikka tässä tuhlautuisikin.
Ja sitten se että meillä ei ole seksielämää ollenkaan, ei ole ollut todella pitkään aikaan. Itse en ole pettänyt, masturboinut vain. Nyt huomaan että valahdan märäksi ja olen kerta kaikkisesti kiimassa kun olen tekemisissä erään miehen kanssa. Pettämään en ala enkä ole tästä miehestä kiinnostunut parisuhdemielessä (siis en ole ihastunut) mutta jotenkin tämä seksuaalisin kiinnostukseni voimakkuus on minusta merkki siitä että minun on pakko lopettaa suhteeni tai saada seksiä suhteessa.
Kumppanini on ihana ihminen, arvostan ja kunnioitan häntä. Rakastan myös. Arki on helppoa, huumori menee yksiin ja välillä on tosi ihania keskusteluja.
Omasta mielestäni mies on ollut masentunut jo jonkin aikaa, tähän olisi ihan selkeä työoloista johtuva selityskin eli pimeys (vuosi sitten alkanut työ maan alla), mutta mies ei suostu asiasta puhumaan eikä kirkasvalolamppua käyttämään. Tämä voi vaikuttaa seksihaluihinkin, mutta seksi loppui jo ennen tätä työpaikkaa.
Oma ulkonäköni (sitä kuitenkin kysytään) on kyllä tapaamisesta muuttunut. Olen pyöristynyt muutaman kilon mutta en valtavasti. Hiukset pidän kunnossa, meikkiä käytän kaupunkioloissa mutta en vapaapäivinä enkä marjareissuille jne. Eli missi en ole, mutten sitä ollut suhteen alussakaan.
Oma epäilyni on että miehelläni on impotenssi, erektiovaikeuksia on ollut aina, jo ennen suhdettamme.
Nyt olen selkeästi tajunnut, että mielelläni eläisin mieheni kanssa ikuisesti. En kuitenkaan tällä nykyisellä mallilla. Kaipaan seksiä. Ja sitten on tietysti se lapsiasia, josta on päästävä puheisiin.
Jos olisitte tilanteessani, niin antaisitteko ajan kulua ja katsoisitte miten tunteet kehittyvät? Vai menisittekö asiantuntijan pakeille tai teksitte jotakin muuta konkreettista? Vai tekisittekö päätöksen joko erosta tai 100 % jatkamisesta (toki edellyttää ettei kumppani halua eroa)?
Ollaan reilu kolmikymmpinen lapseton heteropari, minä olen se naispuolinen. Yhdessä asutaan kuudetta vuotta.
Periaatteessa ihan ok-elämää, MUTTA...
Yhtäkkiä tuli kuin salamana taivaalta, etten halua lapsia. En ole tästä vielä kumppanilleni puhunut, koska haluan vähän sulatella että onko se pysyvä päätös. Eli tämä on probleema yksi: jos päätökseni on etten lasta halua, niin miten ihmeessä se pitäisi kumppanille kertoa? Toisella on minusta sitten täysi oikeus lopettaa suhde tai jäädä sillä ajatuksella, että jos lapsenteko kiinnostaa niin meidän kattilat menee jakoon. Onko teillä kokemuksia kumppanini roolista? Miten asia olisi hyvä hoitaa, esim. tuleeko siinä helposti menneeksi enisn mukaan kumppanin näkemykseen vaikka ehkä haluaisikin lasta? Onneksi meillä on niin päin että minä en halua, miehellä on sitä aikaa eri tavalla vaikka tässä tuhlautuisikin.
Ja sitten se että meillä ei ole seksielämää ollenkaan, ei ole ollut todella pitkään aikaan. Itse en ole pettänyt, masturboinut vain. Nyt huomaan että valahdan märäksi ja olen kerta kaikkisesti kiimassa kun olen tekemisissä erään miehen kanssa. Pettämään en ala enkä ole tästä miehestä kiinnostunut parisuhdemielessä (siis en ole ihastunut) mutta jotenkin tämä seksuaalisin kiinnostukseni voimakkuus on minusta merkki siitä että minun on pakko lopettaa suhteeni tai saada seksiä suhteessa.
Kumppanini on ihana ihminen, arvostan ja kunnioitan häntä. Rakastan myös. Arki on helppoa, huumori menee yksiin ja välillä on tosi ihania keskusteluja.
Omasta mielestäni mies on ollut masentunut jo jonkin aikaa, tähän olisi ihan selkeä työoloista johtuva selityskin eli pimeys (vuosi sitten alkanut työ maan alla), mutta mies ei suostu asiasta puhumaan eikä kirkasvalolamppua käyttämään. Tämä voi vaikuttaa seksihaluihinkin, mutta seksi loppui jo ennen tätä työpaikkaa.
Oma ulkonäköni (sitä kuitenkin kysytään) on kyllä tapaamisesta muuttunut. Olen pyöristynyt muutaman kilon mutta en valtavasti. Hiukset pidän kunnossa, meikkiä käytän kaupunkioloissa mutta en vapaapäivinä enkä marjareissuille jne. Eli missi en ole, mutten sitä ollut suhteen alussakaan.
Oma epäilyni on että miehelläni on impotenssi, erektiovaikeuksia on ollut aina, jo ennen suhdettamme.
Nyt olen selkeästi tajunnut, että mielelläni eläisin mieheni kanssa ikuisesti. En kuitenkaan tällä nykyisellä mallilla. Kaipaan seksiä. Ja sitten on tietysti se lapsiasia, josta on päästävä puheisiin.
Jos olisitte tilanteessani, niin antaisitteko ajan kulua ja katsoisitte miten tunteet kehittyvät? Vai menisittekö asiantuntijan pakeille tai teksitte jotakin muuta konkreettista? Vai tekisittekö päätöksen joko erosta tai 100 % jatkamisesta (toki edellyttää ettei kumppani halua eroa)?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Siis mitä ihmettä edes kyselet? Sinähän sen päätöksen teet. Jos olisin itse samassa tilanteessa, neuvottelisin mieheni kanssa asioista. Ei parisuhteessa ole mitään järkeä jos ei pysty keskustelemaan toisen kanssa luottamuksella.
lapsen tekemiseen on kummankin osapuolen oltava myöntyväinen 100%sti. Jos vain toinen haluaa lapsia, se ei riitä. EI -haluava voittaa.
On aivan normaalia että sinä et halua lapsia ja ihailtavaa että osaat sen myös myöntää itsellesi. Tässä tapauksessa sinun EI kuulukkaan hankkia heitä.
Jos taas miehesi tulevaisuuden kuvioihin ja haaveisiin liittyvä lapset, siinäkään ei ole mitää väärää, se on aivan normaalia.
Teidän kummankin on silloin anetava tilaisuus toisellenne hankkia puoliso joka ajattelee omallanne tavalla. Se on vain reilua jokaista kohtaan varsinkin niitä pienokaisia jotka kenties syntyvät - heidä ollessa todella haluttuja.