Ongelmani on siis isoveljeni, joka on jo 20-vuotias mutta käyttäytyy kuin uhmaikäinen pikkulapsi.
Asun siis veljen ja äidin kanssa, veljelläni ei ole aikomustakaan muuttaa pois kotoa ja itselläni mahdollisuus muuttoon tulee vasta maaliskuussa, mutta mietin kuinka jaksan vielä sinne asti.
Aina kun meille tulee vieraita niin veljeni istuu kuuntelemassa kaikki asiat ja latelee tyhmiä ja häpeällisiä kommentteja ja arvostelee minua ja äitiäni todella törkeästi.
Hän ei käy töissä eikä hänellä ole harrastuksia ja ammattiauttajien kanssa hän ei suostu puhumaan. Katsoo vain todella paljon tv:tä ja nukkuu ja valittaa. Masennusko?
Hän on ollut tuollainen jo useita vuosia, mutta pahemmaksi tilanne muuttui lähes vuosi sitten kun hänen paras (ja melkein ainoa) kaverinsa teki itsemurhan ja nyt kun "vuosipäivä" lähestyy tilanne vain pahenee. Uusia kavereita hänellä ei ole mitään haluja löytää.
Olen sanonut hänelle muutaman kerran pahastikkin hänen käytöksestään, mutta hän ei tunnu sitä tajuavan, uhkaa vain itsarilla. Mitä tekisin, kun tuntuu etten voi tehdä enää mitään?
Asun siis veljen ja äidin kanssa, veljelläni ei ole aikomustakaan muuttaa pois kotoa ja itselläni mahdollisuus muuttoon tulee vasta maaliskuussa, mutta mietin kuinka jaksan vielä sinne asti.
Aina kun meille tulee vieraita niin veljeni istuu kuuntelemassa kaikki asiat ja latelee tyhmiä ja häpeällisiä kommentteja ja arvostelee minua ja äitiäni todella törkeästi.
Hän ei käy töissä eikä hänellä ole harrastuksia ja ammattiauttajien kanssa hän ei suostu puhumaan. Katsoo vain todella paljon tv:tä ja nukkuu ja valittaa. Masennusko?
Hän on ollut tuollainen jo useita vuosia, mutta pahemmaksi tilanne muuttui lähes vuosi sitten kun hänen paras (ja melkein ainoa) kaverinsa teki itsemurhan ja nyt kun "vuosipäivä" lähestyy tilanne vain pahenee. Uusia kavereita hänellä ei ole mitään haluja löytää.
Olen sanonut hänelle muutaman kerran pahastikkin hänen käytöksestään, mutta hän ei tunnu sitä tajuavan, uhkaa vain itsarilla. Mitä tekisin, kun tuntuu etten voi tehdä enää mitään?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuohan on kuin kopio minusta! Olin samanlainen 19-vuotiaana. Voin sanoa että kesti 10-15 vuotta ennen kuin löysin itseni ja tiedän vasta nyt mikä oli väärin kodissani. Minullakin on pikkusisko ja hän oli todella huolissaan minusta silloin. Pikkusiskoni muutti pois pesästä todella aikaisin verrattuna minuun.
Ongelmani oli että kotiolosuhteet lykkäsivät itsenäisyysosaa murrosiästäni eteenpäin, ja jälkeenpäin eletty murrosikä oli todella tuskaa. Lähdin opiskelemaan 700km pois kotoa ja palasin 22-vuotiaana takaisin kun rehtori erotti minut sisäoppilaitoksesta. "opiskelu"-aika oli silti tärkeä minulle - pääsin jyvälle siitä että mitä oikea itsenäisyys voisi olla, mutta en ollut tarpeeksi vahva itsenäisyyteen vielä. Minulla on paljon kerrottavaa itsenäistymisprosessistani ja en usko että saan kaikkea oleellista kerrottuakaan tässä... kysymyksiä saa esittää ja yritän vastata. En sano että olen paras neuvoja mutta kerronpahan kuitenkin vähän kun kertomasi kuulostaa todella tutulta.
Lapsuudessani minulla oli kiltin pojan syndrooma. "aikuisena" tukeuduin kodin ulkopuolella oleviin aikuisiin jotka osasivat kertoa minulle siitä mitä tarpeita minun vanhemmillani on ja mitä minä itse tarvitsen. Joillain heistä oli itsetuhoisia harrastuksia. Välillä pelkäsin että minusta voi tulla narssisti, hain kiitosta ja hyväksyntää erilaisilla suorituksilla ja en ollut silti tyytyväinen itseeni. Nuorempana latelin tyhmiä ja häpeällisiä kommentteja, luulin olevani hauska tai halusin suosiota... toivoin että sisko olisi eri huoneessa koska hän ei pitänyt minun kommenteistani.
