Tämä viesti voi tuntua tyhmältä, mutta itselläni alkaa mennä hermot erääseen "ystävääni", enkä oikein tiedä olisiko aika lopettaa yhteydenpito, koska ystävyytemme on kovin yksipuolista.
Olemme tutustuneet jo hyvin nuorina ja olleet välillä kuin paita ja peppu. tällä hetkellä yhteydenpito on sitä, että soittelemme pari kertaa kk ja näemme ehkä kerran kk. Elämäntilanteemme ovat erilaiset, itse olen ollut 2 vuotta vakaassa parisuhteessa, hän taasen on ollut sinkku viimeiset 5 vuotta.
Yleensä kun soittelemme saan kuulla hänen baarijutuistaan yms. juoruja, koska hän asuu vielä siinä kaupungissa, missä itse olen myös viettänyt nuoruuteni. Itseäni ei kovin enää kiinnosta baareissa juokseminen, koska työ yms vie suuren osan ajastani. Itseäni ei huvita pyöriä enää siinä samassa pikku-baarissa, jossa joskus liki 10 vuotta sitten olen viihtynyt, nyt haluan viettää bileiltani hieman "laadukkaammin".
Olen jo pidemmän aikaa miettinyt ystävyytemme "tilaa", tuntuu aina, että kyselen häneltä kuulumisia ja kuuntelen hänen huoliaan ja ilojaan. Kuitenkin jos minulle on tapahtunut jotain hauskaa, niin tuntuu, että hän ei kuuntele minua. Toisin on jos on vaikka jokin riitä avomieheni kanssa, niin sitten ollaan kiinnostuneita. Viimeinen niitti tuli noin kuukausi sitten, ku avomieheni kosi minua. Kerroin tästä ystävälleni, eikä hän edes onnitellut minua. Tämän tajuttuani en ole ollut häneen yhteydessä, koska asia loukkasi minua todella..
Osa minusta haluaisi todellakin lopettaa tämän jokseenkin kuluttavan "ystävyys-suhteen", mutta toisaalta olemme tunteneet toisemme niin pitkään, että olisi omituista, jos yht'äkkiä emme olisikaan ystäviä..
Haluaisinkin nyt kuulla kokemuksia samassa "tilanteessa" olleilta.. Tuntuu kuin olisin puun ja kuoren välissä, koska en tunne enää oloani hyväksi tässä ystävyys-suhteessa..
Taisi tulla aika sekava kirjoitus, mutta tekee hyvää vähän purkaa tuntojaan :) Hyvät uuden vuodet kaikille!
Olemme tutustuneet jo hyvin nuorina ja olleet välillä kuin paita ja peppu. tällä hetkellä yhteydenpito on sitä, että soittelemme pari kertaa kk ja näemme ehkä kerran kk. Elämäntilanteemme ovat erilaiset, itse olen ollut 2 vuotta vakaassa parisuhteessa, hän taasen on ollut sinkku viimeiset 5 vuotta.
Yleensä kun soittelemme saan kuulla hänen baarijutuistaan yms. juoruja, koska hän asuu vielä siinä kaupungissa, missä itse olen myös viettänyt nuoruuteni. Itseäni ei kovin enää kiinnosta baareissa juokseminen, koska työ yms vie suuren osan ajastani. Itseäni ei huvita pyöriä enää siinä samassa pikku-baarissa, jossa joskus liki 10 vuotta sitten olen viihtynyt, nyt haluan viettää bileiltani hieman "laadukkaammin".
Olen jo pidemmän aikaa miettinyt ystävyytemme "tilaa", tuntuu aina, että kyselen häneltä kuulumisia ja kuuntelen hänen huoliaan ja ilojaan. Kuitenkin jos minulle on tapahtunut jotain hauskaa, niin tuntuu, että hän ei kuuntele minua. Toisin on jos on vaikka jokin riitä avomieheni kanssa, niin sitten ollaan kiinnostuneita. Viimeinen niitti tuli noin kuukausi sitten, ku avomieheni kosi minua. Kerroin tästä ystävälleni, eikä hän edes onnitellut minua. Tämän tajuttuani en ole ollut häneen yhteydessä, koska asia loukkasi minua todella..
Osa minusta haluaisi todellakin lopettaa tämän jokseenkin kuluttavan "ystävyys-suhteen", mutta toisaalta olemme tunteneet toisemme niin pitkään, että olisi omituista, jos yht'äkkiä emme olisikaan ystäviä..
Haluaisinkin nyt kuulla kokemuksia samassa "tilanteessa" olleilta.. Tuntuu kuin olisin puun ja kuoren välissä, koska en tunne enää oloani hyväksi tässä ystävyys-suhteessa..
