Olin seurustellut päivälleen viisi vuotta kun tuntui että nyt on viimeinen pisara. Ex-poikaystäväni on maailman kultaisin ja auttavaisin ihminen... muille. Kukaan ei tiedä hänen pimeästä puolestaan jonka hän säästi minulle. Jos minulla oli pienikin epäkohta josta halusin puhua, sai hän kamalan raivarin joka johti totaaliseen henkiseen väkivaltaan. Olin aina ihan shokissa ja hän vain jatkoi. Kyyneleet saivat hänet vain yltymään. Puhetta hän ei kyennyt vastaanottamaan. Tämän jälkeen hän oli kyllä todella katuva. tätä tapahtui noin kerran viikossa. Minä typerys uskoin hänen puheitaan muuttumisesta kerta toisensa jälkeen. Miten sitä ei tajua ettei voi itse auttaa vaan siihen tarvitaan ammattiapua. Nyt vihdoin lauantaina keskellä väkijoukkoa tapahtunut kohtaus sai minut lopettamaan suhteen. En ole oikein vielä edes tajunnut sitä ja tajutakseni kai kirjoitan tätäkin. Olen yrittänyt irroittautua ennenkin, mutta hän on aina saanut minut takaisin lupauksillaan, sillä kaikesta huolimatta olen osa häntä ja hän minua. Kun olin sivullisen avulla päässyt eroon tilanteesta, lähetti hän tekstiviestin kuinka oli aikonut kosia minua aamulla, mutta ei uskaltanut koska en pidä tupakasta. Sairasta!
Tiedän että hän tulee vielä pyytämään anteeksi ja odottaa että otan hänet avosylin vastaan. Tätä en halua tehdä, vaikka kuinka mieli tekisi, koska muutaman päivän jälkeen painajainen jatkuu, kerta kerralta pahempana. Anteeksi annan tietenkin, mutta suhde on loppunut. Kysyn siis teiltä, kuinka kannattaa toimia? Onko kellään vastaavaa kokemusta? Onko mitään mahdollisuutta että ammattiauttaja saa hänet ymmärtämään ongelmansa, sillä hän ei sitä tiedosta. Kaikki paha on kuulemma lähtöisin minun käyttäytymisestäni. Rakastan häntä ja olen valmis tukemaan, mutta itseäni en anna enää alistaa. (Ja olen todella onnellinen ettei hän kosinut, loppuiän painajainen valmiiksi kotiin kuljetettuna)
Tiedän että hän tulee vielä pyytämään anteeksi ja odottaa että otan hänet avosylin vastaan. Tätä en halua tehdä, vaikka kuinka mieli tekisi, koska muutaman päivän jälkeen painajainen jatkuu, kerta kerralta pahempana. Anteeksi annan tietenkin, mutta suhde on loppunut. Kysyn siis teiltä, kuinka kannattaa toimia? Onko kellään vastaavaa kokemusta? Onko mitään mahdollisuutta että ammattiauttaja saa hänet ymmärtämään ongelmansa, sillä hän ei sitä tiedosta. Kaikki paha on kuulemma lähtöisin minun käyttäytymisestäni. Rakastan häntä ja olen valmis tukemaan, mutta itseäni en anna enää alistaa. (Ja olen todella onnellinen ettei hän kosinut, loppuiän painajainen valmiiksi kotiin kuljetettuna)
Vastaukset 15
Vanhimmat
sulle. Tilanteesi kuulostaa aika tulehtuneelta. Itselläni ei ole ihan vastaavaa kokemusta, mutta luulisin että ainakin jonkin ajan väliaika tekisi sinulle hyvää, menee poikakaverisi sitten hoitoon tai ei. Sinun pitäisi ihan ensin saada itsesi kasattua, eikä sekään varmaan tapahdu päivässä. Onnea jatkoon!
Ellei miehesi itse halua hakeutua hoitoon, et voi tehdä mitään. Toki voit yrittää keskustella asiasta, mutta jos miehelläsi ei omasta mielestään ole ongelmaa, ei minkään valtakunnan juttutuokioista ole apua.
Henkinen väkivalta on pahoinpitelyä siinä missä turpiinantaminenkin. Jos kohtaukset ovat pahentuneet vuosien mittaan, pahalta näyttää. Ja aina on mahdollisuus että kun raivoaminen ei enää riitä, otetaan vielä nyrkitkin avuksi. Lupauksia olet varmaankin kuullut jo tarpeeksi - miten moniin aiot vielä uskoa? Itselleen valehtelemisessa ihminen on kekseliäimmillään...
jätä se mies. sama meno jatkuu vaan vuodesta toiseen ja sairastut itsekin henkisesti, jos jatkat hänen kanssaan.
