En tiedä mistä päästä aloittaisin kertomaan, mutta mieltäni painaa sitoutumiseen liittyvä asia. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä nyt puolitoista vuotta, ja asuneet yhdessä jo melkein ensimmäisestä seurustelu kuukaudesta asti. Olemme lupautuneet viettämään koko lopun elämän yhdessä ja menemään naimisiin jossain vaiheessa ja sitä rataa. Mies kertoo rakastavansa yli kaiken säännöllisesti, ja käytännössä katsoen elämme kuin aviopari.
Ongelma muodostuukin sitten siinä, että tavallaan olemme puheidemme ja ajatustemme perusteella kihloissa, mutta sormukset vain puuttuvat. Olemme puhuneet, että menisimme kihloihin jonkun 2-3 vuoden yhdessäolon jälkeen, vain sen takia, että olisimme uskottavan kuuloisia ja se tuntuisi "arvokkaammalta". Emme siis elä mitään "testiaikaa" tyyliin siihen mennessä tiedän vasta tms..vaan ihan tuon "järkevyyden" nimissä. En tiedä. Tavallaan olen tai olin tuota mieltä itsekin, eihän ne sormukset tietenkään mitään muuta itse parisuhteessa..mutta mutta..silti tuntuu että miksi ei voisi jo nyt niitä sormuksia hankkia. En ymmärrä mitä se sitten 3 vuoden päästäkään muuttaisi loppujen lopuksi, joten miksi ei samantien? Tuntuu jotenkin tyhmälle ja hirveälle, että muutimme yhteenkin jo heti seurustelun alkuvaiheessa ja tunnemme ja tiedämme toisemme kokonaan tms. niin sitten pitäisi vaan olla pelkkä "avopari", eikä "kihlapari". Hävettää ihan ajatella itsekin asiaa, puhumattakaan selitellä muille tilannetta "olemme tavallaan kihloissa, mutta ei sittenkään silleen.." Mies on ehdoton asiassa, sitten vasta kun ollaan oltu ainakin se yli pari tai kolme vuotta! En tiedä mitä tehdä tai ajatella. Mieheni kyllä tarkoittaa oikeasti sitoutumistaan minuun, mutta tämä juttu menee vaan yli hilseen. Minulle on alkanut tulla tästä tosi epävarmaolo suhdettamme kohtaan ja alan miettimään onko hän sittenkään se oikea kun näin tapahtuu, tai ei tapahdu. Pyörii vaan päässä sellainen ajatus, että jos jotenkin rakastaisimmekin aidommin ja intohimoa olisi, niin kihlojen osto olisi jo tapahtunut kuin tanssien. Olen alkanut kyseenalaistamaan, onko hän sittenkään se oikea minulle koska sellaista tietynlaista intohimoa häntä kohtaan ei ole suhteen alussakaan ollut, vaan kaikki on tapahtunut aivankuin luonnollisesti ja sujuvasti. Kaikki on tuntunut ok:lle. Ristiriitaista, mutta silti rakastan miestäni, mutta intohimo puuttuu.. En silti yritä korvata intohimon puutetta millään kihlauksella, mutta se toisi sen sinetin ja merkityksen sanoille ja ajatuksillemme. Koska näin ei ole, epäilen parisuhdettamme ja sen aitoutta. Ahdistaa näin joulunaikaan ihan suunnattomasti, koska lahjaksi en tule saamaan haaveilemaani sormusta vaan ihan jotain muuta. Tuntuu pahalle kun tietää jo valmiiksi, ettei oikein nappaa mitä mies tuleekaan ikinä joululahjaksi antamaan. Hirveemmäksi asian teki vielä se, että mieheni tuntui jotenkin vihjeskelevän lahjaansa sormuksen suuntaan. Asia kuitenkin paljastui todella inhottavalla tavalla, kun mieheni päätti vilauttaa ostamaansa lahjaa minulle, tosin paperoituna mutta siltikin. Lahjan koko ja muoto kertoi jo itsessään aivan jotain päinvastaista, joten se siitä joulu ilosta sitten.
Kertokaa mielipiteitänne ja kokemuksianne aiheeseen liittyen. Tämä asia vaan on jotenkin ylitsepääsemätön.
