Tapasin joululomalla useita ystäviäni ja heidän kanssaan keskustellessa esiin tuli asia johon en lapsettomana ole omakohtaisesti törmännyt. Muutamat ystävistäni nimittäin kokivat että uuden perheenjäsenen myötä miehen suhtautuminen heihiin naisena on muuttunut. He kokivat että mies näkee naisen enää pelkkänä lapsensa äitinä, ei siis tasavertaisena kumppanina ja naisena. Eräskin ystäväni oli toivonut tuntia viikossa omaa aikaa sekä edes joskus kehdenkeskistä yhdessäoloa miehensä kanssa mutta miehen mielestä se oli itsekäs toive koska lapsen hyvinvointi on tärkeintä. Toki se onkin, mutta ystäväni haluaisi pitää huolta itsestään jotta jaksaisi pitää parempaa huolta myös lapsestaan mutta mies ei ymmärrä tätä lainkaan.
Mitä ajatuksia tämä teissä herättää? Ja miehille kysymys; oletko itse "syyllistynyt" siihen, että naisen tultuä äidiksi, hän lakkaa olemasta nainen ja hänen ainoa roolinsa on olla lapsesi äiti? Tai vaikka päinvastoin, naiselle mies lakkaa olemasta muuta kuin lapsensa isä.
Ja vielä lopuksi mojovat terkut kaikille, meinas tulla jo ikävä ;) Onpa kiva päästä taas normaaliin päivärytmiin jouluhössötysten jälkeen :)
Mitä ajatuksia tämä teissä herättää? Ja miehille kysymys; oletko itse "syyllistynyt" siihen, että naisen tultuä äidiksi, hän lakkaa olemasta nainen ja hänen ainoa roolinsa on olla lapsesi äiti? Tai vaikka päinvastoin, naiselle mies lakkaa olemasta muuta kuin lapsensa isä.
Ja vielä lopuksi mojovat terkut kaikille, meinas tulla jo ikävä ;) Onpa kiva päästä taas normaaliin päivärytmiin jouluhössötysten jälkeen :)
Vastaukset 14
Vanhimmat
tuntee (jälleen kerran) itsensä oikein ihannemieheksi, kun lukee juttuja idioottiäijistä.
Varmaan sitä noinkin päin tapahtuu. Minä tietysti miehenä olen kuullut kavereiden valituksia, kun vaimo muuttuu pelkäksi äidiksi. Seksittömäksi, hompsuiseksi, väsyneeksi ja lapselle omistautuneeksi.
Niin tai näin, minä en ikinä lakkaa ymmärtämästä, ettei äidille anneta omaa aikaa eikä vanhemmilla ole yhteistä aikaa kahden kesken. Tottahan lapsi avuttomana olentona menee kaiken edelle huolenpidossa, mutta on mielenkiintoista nähdä, miten jotkut uupuvat, riitelevät ja eroavat. Toista ääripäätä edustaa sisareni perhe. Minä en tajua, miten he ehtivät hoitaa kaikki velvoitteensa, parisuhteensa ja vielä on aikaa bilettämiseenkin. Pitänee joskus jäädä tarkistamaan, nukkuvatko ne koskaan.
todennäköisesti tämä ei ole mikään sukupuolisidonnainen juttu. Mulla on vaan parempi näkyvyys naisten näkökulmaan kun enemmän mulla kuitenkin on naisia läheisinä ystävinä joten siksi otin asian esiin enemmän naisen vinkkelistä. Tokihan jokainen haluaa pitää lapsestaan parasta mahdollista huolta mutta tuntuu olevan yllättävän yleistä että ihminen unohtaa itsensä ja parisuhteensa täysin lapsen tultua maailmaan. Mikshän itsensä on niin helppo unohtaa?