Ongelma oli siinäkin että minun kehitystäni ei mikään normaali olosuhde tukenut - olisi pitänyt olla tavallisia kavereita ihan lapsesta saakka, ja vanhempien olisi pitänyt tukea uuden minäni muodostumista murrosiässä. Sen sijaan lojuin omassa huoneessa ja hankin onnistumisen tunnetta tietokonepeleistä ja musiikista.
Muutin kotoa sitten 30-vuotiaana vasta, monta vuotta myöhemmin kuin muut. Ikään kuin joku hapantava myrkky olisi poistunut kropastani ja koin vihdoinkin olevani ehyt itsenäinen ihminen.
Nyt koen myös olevani vapaa vara-vanhemmistani joita oli kodin ulkopuolella.
En hakenut siis apua eksperteiltä, jos niin olisin tehnyt niin varmaankin 23-vuotiaana olisin jo muuttanut kotoa pois.
ap:lle sanoisin, että sinun tehtäväsi ei ole hävetä aikuista veljeäsi.
Olen huolestunut sekä sinusta että veljestäsi.
Veljelläsi on ollut ainakin yksi itsetuhoinen ystävä. Näin ollen hänellä on ollut rankkaa viime aikoina. Nyt ehdottoman tärkeätä olisi saada velipoika ylös sängynpohjalta ja ulos työhön, opiskeluun ja harrastuksiin.
Voi olla, etä veli tarvitsee ammattiauttajaa. vaikuttaa masennukselta.
Tavallaan ihmettelen myös sinun, siskon, suhtautumista. Vanhako olet? Käytkö koulua vai missä vietät päivät ja mitä teet vapaa-aikana?
Mikä on isän ja äidin osuus elämässänne?
Kuinka vahvasti viina/ lääkkeet ovat mukana perhekuvioissa?
Jotenkin tuli sellainen kutina, että perhekuvioissa saattaisi olla jokin vinksallaan. Mikähän se olisi?
Ei minusta tässä yksin siitä ole kyse, että velipoika ei "olisi löytänyt vielä itseään". Hän on aikuinen mies, ei enää murkku. Mutta ei käyttäydy aikuisen tavoin.
Jos saisi veljen edes ihan tavalliselle tk-lääkärille kertomaan tilanteestaan?
kannatan ajatusta kyseisen henkilön kohdalla
Minun ongelmani oli se että tyrmäsin itse aina avuntarjoamisen, halusin itse olla oman elämäni seppä.
No en mikäkään mene varmuudella sanomaan etteikö hän olisi löytänyt itseään. Itselläni oli vaan niin ja sen huomasin jälkeenpäin. Ekspertit sanovat että se johtuu ahtaasta kodista ja elämäni väärän laisesta rajoittamisesta (muottiin valamisesta) - elämä ei yksinkertaisesti pystynyt lähtemään käyntiin vaikka niin halusi. Elämättä jäänyt lapsuus ja nuoruus on tullut pikavauhtia elettyä jälestä päin.
Juu, mulla oli omat konstit selvittää omat juttuni. Suosittelen silti eksperttejä - nehän ovat kaikesta huolimatta asiantuntijoita.
Olemme yrittäneet saada häntä puhumaan ammattiauttajien kanssa, mutta hänen mielestään mikään ei kuulu kenellekkään.
Tänään tuli toiseksi viimeinen tikki, kun eräs tuttava kävi meillä ja kyseli vointiani, juttelimme sitten raskaudestani kunnes veljeni kommentoi todella loukkaavasti, että: sisko ei oo vielä tajunnut tehneensä elämänsä suurinta virhettä, tehdä nyt lapsi puoli tuntemattoman miehen kanssa ja muuttaa vielä sen kanssa yhteen. No kohta se onkin täällä sit taas sen rääkyvän pennun kanssa ja me joudutaan äidin kanssa sitä hoitamaan.
Siis mitä ihmettä sen päässä liikkuu??
Olen siis 19-vuotias. Rv 22. :)
Hän on täysi ikäinen, eikä kaikkia voi pelastaa! Käskekää hänen hankkia oma kämppä.
Veljelläsi on ihan selvästi joku ongelma kun arvostelee sinua ja äitiäsi tolla tavalla. Miten sun veljesi voisi muuttaa pois kotoa jos sillä ei ole rahaa? Olen kai sitten itsekin ihan luuseri kun asun 20-vuotiaana kotona, mulla on tosin opiskelut kesken. Helppojan se on muuttaa jonkun toisen nurkkiin asumaan. Eli miksi olette ajamassa veljeänne pois kotoa? Hänen pitäisi saada joku suunta elämäänsä, opiskella tai käydä töissä ennen kuin poismuutto on mahdollista.