Mikä vanhemmissa ärsyttää?

Hieman enemmän valaisisi tilannetta tämä seikka, että millainen suhde nuorella miehellä on omaan isäänsä?

Aikuistuessaan poika etsii miehen mallia ja tyttö naisen mallia. Äiti/nainen ei voi tajota molempia. Isän tehtävä on katsoa että poika ei ärähtele turhista äidilleen vaan kohtelee kunnioittavasti niin äitiään kuin muitakin naisia.

Ellei isää perheessä ole, älä anna pojan oppia kommunikoimaan kanssasi äristen. Stoppis ärinälle ja kysy onko sulla joku hätä? Ellei, sano hyvä, äläkä kysele.

enemmän nyt, kun joutuu itse vastaamaan omasta elämästään. Ehkä hän näillä ärtyisillä vastauksillaan ja murahduksillaan purkaa pahaa mieltään työ- opiskelu- tai tyttöasioistaan jne.

Kenelle hän uskaltaisi murahdella ellei äidilleen tai isälleen (kuten meillä), siis läheisimmäksi tuntemalleen henkilölle. Hän tietää, etteivät vanhemmat hylkää, vaikkei hän mitään roolia vedäkään.

Sanot hänen muussa aikuisseurassa olevan asiallinen ja aikuismainen. Eihän hän heidän kanssaan kehtaa tällaisia puolia itsestään näyttää. Ei, hän on fiksu ja kohtelias kuten pitääkin.

Kun hän tulee kotiin, hän muuttuu äidin pikkupojaksi, joka uskaltaa olla luonnollinen.

Kuten sanot, joskus keskustelunne on aivan ihanaa ja juttu luistaa. Ehkäpä asiat ovat silloin sujuneet hyvin tai on esim. loma tulossa. Niin moni asia vaikuttaa mielentilaan ja stressinsietokykyyn.

Mitä olen omakohtaisesti seurannut ja myös ystäviäni kuunnellut, niin kyllä ne pojat vähän sulkeutuneita tuppaavat olemaan.

Tytöt ovat avoimempia ja kertovat mielellän asioistaan.
Pojat usein (on kyllä poikkeuksiakin) puhuvat vain ASIAA. Jos vanhemmat jotain ylimäräistä kyselevät, niin pojat hyvin helposti katsovat sen uteluksi ja turhaksi puuttumiseksi heidän asioihinsa. Onneksi on sentään paikka,johon tietää aina olevansa tervetullut.

Ainakin minä olen jäänyt vanhempieni mielissä jotenkin teini-ikäisen asteelle. Vanhempien teot ja puheet ovat sitten sen mukaiset.

Heillä olisi kova tarve päteä vanhempina, mutta asetelma on ollut lapsuudestani lähtien jotenkin päälaellaan, eli minä sain lapsena olla perheen aikuinen ja vanhemmat niitä lapsia, ainakaan he eivät suostuneet ottamaan vastuuta käyttäytymisestään, vaan lasten piti aina ymmärtää heitä.

Kun heille tuli ikää ja kokemusta lisää, heille tuli hätä, että eikös heidän pitäisi jotenkin osata kasvattaa ja ohjata jälkikasvuaan. Tosin olin silloin jo itsenäinen aikuinen ja koin heidän jälkikasvatusyrityksensä tosi kiusallisiksi.

Sen lisäksi, että lapsena sain luvan kasvattaa itse itseni mm. hakemalla "kasvatusvanhempia" ja roolimalleja muista sukulaisista ja tuttavista, jouduin vieläpä vieroittamaan omat vanhempani. Pysyin monta vuotta fyysisestikin etäämmällä vain siksi, että minua ärsytti ainainen kysely, asioihini puuttuminen ja turha voivottelu. Tuli sellainen outo vaikutelma, että vanhempani olisivat nimenomaan halunneet, että minulla olisi ongelmia, että he voisivat tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Vanhemmat eivät ehkä huomaa, että puhuvat lapselleen edelleen kuin teini-ikäiselle. "Lapsen" pitäisi hoitaa aikuisen rooli omassa elämässään, mutta taantua taaperoksi vanhempiensa seurassa. Tällaista kaksijakoisuutta on vaikea hallita, mikä aiheuttaa ärsytystä, koska vanhempien seurassa ei tavallaan saa olla oma itsensä.

Itselläni tapahtui se, että kun muutin kauas kotipaikkakunnalta, myös omakuvani muuttui radikaalisti, koska entuudestaan vierailta ihmisiltä sain aivan erilaista palautetta itsestäni, kuin kotona. Tunne oli hämmentävä, koska minuun yhtäkkiä luotettiin, uskottiin kykyihini ja minusta myös pidettiin. Osoittautui, että se uusista tuttavista peilaamani omakuva oli paljon oikeampi ja terveempi, kuin se käsitys, jonka olin kotoa saanut.

Vanhempiani en syytä millään lailla, ovathan hekin oman aikakautensa kasvatteja ja joutuvat pärjäämään niillä eväillä, jotka ovat saaneet. Olen huomannut, että heissäkin on tapahtunut edistystä vuosien varrella, eivät enää jaksa niin meuhkata asioista. Minulle oli rankkaa se, että jouduin heitä sohimaan pois ja pakottamaan heitä hoitamaan itse omat ongelmansa. Oman itsetuntoni rakentelin palasista aikuisiällä, mutta vieläkin taannun toisinaan sen "ärtyisän lapsen" asteelle, jos vanhempien taholta tulee liikaa painetta.

- epätasa-arvoisuus
- ei kunnioita lapsen kenties eri elämäntapaa, varsinkaan jos kyseessä ei ole mikään vaikka rikollisuus.
- asioihin puuttuminen ja tuputus, etenkin tällainen peruselematon "näin on asia, koska olen itse tätä mieltä"

Kuitenkin nostan esille tuon tasa-arvon tärkeyden. Tarkoitan taloudellisessa, lastenhoito ja rakkaus asioissa, sekä ihmisen kunnioituksessa.