Minulla oli samantyyppinen suhde neljän vuoden ajan. Pienistäkin asioista mies raivostui silmittömästi ja raivosi tuntikausia. Nukkua ei voinut; joskus ajoin autoni jollekin parkkipaikalle ja menin takapenkille nukkumaan jotta saisin edes hetken levätä. Mies lietsoi omaa raivoaan vetämälllä omiin juttuihinsa mukaan entiset poikaystäväni ja keksi tarinoita tulevista miehistäni. Lisäksi hän kuvitteli minulle aivan kummallisia mielipiteitä ja laittoi sanoja suuhuni. Minun olisi pitänyt puhua täsmälleen hänen antamillaan sanoilla ja toimia täsmälleen hänen tavallaan. Hän oli myös taipuvainen väkivaltaan, ei lyönyt koskaan mutta piti väkisin ranteista kiinni, potki alas sängystä jne. Kun itkin, olin hänen mielestään yliherkkä ja itkin sitäpaitsi vain häntä kiusatakseni. Keskustella hänen kanssaan ei voinut, hän ei kuunnellut eikä ymmärtänyt kuulemaansa. Onneksi pääsin hänestä lopulta irti.
Sinulle sanoisin, että miehesi ei muutu. Piste. Pysy hänestä erossa, muuten tuhoat vain itsesi. Onnea!
Hei Maisa. Kun luin kirjoituksesi, se oli kuin minun omasta elämästäni kirjoitettu. Elin ex-mieheni kanssa 10v, joo, eli kymmenen hyvää vuotta annoin sellaiselle psykopaatille. Olen eronnut henkisellä tasolla n 4 vuotta sitten ja muuttanut fyysisesti erilleen 2 vuotta sitten .., joten se aika todellakin on historiaa . Mutta välillä sitä on miettinyt miten ihmeessä se mies saikin sellaisen henkisen yliotteen. Jatkuvaa henkistä kiusaamista, välillä parempia aikoja mutta ... samaa rataa vuodesta toiseen. Mies oli aivan hullu, .. joten en voi kun sääliä jos hänellä sattuu olemaan uusi nainen nykyään. Potki minua sangyssä eli jos liikuin ja herra heräsi niin siitä tuli sanomista, en saannut pukeutua kuten halusin, olin tyhmä, olin hullu, jos itkin niin sanottiin mene itkemään jonnekkin muualle ' en halua nahdä tai kuulla ' Ja kenellekkään en voinnut kertoa millaisen hullun kanssa olen.
Lopulta sain tarpeekseni ja lähdin. Enkä ole pätöstäni katunut. Yritin kyllä lähteä useita kertoja, mutta aina mies tuli itkien anelemaan anteeksi antoa ja takaisin kotiin, ja aina menin häntä koipien välissä, Hyi he........tti, enää en edes pissisi sinne päin missä kyseinen herra asuu.
Olen nyt ihanassa parisuhteessa, mikä on ns normaali suhde, eli rakastetaan ja välillä tapellaan, mutta toista ei alisteta, eikä käytetä henkistä väkivaltaa.
Lillille ja kaikille muillekkin jotka ovat samanlaisissa tilanteissa: ELÄKÄÄ JA JÄTTÄKÄÄ TUOLLAISET MIEHET, EI KANNATA JÄÄDÄ ODOTTELEMAAN ETTÄ MIES MUUTTUISI, SILLÄ SIIHEN KULUU VAIN OMA ELÄMÄ JA KOHTA HUOMAATKIN ETTÄ MITÄÄN ELÄMÄÄ EI OLE JÄLJELLÄ. ÄLKÄÄ ANTAKO MIEHEN ALISTAA, .. hyvää kesää kaikille !!!
Oli aika kamalaa luettavaa.
Jos olette kuulleet sanan:alistaminen....tuo on
juuri sitä.Näyttää muille aivan toisenlaisen kuoren,mitä todellisuudessa on.
Elit parisuhteessa joka olisi pahentunut aikaa myöten....usko minua.Alistamisen jälkeen olisi
seurannut fyysinen väkivalta.Sitä rataa olisi
suhteenne edennyt.