Sä voisit kysyä siskoltas pari hyvää vinkkiä miten pitää kaikki toimivana pakettina, se kun tuntuu olevan aika haasteellista monille. Minähän en nyt itse asiasta mitään tiedä mutta onpa tullut pohdittua vanhemmuuteen liittyviä asioita paljonkin kun noita taaperoita lähipiiriin tulee melkein yksi per kuukausi ja sitä myötä tuntuu monen parisuhteetkin olevan koetuksella :/
Sisko ja lankomies ovat molemmat jotenkin niin tajuttoman energisiä. Olen oikein hyvissä väleissä heidän molempien kanssa. Enkä niinkään siksi, että he ovat sukulaisiani, vaan ennenmminkin siitäkin huolimatta. ;-)
Tärkeintä on mielestäni, että he eivät ikinä pidä suhdettaan itsestäänselvyytenä. He todellakin yrittävät tehdä toisensa onnellisiksi. Heillä on mielikuvitusta ja yritystä järjestää yllätyksiä ja hemmottelua toisillen. Tunnen itseni niin laiskaksi ja mielikuvituksettomaksi heidän rinnallan.
Heillä on hyvä turvaverkko, eli isovanhemmat ja ystäviä, jotka auttavat heitä. Ja hyvä onkin, koska mies on vastuullisessa hommassa, jossa joutuu tekemään helvetisti töitä, matkustamaan ja siskollakin on oma työnsä. He ovat pistäneet asiat oivallisesti tärkeysjärjestykseen. Välillä on sotkuista ja ovat valmiita maksamaan monista elämää helpottavista ja aikaavievistä puuhista. Ei ole synti palkata siivoojaa, syödä valmisruokaa jne, jos siihen on kerran mahdollisuus.
Heillä on jotenkin niin stressitön asenne kaikkeen. Minä en ymmärrä, miten lankomieskin pystyy samaan aikaan hoitamaan työpuhelun, pistämään penskat nukkumaan ja istumaan kanssani kaljalasin ääressä. Minä en pystyisi tekemään kuin yhtä noista. Lisäksi he ovat niin sopeutuvaisia ja auttavaisia. Minulla leikkaisi kiini yhtenään heidän tilanteessaan.
Tuollaisen asenteen ja energian kun löytäisi omaankin elämään sitten kun (toivottavasti) tuollainen elämäntilanne joskus on.
Jotkut ihmiset osaa todellakin suhtautua niin ihmeellisen tyynesti kaikkeen, ei tunteettomasti eikä tylsästi vaan nimenomaan osaa keskittyä olennaiseen eikä räjähtele mistään sukkien silittämättä jättämisistä. On melkoisen vaikeaa muistaa mikä elämässä oikeasti on tärkeää, on niin helppo sortua tyhjänpäiväiseen valitukseen sen sijaan että oikeasti itse tekisi asian hyväksi jotain.
voi puhua kuin omasta puolestani, mut en mä koskaan huomannut et eksän suhtautuminen muhun olis jotenkin muuttunut lasten syntymän jälkeen.
Ei se vanhemmuus meille kummallekaan ollut mikään 'itsestäänselvyys' heti, vaan vaati ainakin omalla kohdallani yllättävän kauan aikaa sopeutua siihen, vaikka lapset toivottuja kumpainenkin olivatkin. Mutta ei tullut synnärillä siis mitään "ahaa-elämystä", et hei, nyt musta tuli äiti;D Ja kyllä mäkin eksää ajattelin enemmän mun puolisona, kuin lasteni isänä. Uskoisin, et samoin hänkin ajatteli musta, tai ainakin ihan tasavertaisesti naisena ja äitinä.
Eron jälkeen luonnollisesti asetelma muuttui päinvastaiseksi :)
menikö teillä kaikki ns. luonnollisesti vai kävittekö paljon keskusteluja siitä miten arki hoidetaan jne jotta myös parisuhde tulee huomioitua?
Tuon mä oon kuullut monilta mun ystäviltä että ottaa aikansa sopeutua ajatukseen vanhemmuudesta, arjen myötä siihen sitten sopeutuu mutta sitä onnentäyteistä ahaa-elämystä ei oo tainnut kukaan kertoa kokeneensa :)
paljoakaan keskusteltu, joten taisi kaikki mennä ihan luonnostaan päivä kerrallaan.
