Miehen yhteenpaluutoiveet

on menetettävä asioita, ennen kuin niitä alkaa arvostaa.

Teidän tapauksessa on ainakin sellainen hyvä puoli, että siihen ei taida liittyä kolmatta osapuolta.

En sanoisi, että tuo mahdotonta on, mutta onhan siinä sellainen riski, että lipsahdatte entisiin rooleihinne.

Yhtä lailla on mahdollista, että kaveri on huomannut vasta erossa, että millaisen helmen on päästänyt käsistään.

Joka tapauksessa tää on asia johon vaan sinä itse osaat vastata, toisaalta mitäs hävittävää sulla on?

kokeilemalla? Et kuitenkaan enää riko itseäsi, koska tietty varautuneisuus sinulla joka tapauksessa on, ja se korkeintaan häipyy vähitellen jos homma alkaakin toimia.

Itselläni ei ole kokemusta vanhan suhteen uudelleenlämmittämisestä, mutta kaveripiirissäni on kaksi onnistunutta yhteenpaluuta (onnistunutta sikäli että vuosia taas yhdessä). Vaatii _muuttumista_ itsekultakin, pelkkä halu palata yhteen ei riitä.

pitää miettiä ne. Miksi niin kävi.

Onko ne poistunut jo elämästänne vai ei. Ei oo mitään järkeä lähteä uudelleen hakkaamaan päätään seinään. Ellei molemmat usko että asiat ois muuttunu. Jotki asiat on vaan ylivoimaisen vaikea muuttaa. Ei ne katoo yhteen kuukauteen mihinkää. Tietty sitä kasvamista tapahtuu koko ajan ja elämä opettaa jatkuvaan, mut minkä verran sitä kasvamista pitää tapahtua, ennen ku parisuhde alkaa toimimaan uudelleen.

Omasta mielestä ajan pitäs antaa kulua ja vähän aikaa olla molempien omissa oloissaan. Se on niin äärettömän vaikeaa, aina on helpompi toivoo että kyllä se siitä, ja kyllä minä osaan muuttua. Mut sen todistaminen... Miten sen tekee ja miten sen saa aikaan?

Meillä on ihan tuo sama tilanne. Suostuin kuitenkin uuteen yritykseen "viime tingassa", eli en ottanutkaan asuntoa, jonka olisin saanut. Vielä en tiedä, oliko se oikea vai väärä ratkaisu, mutta turha sitä on enää murehtia. Saa niitä asuntoja tarvittaessa myöhemminkin.

Tuo on paha, kun ongelmana on arvomaailmojen yhteentörmäys ja/tai kovin erilaiset luonteet. Meillä huomaa tosi hyvin lapsuuskotien vaikutuksen, olemme ihan erilaisista perheistä. Toisessa oltu tarkkoja ja säästeliäitä (jopa suoranaiseen rahan haalimiseen asti), akateemisesti koulutettuja, on tietyt rutiinit joita noudatetaan, naisen ja miehen roolit ovat selvät, kulissit olleet tärkeitä vaikka huonosti menisikin. Duunariperheessä taas eletty välillä kuin pellossa keskellä ikuista taloremonttia, ei niin väliä jos taulu on vinossa tai jos on syöty kaurapuuroa koko viikon. Sitten kun rahaa oli, sitä saatettiin juhlistaa koko perheen raflaillallisella. Ja nämä kaikki suhtautumiserot asioihin näkyvät edelleen, meissä lapsissa kun luomme omaa kotia kumppanin kanssa.

Vaikeinta ehkä kuitenkin on se, että toisella on usein hyvin mustavalkoinen maailmankuva, on hyvinkin ehdottomia mielipiteitä, ja valitettavan usein ne ovat "ainoita oikeita". Toinen taas pyrkii avoimuuteen, ja haluaa ymmärtää ihmisiä eri näkökulmista. Olen huomannut, että se on lopulta aika mahdotonta parisuhteessa, kun toinen ei ajattele tässä suhteessa samoista lähtökohdista! Eli siinä mielessä minäkin olen ehdoton..en ymmärrä, miksi on niin vaikeaa asettua toisen ihmisen asemaan. Miksi on niin vaikeaa ajatella, ettei tarvitse olla yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, vaan niitä voi olla monta?

