Olin lapsena kiltti ja arka lapsi, tottelin helposti ja sain omantunnontuskia nuhteluistakin, tosin meillä käytettiin ruumiillista kuritusta. Muistan että isäni mielestä yksi jos toinenkin asia oli tyhjänpäiväistä ja joutavaa jos vaikka kyselin radiosta tulevasta musiikista mistä hän oikein tykkää. Muistan olleeni lapsena masentunut, mutta sitähän ei kukaan huomannut. Työtä tehtiin vuorotta ja lasten tuli olla hiljaa ja huomaamatta.
Murrosikäisenä kapinoin koska minulla oli paha olla. Jonkin verran koin koulukiusaamista (kerroin vanhemmille ja isä vaan neuvoi että ei siitä pidä välittää). Jälkikäteen olen ajatellut että ihan väärä neuvo, olisi pitänyt neuvoa pitämään puoliaan mutta minä otin kaiken kiusaamisen vastaan ja imin pilkan itseeni kuin sieni. Sanoin vanhemmille vastaan koska johonkin oli pakko purkaa pahaa oloaan. Äitini muistan sanoneen että minä en ansaitsisi ollenkaan isää. Myöskin äiti haukkui että minusta ei tule ihmistä milloinkaan. Isäni yritti entisestään ärsyttää käytöksellään kun huomasi että olen pahalla tuulella. Vihasin isääni niin että olisin voinut vaikka tappaa hänet, onneksi en mitään tämmöistä tehnyt. Itsemurhaa ajattelin monta kertaa mutta en koskaan yrittänyt.
Tästä kaikesta on jo paljon aikaa kulunut. Olen keski-ikää lähentelevä ihminen. Olen vuosien varrella yrittänyt tehdä jotakin näille asioille mutta tunteitani en pysty muuttamaan, oikeastaan olen alkanut enemmän inhota vanhempiani.
Vanhemmat ovat yrittäneet hyvitellä kai huonoa omaatuntoaan milloin rahalahjoilla tai yrittäneet vakuuttaa että rakastavat minua. Tuollainen rakkaudentunnustus on minusta yököttävää, koen sen epäaitona ja amerikkalaismaisena apinointina että kaikki hokkuspokkus korjaantuu kun vähän imeliä puhelee.
Vanhoista asioista ei ole ollut soveliasta puhua vanhempien kanssa, he ottavat kaiken syytöksenä ja heille on kunnia-asia etteivät he itse moiti vanhempiaan (vaikka heistä voi havaita katkeruutta johtuen omien vanhempiensa teoista).
Muistan vuosien varrella miten äiti yritti tulla minulle valittamaan isän käytöksestä ja minusta se on aivan väärin että lapselle parjataan toista vanhempaa. Äidin sukulaiset eivät isästä ole tykänneet ja luulen ettei äiti itsekään pidä isästä, on vaan taloudellisista syistä isään tarrautunut. Näin vanhemmiten äidistä voi huomata miten hän mielistelee kaikkia ihmisiä ja yrittää olla suosittu. Kun olen joskus kysynyt jostakin asiasta mikä menneisyydessä on mieltäni painanut mitä äiti on sanonut tai tehnyt niin äiti valehtelee että eihän se noin ollut.
Olen alkanut ajatella että kun vanhempien keskinäiset välit eivät ole hyvät niin heillä "täytyy" olla tämmöinen huono lapsi jonka syyksi voi laittaa monen asian niin ei tarvitse selvittää keskinäisiä välejään eikä tunnustaa ettei tykkää toisistaan.
Tämä joulunaika se varmaan kirvoitti nämä vuodatukset. On sanomattakin selvää että vältän vanhempieni seuraa, mutta minähän olenkin huono lapsi!
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2008!
Murrosikäisenä kapinoin koska minulla oli paha olla. Jonkin verran koin koulukiusaamista (kerroin vanhemmille ja isä vaan neuvoi että ei siitä pidä välittää). Jälkikäteen olen ajatellut että ihan väärä neuvo, olisi pitänyt neuvoa pitämään puoliaan mutta minä otin kaiken kiusaamisen vastaan ja imin pilkan itseeni kuin sieni. Sanoin vanhemmille vastaan koska johonkin oli pakko purkaa pahaa oloaan. Äitini muistan sanoneen että minä en ansaitsisi ollenkaan isää. Myöskin äiti haukkui että minusta ei tule ihmistä milloinkaan. Isäni yritti entisestään ärsyttää käytöksellään kun huomasi että olen pahalla tuulella. Vihasin isääni niin että olisin voinut vaikka tappaa hänet, onneksi en mitään tämmöistä tehnyt. Itsemurhaa ajattelin monta kertaa mutta en koskaan yrittänyt.