Taisi tulla aika sekava kirjoitus, mutta tekee hyvää vähän purkaa tuntojaan :) Hyvät uuden vuodet kaikille!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olenpahan elänyt molemmilla puolilla tilannettasi ja voin kertoa että kannattaisi aina opetella ajattelemaan myös toisen puolen elämää huomioiden.
Ystäväsi varmasti kaipaa sinun ystävyyttäsi nyt enemmän kuin koskaan,saatat merkitä hänelle juuri nyt enemmän kuin arvaatkaan.
Se ettei hän sinua onnitellut ei varmaankaan ollut itsekästä,vaan ajattelemattomuutta.
Sinkuksi jääneellä kaverilla on tarve elää menneessä,juuri niissä ajoissa ja ystävissä minne hänen elämänsä on pysähtynyt,baarissa rellestämistä ja entiseen malliin elämistä.
Koska tälläinen on hänen elämää nyt tällä hetkellä ei hän osaa ajatellakkaan sitä että toisilla on toisenlaiset elämänarvot.
Kyllä tämä kaverisi siitä ajan myötä tasaantuu,löytää toisenlaisen elämän tyylin.
Hyvin usein kaveruksilla sattuu kiertokulku,toinen seurustelee ja toinen hummailee,vuosien päästä osat vaihtuvat ja on toisen vuoro ihmetellä asiaa.
Suosittelenkin hyväksymään kaverisi elämän tilanteen,kuuntelemaan hänen hörhöily jutut ja ymmärrettävä hieman säälienkin että se on kaverisi elämää tässä ja nyt,sinulle kertominen saattaa merkitä hänelle paljon,kenties ainoa hetki jolloin hänkin saa nauttia elämästään.
Kun nyt pistät enemmän aikaa miehellesi eikä aikaa riitä siinä määrin enää kaverillisi kuin sinkkuaikoina. Nuo mahdolliset ongelmat suhteessasi kun toisivat enemmän sinun aikaasi hänelle.
Itselläni on sellainen tilanne, että olen siinä kaverisi asemassa siten, ettei kaverillani ole hirveästi ollut aikaa minulle ja käytännössä minä soitan hänelle noin 90% kaikista puheluista ja hän kuuntelee. Ilmeisesti hän kertoo huolensa tyttöystävälleen eikä niitä ole tarpeen kertoa enää minulle.
Käyn tosin baareissa kaverini kanssa, ihan niissä samoissa vanhoissa ja uusissakin, paikkakunta on tosin iso. Voithan ehdottaa kaverillisi uusia paikkoja tai kutsua kylään. Kerrat vain ovat harventuneet joka viikkoisesta kerran kolmeen kuukauteen. Veikkaisin, että lapset lopeettaisivat kerrat varmaan pariin kertaan vuodessa.
Itse viettäisinkin aikaa mielelläni enemmän kaverini kanssa, mutta hänellä ei sitä aikaa ole ja nyt ajan kuluessa ymmärrän hänen tilannettaan enemmän. Tosin en koskaan ymmärrä täysin, sillä minusta ihan hyvin voisi panostaa kavereihin edes yhden päivän viikossa, kun nyt 95% ajasta taitaa mennä tyttöystävään.
Tuollaisille sinkkuille ei todellakaan kannata sellaisen toitottaa onneaan joka asuu parisuhteessa. Se ei todellakaan ole mukavaa sinkun mielestä. Sama kun äitit juttelevat lapsistaan ja porukassa olisi yksi lapseton... voit kuvitella miltä se tuntuisi. Tietysti riippuu onko hän sinkku omasta tahdostaan ja onko miten paljon vientiä. Parempi kumminkin kun yrittää puhua asioista jotka kiinnostaa sinkkua.
Voi tuntua tosi onnettomalta ja kurjalta katsoa vierestä ystävän onnea parisuhteessa ja perheen kanssa, ja muistaa, että itsellä ei ole mitään. Jos ystävä ei huomioi sinkkuystävän tilaa, sinkkuystävä voi koittaa olla reipas: kertoilla hauskoista vanhoista jutuista, aivan, kuten kaikki olisi kuten ennenkin. Vaikka sisimmässä voi tuntua vaan pahalta.
Jos kukaan ei huomaa rakkautta kaipaavaa sydäntä, ei ihminen varmaan halua vaikuttaa säälittävältä ja kerjätä ihmisiltä sympatiaa, myötätuntoa ja välittämistä. Jos toinen ei sitä empatiaa ja ymmärrystä tuo esille aktiivisesti, jääkö muuta vaihtoehtoa kuin näyttää reippaalta?
Kaikki ihmiset miettivät silloin tällöin ystävyyssuhteitaan kysymällä: "onko tämä ystävyyttä"?
