Asia on näin:
Olen 36 vuotias mies, vaimo 34. Meillä on kolme lasta 5,4 ja 1 vuotiaat. Naimisissa ollaan oltu neljä vuotta. Teen kolmivuorotyötä lastensuojelussa, en käy baareissa, tapaan kavereita n. kerran kuussa, olen yhdistänyt kuntoilun ja työmatkan joten en useinkaan lähde kotoa urheilemaan, vaimo on kotihoidontuella kotona. Vaihdan vaipat, pyykään, tiskaan, siivoan, korjaan (kylpyhuoneen remontti menossa jonka teen pääsääntöisesti itse), lohdutan kun sattuu, luen satuja, kuuntelen lastani kun hänellä on asiaa, en käy vieraissa, ulkoilen lasteni kanssa ja teen kotona kaikkea mitä vaimonikin. Asia on nyt näin, että sitten kun olen hoitanut minulle kuuluvat asiat kuten pyörän kunnostuksen, lasten ulkoilu- ja harrastusvälineiden korjauksen, lamppujen vaihdon, palovaroittimien tarkastuksen vain muutamia sanoakseni, niin sen jälkeen alkaa tasa-arvo ja teen em. kodin töitä lopun aikaa! Sellaista on se tasa-arvo nykyisillä miehillä! Ja jos ei kelpaa niin lähe menemään! Eroa! Katsos vaimon oma aika on niin kallista, että jos hän ei pääse lenkille vaikka syy on perusteltu niin siitä ei keskustella. Mutta annappa olla jos haluaisin itselleni jonkin terveellisen harrastuksen työtäni tukemaan niin aika ei riitä! Tosin vaimollani on painon kanssa ongelmia joten ei se käy siellä lenkilläkään kun joskus vain.
ja minusta tuntuu, että saisin tehdä vielä enemmän! Että pitäisi siivota silloin kun vaimo katsoo tallennettuja sarjoja televisiostaa-daa daa. Ja jos mainitset siitä vaimolle ei se vastaa. Se on katsos oikeassa. Sen aika itselle on tosi vähäistä. Mitä sitten! NIIN ON MINULLAKIN MUTTA SIITÄ EI SAA PUHUA! Minähän käyn töissä ja se on vaihtelua jota vaimolla ei ole. Hän saa käydä "shoppailemassa" aina kun hän haluaa ja minä katson lapset. Mutta siitäkin huolimatta sitä vaihtelua on liian vähän. Olen pettynyt teihin nuoret naiset! Vaaditte koko ajan lisää mutta kenen ehdoilla! joskus olisi itsekin kiva antaa mutta kun tuntuu, että vaimo on jo saanut minusta kaiken! Mutta kun mikään ei riitä...
Olen 36 vuotias mies, vaimo 34. Meillä on kolme lasta 5,4 ja 1 vuotiaat. Naimisissa ollaan oltu neljä vuotta. Teen kolmivuorotyötä lastensuojelussa, en käy baareissa, tapaan kavereita n. kerran kuussa, olen yhdistänyt kuntoilun ja työmatkan joten en useinkaan lähde kotoa urheilemaan, vaimo on kotihoidontuella kotona. Vaihdan vaipat, pyykään, tiskaan, siivoan, korjaan (kylpyhuoneen remontti menossa jonka teen pääsääntöisesti itse), lohdutan kun sattuu, luen satuja, kuuntelen lastani kun hänellä on asiaa, en käy vieraissa, ulkoilen lasteni kanssa ja teen kotona kaikkea mitä vaimonikin. Asia on nyt näin, että sitten kun olen hoitanut minulle kuuluvat asiat kuten pyörän kunnostuksen, lasten ulkoilu- ja harrastusvälineiden korjauksen, lamppujen vaihdon, palovaroittimien tarkastuksen vain muutamia sanoakseni, niin sen jälkeen alkaa tasa-arvo ja teen em. kodin töitä lopun aikaa! Sellaista on se tasa-arvo nykyisillä miehillä! Ja jos ei kelpaa niin lähe menemään! Eroa! Katsos vaimon oma aika on niin kallista, että jos hän ei pääse lenkille vaikka syy on perusteltu niin siitä ei keskustella. Mutta annappa olla jos haluaisin itselleni jonkin terveellisen harrastuksen työtäni tukemaan niin aika ei riitä! Tosin vaimollani on painon kanssa ongelmia joten ei se käy siellä lenkilläkään kun joskus vain.
