Kuntonyrkkeilyn määritelmä?

Olen oman kokemuksen perusteella periaatteessa samaa mieltä mitä kirjoitit. Jos kaksijakoinen luokittelu on oltava, niin sittenhän toki kilpa- ja muu nyrkkeily eriytyvät luontevasti toisistaan. Tätä jälkimmäistä voidaan kutsua vaikkapa yhteisnimityksellä kuntonyrkkeilyksi, jos ei haluta tehdä eroja sen eri muotojen välille.

Mutta tuosta sparrista tuli vastaustasi lukiessa taas mieleen, että sitäkin on olemassa niin erilaista. Meidän porukassa on kavereita, joiden kanssa se sparri tosiaan on sellaista leppoisaa pisteosumien vaihtamista (ei loukkaantumisriskiä), ja sitten on toisia kavereita jotka osaavat lyödä myös ihan tosissaan kunnon kontaktilla ja tulla ärhäkkäästi päälle (sparrista kun on kyse, niin ei tietenkään jatketa lyömistä enää sitten jos vastaanottajalle alkaa tulla liikaa lunta tupaan).

Tavoitteethan tällaisessa harrastelusparrissa on tietenkin lähtökohtaisesti aivan eri kuin missään nyrkkeilyottelussa. Mutta joskus sparrieristä syntyy kamppailunomainen tilanne, jossa jotenkin puolitosissaan selvitellään nokkimisjärjestystä, ja niistä sparreista oppii kyllä kaikkein eniten. Kaikkein eniten olen mielestäni oppinut eristä, jotka taannoin otin erään itseäni selvästi taitavamman ja voimakkaamman kehäketun kanssa lähtien haastamaan häntä kaikilla taidoillani. Tottakai nenillehyppijä (tuossa tapauksessa siis minä) pitää laittaa ruotuun, ja tällaisella mentaliteetilla sparraaminen oli arvokasta oppia, koska kaikki piti laittaa peliin, ja siinä oppii vähän voimien jakamisen strategiaakin. Oman kehityksen kannalta on hyvä haastaa itseään parempia...

Muutenkaan vahvojen ja hyvälyöntisten kaverien kanssa ainakaan minulla ei todella ole varaa mennä kohti leuka pystyssä tai huonolla suojauksella, koska en tahdo imuroida yhtäkään täysivoimaista osumaa vastapalloon (siinä voisi käydä huonosti). Sitten niiden vain kevyesti "merkkaavien" herrasmiesnyrkkeilijöiden kanssa sparratessa ko. asiat eivät ole niin keskeisiä, mutta niissä erissä voi taas keskittyä rauhassa hiomaan esim. liikkumisen ja väistöjen perusteita.

Mutta yleisesti ottaen kaikenlainen harrastelu on toki selkeästi eri asia kuin kilpatreenaaminen, lajissa kuin lajissa (oli se sitten vaikka jalkapallo). Ja kamppailu-urheilulajeista puhuttaessa kilpanyrkkeilyn taso lienee pitkästä historiasta ja suuresta harrastajamäärästä johtuen korkea verrattuna moniin muihin kamppailu-urheilulajeihin, joissa kilpaillaan. Pitkän urheilulajihistorian vuoksi nyrkkeilyä pidetään, varmaan hyvästä syystäkin, ensisijaisesti kamppailu-urheilulajina. Mutta onhan se toisaalta myös kamppailutaito, ja monia kamppailutaitoja kuitenkin treenataan paljon ihan kamppailumielessä, kuitenkaan kilpailematta niissä koskaan. Haen ehkä pohjimmiltaan takaa sitä, että mielestäni, jos puhutaan kamppailutaidosta nimeltä nyrkkeily (eikä siis siitä samannimisestä urheilulajista) niin kunnon kontaktilla sparraavan harrastajan pitäisi voida jo sanoa harrastavansa nyrkkeilyä (siis sitä kamppailutaitoa), vaikka se urheilulajimielessä toisaalta olisikin vain sitä ns. kuntonyrkkeilyä.

on?

Karate on kova laji ja se ei ole mitään kuntoilua pelle!
Minä olen mustanvyönkarateka ja nyrkkeilijä. En kuntonyrkkeilijä enkä kuntokarateka!