Ongelma muodostuukin sitten siinä, että tavallaan olemme puheidemme ja ajatustemme perusteella kihloissa, mutta sormukset vain puuttuvat. Olemme puhuneet, että menisimme kihloihin jonkun 2-3 vuoden yhdessäolon jälkeen, vain sen takia, että olisimme uskottavan kuuloisia ja se tuntuisi "arvokkaammalta". Emme siis elä mitään "testiaikaa" tyyliin siihen mennessä tiedän vasta tms..vaan ihan tuon "järkevyyden" nimissä. En tiedä. Tavallaan olen tai olin tuota mieltä itsekin, eihän ne sormukset tietenkään mitään muuta itse parisuhteessa..mutta mutta..silti tuntuu että miksi ei voisi jo nyt niitä sormuksia hankkia. En ymmärrä mitä se sitten 3 vuoden päästäkään muuttaisi loppujen lopuksi, joten miksi ei samantien? Tuntuu jotenkin tyhmälle ja hirveälle, että muutimme yhteenkin jo heti seurustelun alkuvaiheessa ja tunnemme ja tiedämme toisemme kokonaan tms. niin sitten pitäisi vaan olla pelkkä "avopari", eikä "kihlapari". Hävettää ihan ajatella itsekin asiaa, puhumattakaan selitellä muille tilannetta "olemme tavallaan kihloissa, mutta ei sittenkään silleen.." Mies on ehdoton asiassa, sitten vasta kun ollaan oltu ainakin se yli pari tai kolme vuotta! En tiedä mitä tehdä tai ajatella. Mieheni kyllä tarkoittaa oikeasti sitoutumistaan minuun, mutta tämä juttu menee vaan yli hilseen. Minulle on alkanut tulla tästä tosi epävarmaolo suhdettamme kohtaan ja alan miettimään onko hän sittenkään se oikea kun näin tapahtuu, tai ei tapahdu. Pyörii vaan päässä sellainen ajatus, että jos jotenkin rakastaisimmekin aidommin ja intohimoa olisi, niin kihlojen osto olisi jo tapahtunut kuin tanssien. Olen alkanut kyseenalaistamaan, onko hän sittenkään se oikea minulle koska sellaista tietynlaista intohimoa häntä kohtaan ei ole suhteen alussakaan ollut, vaan kaikki on tapahtunut aivankuin luonnollisesti ja sujuvasti. Kaikki on tuntunut ok:lle. Ristiriitaista, mutta silti rakastan miestäni, mutta intohimo puuttuu.. En silti yritä korvata intohimon puutetta millään kihlauksella, mutta se toisi sen sinetin ja merkityksen sanoille ja ajatuksillemme. Koska näin ei ole, epäilen parisuhdettamme ja sen aitoutta. Ahdistaa näin joulunaikaan ihan suunnattomasti, koska lahjaksi en tule saamaan haaveilemaani sormusta vaan ihan jotain muuta. Tuntuu pahalle kun tietää jo valmiiksi, ettei oikein nappaa mitä mies tuleekaan ikinä joululahjaksi antamaan. Hirveemmäksi asian teki vielä se, että mieheni tuntui jotenkin vihjeskelevän lahjaansa sormuksen suuntaan. Asia kuitenkin paljastui todella inhottavalla tavalla, kun mieheni päätti vilauttaa ostamaansa lahjaa minulle, tosin paperoituna mutta siltikin. Lahjan koko ja muoto kertoi jo itsessään aivan jotain päinvastaista, joten se siitä joulu ilosta sitten.
Kertokaa mielipiteitänne ja kokemuksianne aiheeseen liittyen. Tämä asia vaan on jotenkin ylitsepääsemätön.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Miksi mies haluaisi sitoutua laillisesti sinuun koska hän saa leikkiä "kotia" ilman mitään siteitä?