Usko huomiseen ja elä hetki itsellesi,käy suhteesi
sisälläsi loppuun.Olet kokemusta viisampi nyt.
Muista:se oikea sinua jossain odottaa....
Kun hän saa sinut takaisin niin hän vaistomaisesti alkaa turvaamaan varmuutta sinun pysymisestä luonaan. Hän tekee lähtösi entistä vaikeammaksi ja sen avulla voi käyttää henkistä vakivaltaa sinuun. Väkivalta kerta toisensa jälkeen kasvaa, sillä hän tulee rohkeammaksi.
Jos menet takaisin niin kuitenkin lähdet joskus.
Nyt se on helpompaa. Mies tuskin jättää sinua vielä rauhaan vaan yrittää edelleen ja muuttuu lopulta hankalaksi kun ei onnistu yrityksissään.
Tee asiasta julkinen, se antaa sinulle turvaa.
Miehesi haluaa antaa ympäristölleen itsestään hyvän kuvan, se on hänen heikoin kohtansa.
Jos olet hiljaa, se antaa miehelle kaikki mahdollisuudet jatkaa hulluuttaan.
Tosin ollaan oltu yhdessä vasta kaksi vuotta. Munkin mieheni on maailman ihanin ja kiltein ja kohteliain ihminen... MUILLE. Mieheni on todella suosittu kaveripiirissämme ja varmsti erityisesti naisten suosiossa.
Minullekin hän oli ihana n. puolen vuoden ajan. Sitten kävi pari ikävää asiaa ilmi hänestä ja tietenkin luottamuksen mennessä suhteemme huononi. Nykyisin mieheni raivoaa minulle ainakin sen kerran viikossa. Hän saattaa suuttua aivan tyhjästä, koska luulee minun tarkoittaneen jotain muuta kuin mitä olen tarkoittanut. Hän saattaa käskeä minun painua vittuun, vaikka en ikimaailmassa olisi voinut kuvitella sitä häneltä. Hän tarjoaa kihlasormustaan takaisin ja pitää minua sairaana ihmisenä.
Pahinta on, että hän nauttii julkisesta nöyryyttämisestäni. Meille tulee usein riitaa ollessamme ihmisten ilmoilla, aivan turhasta. Hän nauttii siitä kun saa jättää minut kuin nallin kalliolle jossakin ihmisten nähden. Saattaa vielä huomauttaa lähtiessään liioitellun suurella äänellä minun olevan sairas ämmä. Niin että muut varmasti kuulevat. Vihaan näitä julkisia nöyryytyksiä, etenkin kun kyseessä on kaveriporukkamme.
Anteeksipyynnön saan yhä harvemmin. Ei hän tule pyytämään anteeksi, eikä tee aloitetta. Minun on mentävä pyytämään anteeksi jotain mitä en ole ikinä edes tehnyt, lähinnä sitä että olen olemassa. Sitten rauha kestää taas vähän aikaa.
Hajalla olen. Jättämistä olen miettinyt, mutta en taida pystyä siihen kun rakastan häntä niin kovasti. Eikä kyse ole siitä etten pystyisi jättämään koska olen seurustellut aiemmin viisi vuotta helvetillisessä suhteessa ja sittne katkaissut suhteen. Nykyinen suhteeni on onnellinen lukuuottamatta mieheni nöytyyttämisiä ja ikuista riitaa. Huokaus.
Tutustu itseesi paremmin. Tiesitkö, että siellä missä toisen persoonallisuutta ei kunnioiteta, ei myöskään ole rakkautta.
Hmmm.. en ookkaan ainut.. Mä oon jaksanu jo lähes 7 vuotta. Oon henkisesti aivan loppu..
Pakene! Olet vapaa, jättänyt hänet! Juokse, lennä, nauti vihdoinkin vapaudestasi. Älä enää sorru lupauksiin ja anteeksipyyntöihin, ei ne ole minkään arvoisia. Ajattele, että jossain on olemassa mies joka on sinun arvoisesi. Sellaisen olet ansainnut. Siihen asti kunnes hänet löydät nauti arkipäivän pienistä iloista, naisen elämästä. Tapaa ystäviä, hanki uusia, harrasta, sisusta kotia! Itse olen vielä vanki, kaks vuotta henkistä ja fyysistä helvettiä takana. Mutta perässä tullaan...
Voi sinua!