Yritin just muistella, mikä tilanne meillä oli silloin, kun eka lapsi syntyi, siis oliko mies töissä silloin vai oliko kotona mun ja lapsen kanssa, mut en kyllä yhtään muista. Kai se arki sit jotenkin kuitenkin sujui, kun kerran hengissä vielä ollaan:) Ja meillä oli kummaltakin puolelta isovanhemmat "omimassa" vauvaa heti itselleen, et kyllä sitä kahdenkeskistä aikaa järjestyi jo ihan alusta asti.
Jos ei noita mummuja olis ollut, niin voi olla et se kahdenkeskinen aika ois aika vähiin jäänyt ja se taas olis varmasti ollut pelkkää miinusta parisuhteelle.
syntymän jälkeen on helppo jämähtää tuon kaltaiseen ajatteluun.
Ihan hyvä hommata välillä yhteistä, mukulavapaata aikaa ja vaikka harjoitella taas sitä lasten tekemistä niiden huoltamisen sijaan.
On se C lasteni äiti, mutta kyllä tuo pentele saa mut muutenkin syttymään.
Itellä alkoi joulunpyhinä paineet kasautumaan, mutta sitten päästiin yhdeksi päiväksi lapsista eroon ja kivaa oli.
että joku myöntää sen kuinka helppoa tuohon sortuminen voi olla. Hyvä juttu kuitenkin jos te ootte onnistuneet pitämään parisuhdetta yllä myös lasten ohessa.
Mitenhän miehen saisi puhumaan näistä? Mä kuulin vaan naisen puolen tarinasta mutta he kokivat että jos miehen kanssa yrittää puhua, se menee vain riitelyksi ja syyttelyksi. Tietty se on aina yksilöstä kiinni ja mieshän saattaa kokea tilanteen ihan eri tavalla kuin nainen mutta pari mun ystävää koki ongelmaksi sen, ettei miehen kanssa saa keskusteltua asiasta ilman riitaa.
aloittaminen niin, että se ei kuulosta syyttelyltä on vaikeeta.
Siksi toiseen yleensähän me ihmiset emme nää omissa toiminnoissamme mitään moitittavaa. Se kertoo vaan sen asian, että viestintä on vaikee aihe ja vielä vaikeempaa on koittaa katsoa asioita toisen näkövinkkelistä.
Vika saattaa olla siinäkin, että kun ihminen haluaa jotakin muutosta elämäänsä, niin se lähtee ensimmäisenä funtsimaan, että mitä sen kumppanin pitäisi tehdä toisin, jottaa olisi hyvä olla.
Hedelmällisempää olisi pohtia, että mitä itse pitäisi tehdä toisin, koska ihminen voi muuttaa vaan itseään ja omaa käytöstään ja koittaa sitä kautta saada muutosta toisessa aikaiseksi.
Tuohan siinä on vaikeinta, oman vastuunsa kantaminen ongelmista. On niin paljon helpompaa sysätä vastuu muille kuin itselleen ja heittäytyä uhriksi, se muka antaa vapauden tehdä mitä vaan kun itse on syyntakeeton.
Sitä niin mielellään ajattelee että itse on "täydellinen". Huonoja puolia itsestään on vaikea myöntää, kukaan ei halua sanoa olevansa itsekäs, ahne, välinpitämätön tai jopa julma vaikka kaikista takuulla löytyy niitä huonojakin puolia. On mulla itselläkin muutama aika rankka hetki tuoreessa muistissa kun oon joutunut katsomaan itseäni peiliin enkä oo pitänyt ihan kaikesta näkemästäni enkä viittaa todellakaan pelkkään ulkonäköön...
"Ja miehille kysymys; oletko itse "syyllistynyt" siihen, että naisen tultuä äidiksi, hän lakkaa olemasta nainen ja hänen ainoa roolinsa on olla lapsesi äiti?"
En minä, mutta lapseni äiti on. Sitä roolia on vaikea miehen muuttaa, jos lapsen äiti ei halua.
Ikävää... Mitä lastesi äiti sanoo jos yrität keskustella asiasta? Oletko yrittänyt esim hemmotella naistasi tms mikä voisi muuttaa hänen käsityksensä sinun roolista?