Siivous- sun muissa asioissa kultainen keskitie jossain määrin löytyi, mutta arvot..ne ovat lopulta koko suhteen perusta. Toiselle elämä on suorittamista ja menestymistä, hienoja autoja ja kaupunkikodin sisustamista, mökin saneeraamista luksuskuntoon.. Toiselle taas elämä on matka, tavallaan itsensä etsimistä ja uusien näkökulmien löytämistä (toiselle yhtä kuin höpöhöpöä), mahdollisuuksien mukaan asumista luonnon rauhassa. Elämää, jossa työ ja raha eivät ole keskipisteenä, vaikka tietysti välttämättömiä asioita ovatkin. Minulle tuli paniikki, kun mietin minkälaista olisi kasvattaa lapsi tässä suhteessa. Kummatkin haluaisimme sitä kovasti, mutta tässä avioerojen ja yksinhuoltajien maassa sitä funtsii moneen kertaan, kenen kanssa siihen hommaan uskaltaa/haluaa ryhtyä. Helpompia ja avarakatseisempia ihmisiä varmasti löytyisi, mutta toisaalta olemme läpikäyneet monia asioita yhdessä, ja muistan aina isoäitini sanat: se, mitä eniten halveksuu, koituu jonain päivänä kohtaloksi. Kuulostaa ehkä vähän ylimitoitetulta, mutta tosiaan: elän nykyään juuri sellaista elämää, minkä keskeltä en koskaan uskonut itseäni löytävän. Olen joutunut luopumaan monista haaveistani, mutta niin on kyllä mieskin. Ehkä tämä on sitä erilaisuuden hyväksymisen opettelemista, henkisen kantin ja kypsyyden näyttökoe...Se on vaan elämän mittainen, eikä pari tuntia kestävä koitos. Aika moni eroaa juuri tässä vaiheessa, kun vasta ensimmäisen kerran ehkä huomaa, kuinka erilainen toinen on!

Tuleepa pitkä virsi, mutta tulkoon..Tuntuuko sinusta, että rakastat miestäsi? vai ovatko nämä mieltäsi painaneet asiat vaikuttaneet siten, että olet ollut pitkään epävarma tunteistasi? Minulla nimittäin on ollut näin, mies taas vannoo ikuista rakkauttaan ja on kosinutkin. Johon vastasin kieltävästi näiden ongelmien takia..tai niistä johtuvan epävarmuuden. Olen kuitenkin tässä lyhyen elämän varrella huomannut, ettei niitä rakastavia ja naisen eteen asioita tekeviä miehiä putoile puusta - päin vastoin kokemusta on alkoholistista ja työnarkomaanista, joiden kanssa yhteisillä arvoilla tai "sielujen sympatialla" ei ole lopulta merkitystä, kun nämä suuret varjostavat tekijät lopulta pilaavat koko suhteen.