ja minusta tuntuu, että saisin tehdä vielä enemmän! Että pitäisi siivota silloin kun vaimo katsoo tallennettuja sarjoja televisiostaa-daa daa. Ja jos mainitset siitä vaimolle ei se vastaa. Se on katsos oikeassa. Sen aika itselle on tosi vähäistä. Mitä sitten! NIIN ON MINULLAKIN MUTTA SIITÄ EI SAA PUHUA! Minähän käyn töissä ja se on vaihtelua jota vaimolla ei ole. Hän saa käydä "shoppailemassa" aina kun hän haluaa ja minä katson lapset. Mutta siitäkin huolimatta sitä vaihtelua on liian vähän. Olen pettynyt teihin nuoret naiset! Vaaditte koko ajan lisää mutta kenen ehdoilla! joskus olisi itsekin kiva antaa mutta kun tuntuu, että vaimo on jo saanut minusta kaiken! Mutta kun mikään ei riitä...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Puheet ja olet epäystävällinen. Menisit mieluummin nukkumaan... ;
Vaimo halusi yksinäisyyteensä lapsia, koska olin paljon poissa kotoa. Minä en ollut mielestäni siihen valmis. Niitä kuitenkin teimme. Heti ensimmäisen lapsen synnyttyä minä olin se, joka jäi kotiin lapsia hoitamaan, pesi pyykit, laittoi ruoat, valvoi yöt, vei lapset hoitoon jne.
Kyllähän siinä miehen pinna paloi pikku hiljaa. Sukulaisreissutkin minä tein lasten kanssa keskenään, kun hänen piti jäädä kotiin "huilimaan".
Nyt, kun lapset ovat kasvaneet ja "pahin" hoitoaika on ohi, niin hän otti eron ja vei lapset mukanaan. Minä saan kiitokseksi maksaa elatusmaksut ja saan lapsiani nähdä satunnaisesti. Hän on nyt "maailman paras äiti" ja minä en ole mitään, vaikka uhrasin monta vuotta kaiken ajan lapsilleni ja perheelleni.
Mikään ei ole sen pahempaa kuin muutat elämäntapasi täysin lapsillesi ja otat täyden vastuun perheesi elämästä. Vaimo vie lapset ja lähtee lätkimään...
Sitten huomaat, että kaikki tämä oli turhaa? Ei onneksi. Aina, kun tapaan lapseni, me nautimme yhdessäolosta ja meillä rakkaus rehoittaa. Sen aistii kaikki lähellä olevat ihmiset. En näe, enkä huomaa silloin ketään ympärilläni. Rakastan lapsiani edelleen yli kaiken, vaikka en saa elää sitä "normaalia perhe-elämää", josta joskus unelmoin. Valitettavasti sitä en koskaan tule enää saamaankaan.
Arvon naislukijat! Harmittaa vaan niin hitosti, kun menee yksi hyvä mies ihan hukkaan.. Harmittaa myös teidän puolesta, kun saan lukea miten paskamaisia miehiä olette itsellenne valinneet. Elämä on joskus julmaa...
Näin on näppylät! Minäkin olen ollut kaikki vapaat kotona mitkä yhteiskunnan tuella pystyy pitämään. Ilomielin jäin hoitamaan lasta leikkauksen jälkeen kolmeksi kuukaudeksi kotiin vaimon kanssa. Vien myös roskat (pyytämättä), siivoan keittiön (pyytämättä) mutta kun sanon, että sinun pitäisi opetella huoltamaan autoa koska meidän taloudessa jaetaan työt niin hän vastaa, että vie sen korjaamolle!
Harmittaa tosiaa, kun kiireen keskellä vaimo toteuttaa tapaansa hitaalla tavallaan, mahdottomana muuttumaan tai tekemään sopimuksia. Itse olen päättänyt, että opettelen sen pyykäämisen ja muun kotitaloushomman mutta vaimolle uuden oppiminen vie LIIKAA AIKAA !
feministi.
Mutjoo. Itsekin vastaavanlaisen kokenut. Toivoin, että aikaa myöten olisi toinen alkanut ymmärtämään omaa kohtuuttomuuttaan minua kohtaan mutta toivoni oli turha. Ei siis olla enää yhdessä.
Tosi kurjaa, että sinun panostasi ei arvosteta tarpeeksi. Sen perusteella mitä kerrot, olet hyvä isä ja puoliso.