Mies saa kaikki tarpeensa tyydytettyä, suothan sinä ( tai ellet sinä niin aina tulee toinen joka tarjoaa samoja palveluja)sen auliisti hänelle. Miksi sinä sen teet? Koska sinä luulet, uskot ja toivot että mies suostuisi laillisesti hyväksymään yhdessäolonne. Miksi? Koska:
-"minä olen erilainen"
-"minua hän vain rakastaa"
-"minä luulen että me menemme naimisiin"
-"kun tarpeeksi kauan odotan, hän menee kanssani naimisiin"
-"minä haluan että menemme naimisiin"
-"meillähän menee niin hyvin yhdessä"
Kaikki hyvin uskottavia asioita mutta ellei mies noita tajua, sinun haavet voivat olla aivan mitä tahaansa, tuo mies ei niitä toteuta.
Puhe on halpaa: "Mies kertoo rakastavansa yli kaiken säännöllisesti", tottakai, kun tietää sinun haluavan kuulla sen! Teoistaan ihminen tunnetaan! Puhe on halpaa, maailmaan mahtuu ääntä.
Nyt onkin valittavanasi, haluatko jatkaa haaveiluasi hänen kanssaan vai etsiä ystävä jolla on samat periaattet kuin sinulla.
Minkä perusteella luulet tietäväsi, että kyseessä oleva mies on laskelmoiva, lähes robotti, joka suunnilleen johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti vain käyttää naista hyväkseen tarpeidensa tyydyttämiseen ja kodin leikkimiseen? Ehkä pahastut, mutta minusta tuo sinun näkemyksesi on katkera ja vinoutunut, sillä se sisältää pitkälle meneviä oletuksia, joilla ei ole mitään todellisuuspohjaa.
Ehkä kyseinen mies vain haluaa katsella, miten suhde kehittyy ja yhteiselo jatkuu. Miksi nyt pitäisi mennä kiireellä kihloihin? Miksi kolme vuotta on liian pitkä aika odottaa?
Itse asuin nuorena miehenä muuan nuoren naisen kanssa. Kihloista ei puhuttu, mutta jollain lailla kuitenkin aavistelin, että hän odotti sormusta. Emme koskaan menneet kihloihin. Suhde kesti lopulta vajaa kolme vuotta eikä kihlasormusten puuttumisella ollut mitään tekemistä suhteen loppumisen kanssa.
Mielestäni keskustelun aloittaja vaikuttaa naiivilta ja kokemattomalta. Hän kirjoitti esimerkiksi: "Minulle on alkanut tulla tästä tosi epävarmaolo suhdettamme kohtaan ja alan miettimään onko hän sittenkään se oikea kun näin tapahtuu, tai ei tapahdu. Pyörii vaan päässä sellainen ajatus, että jos jotenkin rakastaisimmekin aidommin ja intohimoa olisi, niin kihlojen osto olisi jo tapahtunut kuin tanssien."
Mielestäni tuo lainaus kuvastaa sitä, ettei tytöllä ole juurikaan tajua realiteeteista. Juuri senhän takia kihlauksia puretaan niin paljon, että ihmiset menevät kihloihin ensilemmen huumassa. Ensilempi on huumaa, sitoutuminen toiseen ihmiseen on päätös. Tyttö vaikuttaa haluavan sormuksen vain tyynnyttääkseen epävarmuuden tunteet, tukeakseen jotain epärealistisia pilvilinnojaan. Aivan kuin sormus estäisi häntä kyseenalaistamasta suhdetta tulevaisuudessa. Tosiasiassa elämä on täynnä kyseenalaistamista, epävarmuutta ja valintoja. Ei ole oikeita ja vääriä valintoja, on vain valintoja. Ei 20 vuoden avioliittokaan perustu mihinkään absoluuttiseen varmuuteen täydellisestä kumppanista.
Jo tuon aloituksen perusteella rohkenen väittää, että miehen ratkaisu on ainoa oikea.
MIehenä voin sanoa että puhut sekavia ja en ymmärtänyt tuosta mitään. Kokeile ihmeessa kertoa miehellesi suoraan että haluat erota jos sormuksia ei tule. Se menee jakeluun, ei tuollainen päätön pyörittely ja pähkäily.
Itse olen kyllä miehesi kanssa samoilla linjoilla, kyllä se suhde on tärkein, sormukset ja muut ovat toissijaisia. Jos miehesi on sinulle tärkeä jaksat helposti odottaa sen muutaman vuoden sitä sormusta.
Ja muutenkin, puhu sille miehelles eläkä jollekin palstalle josta miehesi ei tiedä mitään.