Meilläkin näitä asioita on jankattu ainakin vuoden, ja koko tämän ajan olen miettinyt eroa. Muutenkin minulle on aina ollut vaikeaa tehdä päätöksiä, olen ehkä liiankin toisaalta-ihminen. Kyllä tässä vaikuttaa paljon miehen rakkaus ja sisukkuus, hän on kuitenkin tietyistä ihmiset luotaan karkoittavista ominaisuuksistaan huolimatta pohjimmiltaan hyvä ihminen. Uudelleen yrittäminen edellyttää kuitenkin sitä, että alkaa itsekin hyväksyä ne asiat toisessa, joissa muutos ei ole mahdollinen. Tiettyjä luonneasioita, kuten temperamentti, ei voi muuttaa. Suostuessani yrittämään uudelleen tiedän, että mies ehkä vaikenee nyt joissain asioissa, ja tietoisesti muuttaa käyttäytymistään halutessaan minun voivan paremmin. Ei hän siis heti muutu sisäisesti, mutta tietoisen "roolin" kautta ihminen usein alkaa nähdä asiat eri valossa. Uusista tavoista tuleekin lopulta sisäisiä. Ei se ymmärrys hetkessä tule, mutta tottakai miehesi on nyt pakko "puhua" sinut takaisin suhteeseen. Jos annat teille tämän mahdollisuuden, on sinunkin tultava miestäsi vastaan. Jos vain edellytät hänen muuttuvan, historia toistaa itseään. Helpommin sanottu kuin tehty, ainahan me virheitä etsitään itsemme sijasta siitä toisesta.

Vaikka nämä vaikeudet ovat olleet sellaisia, joita en aiemmin uskonut edes olevan olemassa, olen kuitenkin saanut tästä suhteesta valtavasti. Olisi sääli heittää tämä kaikki hukkaan, etenkin kun toinen vielä vahvasti uskoo parempaan huomiseen. Se valaa uskoa minuunkin. Tärkeintä on, ettei rakkaus ja usko lopahda kummaltakin yhtä aikaa. En tosiaan tiedä, olenko vuoden päästä jälleen lähtemässä, eihän elämästä koskaan tiedä. Mutta ensi kertaa pitkästä aikaa tuntuu siltä, että jotain uutta on syntymässä vanhan rinnalle. Ja se tuntuu hienolta!

Kaikki on kiinni teistä itsestänne. Mikäli olette kumpikin valmiita oikeasti panostamaan suhteeseenne ja haluatte aidosti korjata ne asiat, jotka suhteessa ennen mättivät, voi suhteenne onnistua hyvinkin. Tiedän usean parin palanneen yhteen onnistuneesti.

Usein totutun käyttäytymisen muuttaminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa. Vaikka kuinka vakuuttaisi itselleen, että tällä kertaa kaikki on toisin, niin se ei toimi jollei ole valmis aidosti katsomaan asioista toisesta vinkkelistä ja päästämään irti menneisyydestä. Toiseen ja uuteen yritykseen tulee sitoutua tosissaan eikä odottaa ihmeitä päivässä.

Jos koet, että suhteessanne on enemmän pelastamisen arvoista kuin mitä olet valmis menettämään, niin kannattaa yrittää. Jos tahtoa ja aitoa rakkautta löytyy niin ei mikään voi erottaa kahta ihmistä toisistaan. Tärkeintä on kuunnella omaa sisintä ja tehdä se mikä tuntuu oikealta.

Voimia sinulle päätitpä sitten mitä tahansa!

Kovasti kiitoksia asiallisista vastauksista.

Ei, kolmatta osapuolta ei kuvioon kuulunut. Minun osaltani korkeintaan kesäihastus, joka sekin vain nopeutti eroa, jos teki mitään. Pettäminen sun muut eivät minun mielestäni kuulu parisuhteeseen.

Tiedostan kyllä kaikki(?) yhteenpaluuseen liittyvät ongelmat, ja olenkin kehottanut miestä ensin pääsemään yli erosta ja ikävästä, ja kertomaan sen jälkeen mitä tahtoo. Ajan viettäminen yhdessä on vain liian helppoa ja hiukan liian mukavaa, jotta sitä tarkoituksellisesti välttelisi..

Paljon tässä suhteessa on ollut hyvää, ja montaa katkeraa kyyneltä on itketty, kun sattuu eikä vain pysty lähtemään. Pelastamisen arvoista lähes yhtä paljon. Muuttumista vaadittaisiin vain vielä enemmän, ja pelkään että se ei ole enää hyväksi kenellekään. Toisaalta, mies tuntuu olevan kovin vakuuttunut asiastaan, eikä ole kolmen vuoden aikana edes väläyttänyt itsestään sellaista kypsyyttä, minkä nyt tuntuu unettomien öiden kautta löytäneen..