On oikeasti rankkaa olla lasten kanssa kotona vuosikausia. Se on työtä ilman työaikoja, lomia ja viikonloppuja. Itse koin, että töissäkäynti kodin ulkopuolella oli tavallaan omaa aikaa ja tarjosi jonkinlaisen virkistymismahdollisuudenkin: sai puhua muiden aikuisten kanssa, juoda rauhassa kupin kahvia ja lukea työmatkalla kirjaa. Ne olivat hyviä asioita ja auttoivat jaksamaan senkin, että toinen työpäivä odotti aina kotona.
Älä jätä vaimoasi yksin, kuten minun mieheni tekee (ketju "vaadinko mahdottomia"), mutta tee kuten hänkin tekee: vaadi itsellesi sama oikeus virkistäytymiseen ja harrastamiseen kuin hänelläkin on. Tehkää vaikka kalenteri jääkaapin oveen - siitä kumpikin saa varata saman määrän vapaailtoja.
Lapsiperheen arki on rankkaa, kun lapset ovat pieniä, ei siitä mihinkään pääse.
Yksityiskohtiin puuttumatta tulee mieleen ajatus, että hyvässä suhteessa molemmat pitävät itsestään ja toisestaan huolta myös näissä kotihomma-asioissa, ja myös kuuntelevat toisen kuin omiakin tarpeita, mutta molemmat myös sovittelevat ja joustavat. Pakkohan siinä on joku yhteinen sävel löytyä, et arki pelaa. Kumpikaan ei voi alkaa sooloilla mielinmäärin, vaikka miten haluaisi.
Ei kysymys varmaan ole nyt nimenomaan tiskeistä tai vaipoista, mut jos suhteessa toinen tai kumpikin kokee, et ei ole reilua häntä kohtaan, niin ehkä se on sen suhteen parantamisen paikka.
Kysymys on toisen arvostamisesta ja toisen kuorman kantamisesta molemmista suunnista.
Joskus tosin jos ongelma on se, että toinen EI vain tee, ei asia korjaannu millään suhteen parantamisella, vaan sillä, et toinen parantaa tapansa, mut toivois vain, et näiskin asioissa löytyisi se kärsivällisyys ja se mieli, että mikä on tärkeintä. Eli jos laittaa sen suhteen ykkösasiaksi, niin uskon, et jos sitä vaalii, ja molemmat ottaa tasapuolisesti vastuun niistä asioista, mistä pitääkin, niin kyllä nuo kotitalousjututkin saadaan sovittua jotenkin.
Tuntuu kurjalta, et monessa suhteessa ei oikeasti tajuta sitä, miten iso asia se loppupeleissä on ymmärtää vastuun kantaminen asioista, itsestä, toisesta, lapsista, perheestä ja hyvinvoinnista monesti myös vaivan kanssa. Se vaikuttaa niin paljon molempien ja yhteiseen hyvinvointiin. Ja jos nyt lähdetään siitä, ettei olla heti eroamassa, niin jos ajattelee esimerkiksi kymmenien vuosien suhdetta, niin jos sitä ei tavallaan hoida ihan noista pikkuasioista lähtien, niin kyllä se alkaa pitemmän päälle näkyä sitten kaikessa muussakin.
Mutta älä ala myöskään ylivastuulliseksi. Se on yhtä vaarallista kuin vastuuttomuus. Jos joskus on sotkuista ja vaimo lojuu sohvalla tai käy lenkillä, niin onko olennaisempaa joskus se toisen ihmisen hyvinvointi ja se, että pinna ei ole niin tiukalla, vaikka onkin vähän sotkuista kuin se, että kaikki on millintarkasti jaettua, mutta sitten ollaan väsyneitä ja pahalla mielellä ja aletaan laskea töitä.
Musta molempien hyvinvoinnista lähtee myös se elämä siellä kotona ja siihen kuuluvat kotityötkin ja niiden hoito. Ja kun molemmat sais myös sen oman ja yhteisen aikansa käytettyä, niin se vois sit heijastua kotiinkin. Ehkä asioita voisi laittaa johonkin tärkeysjärjestykseen, jos se teillä auttaisi asiaa. Ei sinultakaan tarvitse vaatia ylenmäärin. Ja jos sinua väsyttää niin sano se ääneen. Tai ota se oma aikasi jostakin muusta.
Ne on tärkeysjärjestysasioita, mistä pitää ja pitää ja aina vaan pitää muistaa puhua.