Liekö tuota mikään pari-kolme vuotta korjaa? Päässäsi on niin paljon vinksallaan, jotta olisit minkäänlaista vaimo-ainesta. Mieleltäsi ainakin ihan keskenkasvuinen kakara.
Toivottavasti puolisosi viisastuu siinä ajassa, ja tajuaa että parempi toisaalla.
Hyvää joulua teille kumminkin.
Käyppäs lukemassa (googlaa vaikka netistä) mitä avioliitto oikeuksineen ja velvollisuuksineen tuo lain mukaan tullessaan. Kenenkään ei pitäisi edes haaveilla kihlautumisesta ennen kuin täysin ymmärtää mihin on lupautumassa lainopillisesti.
Avioliitto ei ole leikin asia. Siinä raha liikkuu, ja siihen pitäisi AINA suhtautua mitä suurimmalla vakavuudella.
Tuo sinun lapsellinen tekstisi käsittää pelkkiä tunteita, ja niistäkin suurin osa sinulla kohdistuu vain sinuun itseesi. EI MITÄÄN TEKEMISTÄ AVIOLIITON KANSSA, ei menestyvän sellaisen.
Teini pissis kihlat on just paikallaan teille.
Ymmärrän kyllä miestäsi hyvin. Jos teillä kerran muuten menee hyvin, niin onko sillä sitten väliä oletteko kihloissa/naimisissa? Onhan miehesi kuitenkin sitä mieltä että te joskus vielä tulette olemaan.
Mutta jos asia sinua niin paljon vaivaa, niin kerro asia miehellesi. En usko että se mitään sitoutumiskammoa on. Sitten joskus kun menette kihloihin voit ainakin olla varma ettei miehesi ole halunnut sitä hetken mielijohteesta, vaan todella haluaa sitä, kerran haluaa olla varma asiasta.
Ja ole tyytyväinen joululahjasta, mitä ikinä se sitten onkin. Jos minä olisin miehesi (vaikka olen nainen) niin minulle tulisi sellainen olo että ainut mikä sinulle on tärkeää on se kihloihin meno, tuntuu että siitä olisi tullut sinulle hieman pakkomielle, näin kirjoutuksesi perusteella.
Ole onnellinen, jos teillä on hyvä suhde, eihän se sormus sitä mitenkään muuta. Paitsi tietysti laillisesti, niin kuin joku jo sanoikin.
kiire???? Olette muuttaneet yhteen jo ensimmäisenä kuukautena?????????? Ei kukaan järkevä etene tuollaista vauhtia kun ei edes tunne toista kunnolla. Vasta sitten kun tuntee toisen vittumaisen puolen ja osaa elää sen kanssa, on ehkä valmis sitoutumaan.
Eikä ihmiset mitään kysele, sinä nyt vaan kuvittelet jotain prinsessaleikkejä päässäsi.
Mä halusin myös ensimmäisen miehen kanssa nopeasti kihloihin ja naimisiin. Eihän se ollut suhde eikä mikään, jos ei ollut sormuksia.
Toisen miehen kanssa halusin heti kihloihin, mutta naimisiin tajusin olla menemättä.
Kolmannen miehen kanssa taidetaan jättää sormukset ostamatta, ja vain nauttia toisistamme ja tehdä kivoja juttuja, jutellaan, rakastellaan, harrastetaan juttuja yhdessä...nam!
Ymmärrän kyllä sinua, jos suhde tuntuu jo täysin vakiintuneelta, mutta kihloista ei ole vielä tietoa. 1,5 vuotta on kuitenkin lyhyt aika, jos kyse on oikeasta avioliittoon johtavasta kihlauksesta. Me tosin menimme kihloihin puolen vuoden päästä ja avioiduimme vuoden päästä seurustelun aloittamisesta. Ja ihan aikuisia ihmisiä (45 v.) ollaan ja ihanasti menee vielä 6 v. jälkeen, joten skeptikkojen on turha kauhistella;) Yritä kuitenkin rauhoittua, ei tuon takia kannata alkaa epäillä suhdetta ja heivata hyvää miestä. Käsitin että te olette yhdessä sopineet kihlautuvanne vasta 2-3 vuoden päästä, joten ei sinun auta ruveta painostamaan miestä sillä asialla. Tuota sopimusta en ymmärrä, että miksi piti sopia noin, mutta sille ei voi enää mitään. Ja jos te olette 1,5 v seurustelleet, niin eihän siihen enää ole pitkä matka, kun sinulla on syytä oikeasti odottaa kihlausta. Oletko sitä paitsi varma, että se miehesi näyttämä paketti on ainoa joululahja tai ettei hän anna kihlasormusta muuten... Toisaalta sinun kannattaisi lakata odottamasta kihloja jonain tiettyinä päivinä (joulu, juhannus, syntymäpäivä ym.), mies vain tuntee itsensä painostetuksi ja sinä petyt joka kerta.