Jos mies kerran viikossa itkettää sinua, jätä hänet! juttusi kuulosti siltä, että olet pahasti läheisriippuvainen tai suorastaan masokisti. Ihan sama jos mies hakkaisi sinua kerran viikossa. matkusta vaikka jonnekin, että pysyt hänestä erossa. Hän nauttii sinun kiusaamisesta. Epäilen, kykenetkö eroamaan hänestä. Toivotan onnea!
Maija
Tiedätkö vapauden tunteen? Suhteesi luo sinulle tottumusta arkeen ja taloudellista turvaa.
Pelkäät jäädä yksin tähän suureen mailmaan.
Lähtö pitkästä suhteesta on kuin hyppy tuntemattomaan yksinäisyteen. Pelko tuntemattomasta taitaa pitää sinua vielä suhteessa. Tiedät, että et ole onnellinen nyt.
Voisiko lähtö suhteesta tehdä sinut vielä onnettomammaksi? Tuskin, et voi tietää mitä elämällä on sinulle annettavaa jos et sitä tee.
Monet eivät uskalla lähteä koska pelkäävät jäävänsä tutun yhteisön ulkopuolelle ja muuttuvansa suhteen rikkojiksi. Miehesi käyttäytyy välinpitämättömästi ja ei jaksa uskoa sinun lähtevän mihinkään. Hän pitää sinua heikkona. Rakkautta ei kuitenkaan voi olla suhteessa jossa ei kunnioiteta toisen persoonallisuutta. Mieti mitä haluat elämältäsi.
Lähtiessäsi muutos voi olla suuri, mutta ilman lähtöä tuskin muutosta elämääsi tulee.
Sinun pitää vain uskaltaa lähteä tuntemattomalle tielle etsimään oikeaa elämää. Sanotaan, että sankarit tunnetaan siitä, että he eivät kulje jo kuljettuja polkuja vaan tekevät tiensä itse.
Paikalleen jääminen tälläiseen suhteeseen tuhoaa sinut hiljalleen.
Lähtö sattaa aiheuttaa arvostelua niiden keskuudessa jotka eivät uskalla muuttaa elämäänsä.
Lähtösi kuitenkin muistuttaa heitä siitä,, että he jäävät paikoilleen.
Ole rohkea ja ota elämä seikkailuna, se voi olla mielenkiintoinen tutkimusmatka omaan itseesi ja koko loppuelämääsi. Elämä on elämistä varten, ei pelkää murehtimista.
Olen myös hieman vastaavassa tilanteessa; asunut kaksi vuotta miehen kanssa ja elämä yhtä riitaista helvettiä. Pääasiassa riidat aiheutuu miehen mustasukkaisuudesta ja vainoharhaisesta käytöksestä. Mies ei suvaitse minulle minkäänlaista onnea, ellei se aiheudu suhteestamme. Hän tarkkailee koko ajan mielialojani, ja niiden muuttuessa on vakuuttunut sen johtuvan rakastajistani.
Elämämme on helvettiä tämän vuoksi. Hän loukkaa minua pahasti, luulee olevansa oikeutettu siihen, koska on täysin vakuuttunut minun juoksevan jatkuvasti vieraissa.
HÄn ei kunnioita tai luota, hänen mielestään olen niin miehen ja munan kipeä, että lähden jokaisen halukkaan matkaan.
Rakastan häntä, ja hän minua. Mutta en usko haluavani tällaista rakkautta, tällaista elämää. Mies on tyytyväinen niin kauan kun palvon ja huomioin häntä jatkuvasti. Jos en, olen halpa huora. Haluan lähteä suhteesta, mutta pelkään etukäteen miehen reaktiota.
Olen ollut samassa suhteessa jo 13 vuotta ja minun miehestäkin kaikki sanoo että voi kun hän on niin herttainen ja olette aivan unelma pari... Mut kun on jokin ongelma niin sit tulee ei koskaan lyö eikä käy mitenkään käsiksi.... Mutta tiedän jo ilmeestä jos kyläreissulla ei mene kaikki niikuin pitäisi.... Olen tietysti hölmö kun jaksan vielä.. mut on ne kolme lasta mitkä minua hidastaa....... se on tietysti tekosyy.... mulla on nyt sellainen kaveri (nainen) joka on nähnyt ja kuullut mitten kaikki käy.. Tuli kerran eikä mieheni huomannut sitä........ Mut on hyvä tietää etten ole ainut jolla on tämä ongelma.