Ystävyys ei ole mikään itsestäänselvä kuvio, jossa on valmis käsikirjoitus. Tilanteet muuttuvat, ihmiset kehittyvät johonkin suuntaan.
Minullakin on lapsuudesta ystävä, jonka kanssa vietin hauskan nuoruuden siitäkin huolimatta, että tämä ystävä on luonteeltaan vastakohtani: kun hän nuorena etsi epätoivon vimmalla aviomiestä, minä ihmettelin, kuinka jollakin voi olla tuollanen kiire naimisiin.
Ystäväni puukotti myös selkääni vuosia myöhemmin, ja tämä sai minutkin ajattelemaan, että olemmeko oikeastaan koskaan edes olleet ystäviä, todella. Olin suhteessamme enemmän ystävääni tukeva osapuoli, hän oli aina avun tarpeessa. Suhteemme ei koskaan ole ollut sillä tavalla tasapainoinen, kuin mitä ystävyyssuhteen kuuluisi olla. En myöskään luota tähän ihmiseen enää.
Voisin hyvin elää ilman tätä ihmistä, mutta siitä huolimatta "kohtalo" on jotenkin järjestänyt meidät tuntemaan toisemme läpi elämän; en voisi tätä suhdetta katkaistakaan, koska se tuntuisi oudolta kaikkien näiden vuosien jälkeen, siitäkin huolimatta, että en luota ystävääni ystävänä.
Mietin myös, olenko itse tunnetasolla sanoutunut irti tästä suhteesta ja siksikö yhä olen hänen kanssaan tekemisissä? Ehkä on näin.
Ihmissuhteet ovat monimutkaisia ja usein vaikeita. Yritä ymmärtää ystävääsi, samalla ymmärrät itseäsi paremmin ja hyväksyt peremmin myös omat negatiiviset tunteesi häntä kohtaan. Näidenkin tunteiden kanssa voi elää.
todennäköisesti vaikuttaa ystäväsi käytökseen ja luonteellakin on tietenkin merkitystä.Ihmisetkin menevät eri tahdissa, johon oma elämäntilanne vaikuttaa osaksi.Monet saattavat vain jumiutua tilanteeseen tai elämäntapaan, jota ovat tottuneet viettämään. Ihmisestä se on kiinni, miten tilanteeseen suhtautuu: Joko samassa elämäntilanteessa pyöriminen ja muuttumattomuus ahdistaa, mutta ei uskalleta tehdä asioita oman elämänsä muuttamiseen tai sitten ollaan tyytyväisiä elämäntilanteeseen, eikä sitä haluta muuttaa. Kärjistetysti kirjoitin, mutta uskon, että asia on suunnillen näin. Voi olla, että ystäväsi haluaa itsekin muutosta ja parisuhteen ja se, että olet avoliitossa, satuttaa ystävääsi, koska hän haluaisi samaa?? Voisko kateus tehdä sen, että hän ei halua kuulla sun (positiivisia) kuulumisiä? vai onko hän tyytyväinen siihen, että on sinkku? Eikä se ole mielestäni kiinni siitä,onko sinkku tai parisuhteessa. Eivät kaikki sinkut juokse baareissa rellestämässä tai kaikki pariskunnat ole kotona lauantai-iltoja. Tilanne voi olla hyvinkin toisin päin: monet tuntemani parit bilettävät todella usein ja jotkut sinkut taas elävät rauhallisemmin. Ihmisestä kiinni tämäkin. 18-vuoden iän olemme ohittaneet jo aikoja sitten, joten nuoruuden piikkiin tätä asiaa ei voi laittaa.
On se jotenkin surullista, jos elämässä ei voi olla muunlaisia ystäviä, kuin sellaisia, jotka ovat samassa elämäntilanteessa.
Mikähän siinä on, ettei haluta toista ystäväksi sellaisena kuin hän on? Mielestäni pelkästään siviilisäädyn erilaisuuden ei tulisi olla este ystävyydelle. On kurjaa nähdä, miten perheelliset/parisuhteelliset "unohtavat" sinkkuystävänsä, ja yhtä kurjaa nähdä, jos sinkkuystävä ei voi olla iloinen ystävänsä luonnollisesta elämänkulun muutoksesta, jos se "oikea" osuu kohdalle, jota jokainen kuitenkin sisimmässään etsii.
Kaikki sinkut eivät ymmärrä, että esim. perheellinen ei halua elämänsä olevan vain työntekoa ja kiirettä, vaan perheellinen haluaa myös viettää aikaa ja olla yhdessä sen perheensä kanssa. Joskus mietityttää miksi elämä täyttyy työstäkin niin paljon, että koskaan ei ehdi tai jaksa (pienten lasten vanhemmat varsinkin ovat aina väsyneitä) olemaan itselleen tärkeiden ihmisten kanssa riittävästi. Tietenkin sen ihmisen, jonka kanssa (toivottavasti) viettää koko elämänsä, mutta myös niiden ystävien, jotka ovat rakkaita siitä huolimatta, mikä heidän elämäntilanteensa on.