"Hävettää ihan ajatella itsekin asiaa, puhumattakaan selitellä muille tilannetta "olemme tavallaan kihloissa, mutta ei sittenkään silleen.."
Tätä en ymmärrä:O Useimmat rakastuneet ja seurustelevat parit ajattelevat, että tämän kanssa haluan olla loppuikäni ja ehkä puhuvatkin siitä keskenään. Kihloissa ei kuitenkaan olla ennen kuin ollaan kihloissa, joten te ette ole "tavallaan kihloissa", eikä teidän kannata selitellä mitään. Korkeintaan voitte sanoa että olette vakavissanne ja suunnittelette yhteistä tulevaisuutta. Ei suhdetta tarvitse vähätellä, vaikka ei kihloissa olekaan, varsinkaan kun nykyään harvemmat edes kihlautuvat 1,5 v. kuluttua seurustelusta.
sinä siis haluat kihloihin heti, ettei tarvitse selitellä ihmisille? (en tajua kyllä mitä selittämistä avoliitossa on, nykypäivänä ihan tavallista)
Ja miehesi taas 2-3 vuoden päästä, että olisitte ihmisten silmissä uskottavia???
Huomaatko että molemmat syyt ovat muiden miellyttämistä?
mitä te itse haluatte?? tehkää sen mukaan.
en myöskään ymmärtänyt mikä kiire sinulla olisi senkään puolesta, jos olet alkanut epäillä onko miehesi se oikea, ja intohimokin puuttuu...
ei se intohimo ainakaan sillä sormuksella tule, pikemminkin päinvastoin!
Eli taisin tulla nyt siihen tulokseen, että ihan fiksua on odottaa sitä kihloihin menoa. Ei siksi, että olisitte uskottavia:D, vaan siksi että olette molemmat varmoja että haluatte sitä.
Minusta kuulosti niin oudolta, että sinulla on lähes pakonomainen tarve päästä kihloihin puolentoista vuoden jälkeen - me kun vasta saman ajanjakson jälkeen olemme alkaneet puhua yhteisestä kodista. Kihlat ja sen sellaiset tulevat sitten joskus, jos niiden aika on. Itselleni ei naimisiinmenokaan ole mikään itseisarvo, tuskin miehellenikään.
Niin, ja minä taitaisin ennemminkin säikähtää, jos jouluna sattuisin saamaan sen sormuksen (Korun mies todennäköisesti kyllä on ostanut). Olen kai jokseenkin vanhanaikainen, kun minulle kihlat eivät ole mitään muuta kuin lupaus naimisiin menemisestä, pelkkiä "kihloja" ei ole olemassakaan. Ja ennen avioliittoon astumista haluan kyllä olla puolison kanssa yhdessä paljon kauemmin kuin tämän puolitoista vuotta...
Aloittajan mies on tajuamattaan ruvennut seurustelemaan kakaran kanssa. Tai sitten hän tajuaa ja haluaa siksi odottaa pari vuotta.