Ero on siinä, että kuntosellaisilta menee paskat housuun, kun pitää mennä kilpailuun. Se on se ero.
Karatessa kilpaillaan ja vaikka se ei ole enää 80-luvun kovaa menoa, niin silti kilpailujännitys on liikaa joillekkin. Moni ottaa ennemmin klapista päähän, kuin menee kilpailuun. Jännitys on vaan liikaa monille.
Amatöörinyrkkeilyssä ei lyödä niin lujaa, että kannattaisi makeilla karatekoille. Amatöörinyrkkeilyssä kun lasketaan pisteet periaatteessa samalla tavalla. Suojat on vaan paljon paremmat. Ammattinyrkkeilyssä annetaan painoarvo iskulle ja etukäden hipaisusta ei välttämättä saa pistettä, kuten amatöörikisoissa.
Karatessa on niin pienet hanskat, että paine/cm2 on aivan eri luokkaa, kun isku osuu. Kun isku osuu silmä tummuu ja nenää menee hieman lyttyyn ja se on kaikilla kilpailijoilla tiedossa. Siksi sinne kilpailuihin ei ole jonoa samaan tahtiin kuin kuntonyrkkeilymamiksien treeneihin.

Ei sen puoleen tottakai nyrkkeily on kunkkulaji, mutta sitä ei hokaa muut kuin kilpailijat. Se on taidetta. Mutta kilpailijoissakin on omat pellet ja se ei tee vielä miestä. Siellä on ollut omat pellet myös. Mutta ne on kovia pellejä, kun on riman ylittäneet.
Se ei tee miestä, että kilpailee. Se tekee, että menestyy tai ottaa urhoollisesti matsia kovien jannujen kanssa tai että yrittää loppuun asti.
Nyrkkeilijät tietää kuka on mies ja kuka on marjanpoimija. Mitalitkaan sitä ei aina kerro. Salilla kyllä tiedetään kovat jätkät. Ne jotka on ja jotka ovat olleet. Ne jotka ovat olleet ovat kyllä aina kovia jätkiä. Kuntonyrkkeilijöiden haudoilla tuskin itketään ko. mestarin taitojen perään?!

tuo sönkötys muka kirjoitti:

on?

Karate on kova laji ja se ei ole mitään kuntoilua pelle!
Minä olen mustanvyönkarateka ja nyrkkeilijä. En kuntonyrkkeilijä enkä kuntokarateka!

Ero on siinä, että kuntosellaisilta menee paskat housuun, kun pitää mennä kilpailuun. Se on se ero.
Karatessa kilpaillaan ja vaikka se ei ole enää 80-luvun kovaa menoa, niin silti kilpailujännitys on liikaa joillekkin. Moni ottaa ennemmin klapista päähän, kuin menee kilpailuun. Jännitys on vaan liikaa monille.
Amatöörinyrkkeilyssä ei lyödä niin lujaa, että kannattaisi makeilla karatekoille. Amatöörinyrkkeilyssä kun lasketaan pisteet periaatteessa samalla tavalla. Suojat on vaan paljon paremmat. Ammattinyrkkeilyssä annetaan painoarvo iskulle ja etukäden hipaisusta ei välttämättä saa pistettä, kuten amatöörikisoissa.
Karatessa on niin pienet hanskat, että paine/cm2 on aivan eri luokkaa, kun isku osuu. Kun isku osuu silmä tummuu ja nenää menee hieman lyttyyn ja se on kaikilla kilpailijoilla tiedossa. Siksi sinne kilpailuihin ei ole jonoa samaan tahtiin kuin kuntonyrkkeilymamiksien treeneihin.

Ei sen puoleen tottakai nyrkkeily on kunkkulaji, mutta sitä ei hokaa muut kuin kilpailijat. Se on taidetta. Mutta kilpailijoissakin on omat pellet ja se ei tee vielä miestä. Siellä on ollut omat pellet myös. Mutta ne on kovia pellejä, kun on riman ylittäneet.
Se ei tee miestä, että kilpailee. Se tekee, että menestyy tai ottaa urhoollisesti matsia kovien jannujen kanssa tai että yrittää loppuun asti.
Nyrkkeilijät tietää kuka on mies ja kuka on marjanpoimija. Mitalitkaan sitä ei aina kerro. Salilla kyllä tiedetään kovat jätkät. Ne jotka on ja jotka ovat olleet. Ne jotka ovat olleet ovat kyllä aina kovia jätkiä. Kuntonyrkkeilijöiden haudoilla tuskin itketään ko. mestarin taitojen perään?!

Lue lisää

Sä et ole mikään nyrkkeilijä, vaikka se sun senseisi itseään sellaisena mainostaa (ilman näyttöä mistään rekordista), ja käyt kerran viikossa sen kanssa sparraamassa. ;)

Avulias Adolf kirjoitti:

Sä et ole mikään nyrkkeilijä, vaikka se sun senseisi itseään sellaisena mainostaa (ilman näyttöä mistään rekordista), ja käyt kerran viikossa sen kanssa sparraamassa. ;)

yhtään mitään! Isisi suuttuisi poika.

Onko tuo jotain uutta stadin jutskaa, vaikkapa Etelä-Töölön paskaa?