Tästä kaikesta on jo paljon aikaa kulunut. Olen keski-ikää lähentelevä ihminen. Olen vuosien varrella yrittänyt tehdä jotakin näille asioille mutta tunteitani en pysty muuttamaan, oikeastaan olen alkanut enemmän inhota vanhempiani.
Vanhemmat ovat yrittäneet hyvitellä kai huonoa omaatuntoaan milloin rahalahjoilla tai yrittäneet vakuuttaa että rakastavat minua. Tuollainen rakkaudentunnustus on minusta yököttävää, koen sen epäaitona ja amerikkalaismaisena apinointina että kaikki hokkuspokkus korjaantuu kun vähän imeliä puhelee.
Vanhoista asioista ei ole ollut soveliasta puhua vanhempien kanssa, he ottavat kaiken syytöksenä ja heille on kunnia-asia etteivät he itse moiti vanhempiaan (vaikka heistä voi havaita katkeruutta johtuen omien vanhempiensa teoista).
Muistan vuosien varrella miten äiti yritti tulla minulle valittamaan isän käytöksestä ja minusta se on aivan väärin että lapselle parjataan toista vanhempaa. Äidin sukulaiset eivät isästä ole tykänneet ja luulen ettei äiti itsekään pidä isästä, on vaan taloudellisista syistä isään tarrautunut. Näin vanhemmiten äidistä voi huomata miten hän mielistelee kaikkia ihmisiä ja yrittää olla suosittu. Kun olen joskus kysynyt jostakin asiasta mikä menneisyydessä on mieltäni painanut mitä äiti on sanonut tai tehnyt niin äiti valehtelee että eihän se noin ollut.
Olen alkanut ajatella että kun vanhempien keskinäiset välit eivät ole hyvät niin heillä "täytyy" olla tämmöinen huono lapsi jonka syyksi voi laittaa monen asian niin ei tarvitse selvittää keskinäisiä välejään eikä tunnustaa ettei tykkää toisistaan.
Tämä joulunaika se varmaan kirvoitti nämä vuodatukset. On sanomattakin selvää että vältän vanhempieni seuraa, mutta minähän olenkin huono lapsi!
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2008!
Vastaukset 6
Vanhimmat
kun olet pohtinut noita asioita.
Toisaalta, kannattaako miettiä liikaa menneisyyttään, tai loukkaantua vanhempiensa teoista tai tekemättä jättämisistä.
Menneisyyttään ei kukaan voi muuttaa, tulevaisuuden kylläkin.
Hyvää Joulua sinulle.
Sanot että on hyvä kun olen pohtinut em. asioita, kuitenkin toteat heti perään että kannattaako liikaa miettiä vanhoja asioita ja vanhempien tekemiä virheitä? En minä niitä tapahtumia huvikseni ajattele ja aika ajoin nuo asiat ovat pitkään pois mielestä. Minä oikein toivoisin että tämmöiset vanhempien tekemät mokat pyyhkiytyisi mielestä ja tilalle tulisi ihan toisenlaiset tunteet. Mutta ei tunteitaan pysty muuttamaan.
Mutta erilaiset juhla-ajat jolloin oletetaan että perheet ovat keskenään ja maassa on rauha, ne saavat aikaan syyllisyyttä varsinkin jos itse pyrkii välttämään tämmöiset kokoontumiset (näistä matkoista aiheutuvan mielipahan vuoksi).
On totta että tälläisiä asioita ei saa pois mielestänsä, ja on oikeastaan hyvä, että käsittelet menneisyyttäsi. Jos et pysty puhumaan tuneistasi vanhempiesi kanssa ilman heidän vähättelyänsä tms. niin sinun kannattaisi käydä läpi menneisyyttäsi vaikka jonkun terapeutin kanssa.
Jos ensimmäinen terapeutti ei tunnu oikealta, eikä siitä tunnu olevan apua, koeta toista. On totta, että terapeuteissakin on eroja.
On mielestäni tervettä olla vihainen vanhemmilleen, kun siihen on syytä.
He ovat ehkä koettaneet parhaansa, tai eivät ole ymmärtäneet mitä kaikkia virheitä ovat tehneet.. Nyt he eivät ehkä muista/uskalla tunnustaa tekemiänsä virheitä. Mutta tsemppiä sulle !!! Voimia ja paljon halauksia asian käsittelemiseen, ja hyvää joulua!