............: Pystyin eläytymään teidän tilanteeseenne varsin hyvin:). Joskus vielä vitsailin, että tulee liian kalliiksi lähteä papin eteen, kun pitäisi järjestää kahdet häät. Molempien suvuille omat.. Käsitin tosin, että meillä sukupuolijakautuminen menisi hieman toisin: mies on hyvin rennosta perheestä, minä taas olen saanut ehkä hieman normaalia tiukemmankin kasvatuksen. Olen joka tapauksessa suhteestamme kiitollinen, koska olen miehen avulla oppinut päästämään irti monesta turhasta huolesta. Mies toisaalta kiittelee henkisestä kasvusta ja arvomaailman kehittymisestä. Suhteemme alussa olin varma, että tämä päätyy parin kuukauden keikaksi, ei se VOI toimia, jos kerran keskenään on kaksi ihmistä niin erilaista. Kuinkas sitten kävikään..

Meidän elämämme muovautui enemmän sen mukaiseksi, mikä oli minulle mieleen. Johtui toisaalta siitä, että minä olen mielipiteissäni niin vahva, ja mies liiankin valmis joustamaan niissä pienissä tai hieman suuremmissakin arjen valinnoissa. Lisäksi minulla oli ja on enemmän koulutuksellista kunnianhimoa, joka valitsi varsin pitkälle asuinpaikkamme. Mies tuli mukana, ei tosin ikinä valittanut.

"rakastavia ja naisen eteen asioita tekeviä miehiä".. Sanopa muuta! Kaverini totesi varsin lohdullisesti eromme jälkeen, että aina kun kuuntelee juttuja siitä, mitä mies on minun eteeni tehnyt, ei voi ymmärtää eroa. Melkoiset sielun tuskat olenkin itselleni kasannut miettiessäni, mikä oikeasti on suhteessa tärkeää. Minulla oli paljon sellaista hyvää, mitä moni täälläkin palstoilla kaipailee, ja toisaalta tuntuu, että sama mies satutti minua enemmän kuin ikinä kuvittelin mahdolliseksi. Mikä johtuu taas nimenomaan arvomaailmakysymyksistä, ei niinkään siitä, että mies tekisi jotain kertakaikkisen kamalaa.

Minä samoin olen liian toisaalta-tyyppi. Ikinä en uskalla vetää selkeää rajaa mihinkään, etten vain sulje ovea toiseen suuntaan. Siitä kai tämäkin pyöritys johtuu.. Viimeisen vuoden ajan suhteemme tuntui pikkuhiljaa hiipuvan siitä hekuman ja pohjamutien vuoristoradasta jota aikaisemmin elimme. Liusui käsistä, niin että lopulta miestä katsoessani en tuntenut oikein mitään. Tämä kyllä korjaantui eron aikaan.. Ikävää on se, että suhteemme säilyi varsin pitkään (tämäkin tosin varmasti suhteellista..) virkeänä ja rakkaudentäyteisenä. Ehkä siksi unohtui tehdä töitä suhteen eteen..

Mies tuntuu tosiaan olevan nyt täynnä rakkautta, ja jokaiseen pulmaan löytyy ratkaisu. On myös oikeasti miettinyt asioita, yllätti minut täysin. Minun olisi osaltani helppoa lämmittää vanhat tunteet, nyt olen vain niin tyytyväinen tyveneeni pitkän ja tuskaisen myrskyämisen jälkeen..

Eihän tämä tällä pyöritettelyllä ratkaisua saavuta, ja pitkäksi venyy minunkin virteni, mutta aina se hiukan helpottaa purkaa tuntojaan:).