Perheen äidin päivä pienen lapsen kanssa on aamulla kiirettä että ehditään pukemaan kesken unien herätetty, väsynyt ja huutava lapsi tarhaan lähtöä varten, niin ettei myöhästytä töistä. Töissä murehditaan miten se pieni lapsi siellä nyt sitten pärjää. Töistä juostaan kieli vyön alla kauppaan hakemaan apetta perheelle ja tarhaan ennen kuin se menee kiinni. Kotona tehdään ruoka, siivotaan, pestään pyykkivuori, viikataan, silitetään, ulkoilutetaan koira ja yritetään hengähtää hetki koko perheen kesken. Jos siitä nyt jompi kumpi lähtee rientoihin ystäviensä kanssa, tarkoittaa se toiselle kaksinkertaista määrää työtä, siitä seurauksena kaksinkertaista määrää väsymystä ja kiukkua, siitä seurauksena kaksinkertaista määrää riitoja parisuhteessa ja siitä seurauksena joka toinen avioliitto purkautuu ja koko unelma perheen yhteisyydestä särkyy hajoinneitten perheiden lasten pahaksi oloksi.
Koukku on siinä, että lapset ovat pieniä vain vähän aikaa. Ikä karttuu ja elämän kiireisyys pienenee. Tulee enemmän aikaa ja voimia myös ystävyyssuhteisiin. Muutamien ensimmäisten vuosien jälkeen. Kumpa ne ystävät, joilla ei ole lapsia, yrittäisivät ymmärtää, että he eivät ole tulleet yhtään vähemmän rakkaiksi, vaan ystävän elämä on tullut joksikin aikaa niin kovin erilaiseksi, ettei yksinkertaiseksi jaksa muuta kuin nukahtaa niin vapaa päivinä kun arjen tahti vähäksi aikaa hellittää, sen sijaan että silloinkin valvoisi ja kerryttäisi univelkojaan esim. baariin lähtemällä. Tässä ajassa parisuhde tarvitsee panostamista varsinkin pikkulapsi-vaiheessa. Eroja on ihan liikaa.
Kyllä, perhe menee ystävyyden edelle, mutta ystävän merkitys ei silti perheellisen mielessä vähene. Elämä muuttuu ja ihmiset sen mukana. Välittäminen ei silti muutu.
Olisi ihanaa jaksaa huomioida, jaksaa lähteä, jaksaa järjestää yllätyksiä ja juhlia. Ilahduttaa ystäväänsä kuten ennen. Vaan kun itse käy äärirajoilla, siihen ei pysty. Ei samalla tavoin. Sitten voikin täältä lukea, että joulun ja syntymäpäivän muistamisetkin koetaan loukkaavana, vaikka se on kuitenkin yritystä osoittaa ystävälleen, että välittää, anteeksi etten juuri tässä hetkessä enempään pysty.
Perheen äitinä voisin sanoa, että helpointa voisi olla pitää yhteyttä siten, että lähtisi vaikkapa iltalenkille perheellisen ystävänsä kanssa. Kävisi istahtamassa teellä ja sympatialla aina silloin tällöin. Baariin pienten lasten vanhemmat eivät jaksa lähteä. Tai jos toinen käy ja toinen ei, se tulee pidemmän päälle rikkomaan perheen. Tuskinpa kukaan sellaista haluaa itselleen tai ystävilleen.
Toiset jaksavat enemmän, toisilla voi olla mahdollisuuksia saada hoitajaa lapselle enemmän, toisilla on lapsia, jotka nukkuvat kiltisti yössä 10 tuntia heräämättä välillä huutamaan viittä kertaa. Sitten he haluavat lähteä yhdessä hiukan juhlimaan, ja kumpienkin ystäviä tapaamaan, mutta eivät olekaan hyväksyttyjä yhdessä, vaan täytyisi mennä erikseen, jotta sinkut ystävät olisivat tyytyväisiä. No mikä parisuhde se sellainen on? Totta kai joskus käydään erikseenkin, mutta entäs jos se oma puoliso on juuri se suuri rakkaus, mitä jokainen etsii? Pitäisikö sitä laiminlyödä ystäviensä takia? Vai voisivatko sinkut ystävät hyväksyä, että pariutuneen elämä on muuttunut niin paljon, että se väistämättä muuttaa ystävyyttäkin? Että se kaksin ystävän kanssa tekeminen täytyisi olla jotain muuta kuin baarissa yömyöhään hillumista?