Kyllähän minä mielelläni menisin terapiaan mutta taloudellinen tilanne on se, että laskeskelen rahoja josko riittäisivät maksuihin. Eli ei ole varaa terapiaan. Jos tästä joskus rikastun niin ehkäpä sitten.
Voi kun tietäisit, miten paljon tällaisia tapauksia on ympäri maata!
Tunnistin helposti oman perheeni tekstistäsi. Isäni oli vielä alkoholisti, ja siitähän äiti sai oikein hyvän syntipukin joka asiaan. Meidän lasten elämäntehtävä oli tukea äitiä. Mitään omaa elämää ei olisi sallittu.
Tätä on jatkunut vuosikymmenet. Vanhemmat erosivat vihdoin, mutta mitä se auttoi? Asuin silloin lapsista nuorimpana ainoana kotona, ja arvaa, kehen äiti siirsi polttolasinsa? Minä sain niskaani kaikki ne entiset itseeni kohdistuneet (monesti todella aiheettomat) haukkumiset ja LISÄKSI vielä olin kuulemma niin isäini kaltainen, että olin aivan "hirvittävä" tytär. (Niin, kukapa sitä isäänsäkään valitsee...) Isä kuoli muutama vuosi eron jälkeen, muttei äitini silti lakannut häntä mustamaalaamasta. Miten joku jaksaakin ruikuttaa!
Olen kohta 50. Olen aikuisena huomannut äitini puheista, ettei hän muista mitä kaikkea on väittänyt, on suoraan sanoen keksinyt kaikkea kamalaa vähän jokaisesta. Ja siis valehdellut sisaruksistani minulle ja minusta sisaruksilleni. Osansa ovat saaneet äidin omien sisarusten perheet ja kaikki mahdolliset muutkin ihmiset.
Äitini on myös aivan mahdoton anoppi.
En tiedä, miten oikein olisi pitänyt olla ja käyttäytyä. Näin siinä vain kävi, että tein lopulta pesäeron koko lapsuudenperheeseeni. En kerta kaikkiaan jaksanut enää sitä kummallista karusellia. Kaikki, mitä sieltä päin tuli minulle, oli pelkästään ikävää ja raskasta. Ei koskaan mitään mukavaa, ei koskaan tukea minulle, kun olisin tarvinnut edes jonkin hyvän sanan.
Olen nyt pari vuotta eleskellyt orvon elämää ja totutellut siihen vähitellen. Ei se niin kovin hauskaa ole ollut, mutta olenpahan päässyt kuulemasta aina ja jatkuvasti jotakin ikävää. Onhan sentään muitakin ihmisiä maapallolla.
SINÄ SEN SANOIT!!(KIRJOITIT)
Juuri niin, minä kohta Viisikymppinen vasta viimeisen vuoden aikana olen sen oppinut, ymmärtänyt.
vuosia olin Äidilleni"Roskis" joka otti yhteyttä kun oli riidellyt suvun tai Isäni kanssa.
No, hän kuoli muutama vuosi sitten, ja oli nyt kirjoitan pahasti, mutta kuitenkin HELPOTUS! sekä hänelle että minulle.
Kun Äitini kuoli jatkoi sisareni, vuosi sitten ja täysillä!
Aina hän on tiennyt asiani paremmin kuin minä itse?
nykyäänkin vaikka asumme eri maissa, kirjoittelee ja toitottaa kaikkea sontaa minusta, mitä teen ja olen tekemättä jättänyt.
Enään en välitä!
Mieheni Äidistä sain Anopin, Kaverin ja "Äidin".
Mieheni suku on niin erilainen!
Eilen Anopin kanssa juteltiin Lapsista on Eskarilainen ja Toka-luokkalainen.
He ostivat myös koiran mikä meilläkin on, ja puhumista riitti....
Vaihdettiin lahjoja ja syötiin, aivan ihanaa.
Tuo niin pisti silmään kun kirjoitit että on muitakin ihmisiä maapalolla.
Minulla on kivoja kavereita, mieheni kanssa menee kivasti, hänen suvustaan sain "suvun".
Harmittaa vain että kohta viisikymppinen kun olen vasta nyt hoksasin jutun.
No, toivottavasti on vielä monta vuotta edessä, ja voin nauttia elämästä.
Kaikkea hyvää kirjoittaneille ja Onnellista Uutta Vuotta 2008!