Me ollaan mieheni kanssa seurusteltu pian kaksi vuotta, mutta yhteenmuuttaminenkin on vasta viimeaikoina tuntunut realistiselta tavalta elää. Vielä ei olla sitä kuitenkaan toteutettu. Ehkä joskus lähitulevaisuudessa, jos jaksaa siihen tohinaan ryhtyä. Hyvä meillä on näinkin. Sormuksia voi olla, että en häneltä koskaan saa, mutta sitä parempaa on se, että tiedän hänen olevan vakavissaan ja tiedän että meillä on enemmän kun parhaat mahdollisuudet jatkaa yhteiseloa vaikka läpi elämämme. Siksipä meillä ei ole kiire. Meillä on hyvä olla ja tunnetaan olomme turvalliseksi tässä suhteessa. Ollaan varmoja siitä että meillä on hyvä olla yhdessä ja halutaan nauttia siitä. Sormuksia ei tarvita sitä asiaa meille vakuuttamaan. Paria metallinrinkulaa. Mikä voima niillä on? Ei me eletä missään Lord of the Ringsissä. Meille ei myöskään ole mitään merkitystä sillä, mitä muut meidän suhteen tilasta miettii. Tässä suhteessa me ollaan kahdestaan. Vielä toistaiseksi ainakin. Jälkikasvustakin on jo juteltu, mutta senkään kanssa ei ole kiire vielä muutamaan vuoteen. Sen aika tulee sitten kun tulee. Mutta me ollaankin aikuisia ihmisiä jotka on kohdannut elämässään tarpeeksi realiteetteja. Mä en jaksa prinsessaleikkejä eikä mieheni semmoisia katella.
En ymmärrä miten jotkut jaksavat asua noin pitkään erillään:O Eikö tee mieli olla toisen kanssa koko ajan? Eikö tunnu siltä, että haluaa viettää sen vähäisen töiden jälkeen jäävän vapaa-ajan yhdessä? Monilla menee semmoinen 10 tuntia päivässä töihin ja työmatkoihin eli ei illalla enää paljoa ehdi seurustella. Eikö ole vastustamatonta halua käpertyä illalla toisen kainaloon? Eikö tule tippa linssiin, kun tietää toisen makaavan pedissään 5 km päässä, eikä pysty koskettamaan tai antamaan hyvän yön suukkoa?
Meilläkin oli tarkoituksena edetä rauhassa, mutta niin se vain lipesi jo parin kuukauden päästä, että toinen kävi omassa kodissaan vain kääntymässä ja puolen vuoden päästä roudattiin viimeisetkin tavarat. Nyt ollaan jo naimisissa. Minun mielestäni yhteinen arkielämä on se ratkaiseva eli jos se sujuu mukavasti ja kumpikin viihtyy kotona, se tietää hyvää suhteelle.
Halusin kirjoittaa, koska tätä ongelmaasi on kommentoitu kovin kyynisesti ja jossain määrin myös vähätellen. Minulla on nykyisessä suhteessani samansuuntaisia kokemuksia, kuin sinulla(oli ne nyt sitten prinsessaunelmia tai ei...) Olen itse seurustellut 2,5 vuotta tällä hetkellä ja jo suhteen alkaessa poikaystäväni olisi ollut valmis muuttamaan saman katon alle kuukauden kuluttua. Ilmoitin, että aion muuttaa saman katon alle vasta sitten, kun olen varma, että kyseinen mies on sulhasainesta eli haluan tod.näk. mennä hänen kanssaan joskus naimisiin(johtuen siitä, että kaksi aiempaa avoliittoani oli päättynyt, enkä jaksanut enää leikkiä kotia). Emmin aikani ja puolen vuoden seurustelun jälkeen muutin poikaystäväni luokse asumaan ja vasta 1,5 vuotta tästä hän kosi minua.Minulla oli ennen kosintaa ollut puolisen vuotta samantapaisia ajatuksia kuin sinulla, pois lukien vaan sen, etten ajatellut, vaikuttaismmeko uskottavilta muiden silmissä. En kuitenkaan puhunut näistä ajatuksistani poikaystävälleni, ettei hän ahdistuisi, eikä kokisi minun painostavan häntä kihlautumaan. Olen 27-vuotias ja varmaan osaltaan tämä ikäkin kolmenkympin kriiseineen alkoi vaikuttaa ahdistumiseen siitä "miksei hän kosi". Odota siis vaan maltillisesti ja pian hän kosii, ennen kuin osaat odottaakaan! Voit toki purkaa turhautumista lukemalla vaikka tätä palstaa ja muiden samanlaisia kokemuksia, mutta älä kuitenkaan painosta. Toivottavasti miehesi kuitenkin ymmärtää kosia pian!