Heh! Eelis ei käyttänyt tuollaista paskaa onneksi.
Hän puhui suomea.

8888 kirjoitti:

Olen oman kokemuksen perusteella periaatteessa samaa mieltä mitä kirjoitit. Jos kaksijakoinen luokittelu on oltava, niin sittenhän toki kilpa- ja muu nyrkkeily eriytyvät luontevasti toisistaan. Tätä jälkimmäistä voidaan kutsua vaikkapa yhteisnimityksellä kuntonyrkkeilyksi, jos ei haluta tehdä eroja sen eri muotojen välille.

Mutta tuosta sparrista tuli vastaustasi lukiessa taas mieleen, että sitäkin on olemassa niin erilaista. Meidän porukassa on kavereita, joiden kanssa se sparri tosiaan on sellaista leppoisaa pisteosumien vaihtamista (ei loukkaantumisriskiä), ja sitten on toisia kavereita jotka osaavat lyödä myös ihan tosissaan kunnon kontaktilla ja tulla ärhäkkäästi päälle (sparrista kun on kyse, niin ei tietenkään jatketa lyömistä enää sitten jos vastaanottajalle alkaa tulla liikaa lunta tupaan).

Tavoitteethan tällaisessa harrastelusparrissa on tietenkin lähtökohtaisesti aivan eri kuin missään nyrkkeilyottelussa. Mutta joskus sparrieristä syntyy kamppailunomainen tilanne, jossa jotenkin puolitosissaan selvitellään nokkimisjärjestystä, ja niistä sparreista oppii kyllä kaikkein eniten. Kaikkein eniten olen mielestäni oppinut eristä, jotka taannoin otin erään itseäni selvästi taitavamman ja voimakkaamman kehäketun kanssa lähtien haastamaan häntä kaikilla taidoillani. Tottakai nenillehyppijä (tuossa tapauksessa siis minä) pitää laittaa ruotuun, ja tällaisella mentaliteetilla sparraaminen oli arvokasta oppia, koska kaikki piti laittaa peliin, ja siinä oppii vähän voimien jakamisen strategiaakin. Oman kehityksen kannalta on hyvä haastaa itseään parempia...

Muutenkaan vahvojen ja hyvälyöntisten kaverien kanssa ainakaan minulla ei todella ole varaa mennä kohti leuka pystyssä tai huonolla suojauksella, koska en tahdo imuroida yhtäkään täysivoimaista osumaa vastapalloon (siinä voisi käydä huonosti). Sitten niiden vain kevyesti "merkkaavien" herrasmiesnyrkkeilijöiden kanssa sparratessa ko. asiat eivät ole niin keskeisiä, mutta niissä erissä voi taas keskittyä rauhassa hiomaan esim. liikkumisen ja väistöjen perusteita.

Mutta yleisesti ottaen kaikenlainen harrastelu on toki selkeästi eri asia kuin kilpatreenaaminen, lajissa kuin lajissa (oli se sitten vaikka jalkapallo). Ja kamppailu-urheilulajeista puhuttaessa kilpanyrkkeilyn taso lienee pitkästä historiasta ja suuresta harrastajamäärästä johtuen korkea verrattuna moniin muihin kamppailu-urheilulajeihin, joissa kilpaillaan. Pitkän urheilulajihistorian vuoksi nyrkkeilyä pidetään, varmaan hyvästä syystäkin, ensisijaisesti kamppailu-urheilulajina. Mutta onhan se toisaalta myös kamppailutaito, ja monia kamppailutaitoja kuitenkin treenataan paljon ihan kamppailumielessä, kuitenkaan kilpailematta niissä koskaan. Haen ehkä pohjimmiltaan takaa sitä, että mielestäni, jos puhutaan kamppailutaidosta nimeltä nyrkkeily (eikä siis siitä samannimisestä urheilulajista) niin kunnon kontaktilla sparraavan harrastajan pitäisi voida jo sanoa harrastavansa nyrkkeilyä (siis sitä kamppailutaitoa), vaikka se urheilulajimielessä toisaalta olisikin vain sitä ns. kuntonyrkkeilyä.

Lue lisää

Aloituksessa mainitsemasi harrastenyrkkeily on minusta ihan hyvä nimitys sellaiselle nyrkkeilylle, jossa ei kilpailla (ja joka ei niin ollen ole samantasoista harjoittelultaan), mutta sparri kuuluu kuvioihin ja tavoite on kuitenkin nyrkkeilyn oppiminen eikä pelkkä kunnon kohotus.

Sinun sijassasi ilmoittaisin varmaan kysyjille harrastuksekseni nyrkkeilyn, ja tarkentaisin että ei kilpailumielessä.

näin se on.