Lueskelin tuossa näitä juttuja ja lähestulkoon jokaisessa oltiin valmiita lyömään hanskat naulaan. Mulla olisi kuitenkin vähän toisenlaiset ajatukset.
Minäpä ajattelin pistää kaiken peliin ja yrittää tehdä kaikkeni sen eteen, ettei meidän tarvitsisi erota. Kertokaa nyt hyvät kanssakulkijat, mistä kannattaa kysellä apua? Sanoin jo vaimolleni (joka eroa on hakenut), että me menemme yhdessä vaikka kaikenlaiset kurssit läpi, jotta uhkaava kardinaalimunaus saataisiin estettyä. Mielestäni me olemme vain eksyneet eri suuntiin ja jotta voisimme löytää jälleen toisemme, tarvitsisimme tukea ja opastusta nähdä jälleen toisemme sellaisina kuin olimme rakastuessamme kauan sitten. Vaimo kyllä väittää, että hän ei näe meidän suhteella olevan tulevaisuutta, mutta itse katson sen kuvastavan vain valmista asennetta vetää mutkat suoriksi. Mielestäni niin kauan on ihmisillä toivoa yrittää, kun henki pihisee. Pahastakin allikosta voi löytää pois, uskon ainakin itse vahvasti siihen. PAKKO, KOSKA RAKASTAA! Tiedän, että olen suuri syypää nykyiseen kehitykseen, kun en ole huomioinut vaimoani tarpeeksi. Mutta haluaisin oppia jälleen tuntemaan, kuuntelemaan oikeaoppisesti, olemaan läsnä, olemaan oikea elämänkumppani johon voi luottaa. Pitää ilmeisesti ensin tulla sokeaksi, että pystyy näkemään.
Siis antakaa vinkkejä, mitä tukea on saatavissa aviokriisiin ja mistä niitä kannattaa etsiä. Joskus olen kuullut jostakin parisuhdekurssista, mutta ei ole parempaa tietoa siitäkään. Olen avoin kaikelle.
Minäpä ajattelin pistää kaiken peliin ja yrittää tehdä kaikkeni sen eteen, ettei meidän tarvitsisi erota. Kertokaa nyt hyvät kanssakulkijat, mistä kannattaa kysellä apua? Sanoin jo vaimolleni (joka eroa on hakenut), että me menemme yhdessä vaikka kaikenlaiset kurssit läpi, jotta uhkaava kardinaalimunaus saataisiin estettyä. Mielestäni me olemme vain eksyneet eri suuntiin ja jotta voisimme löytää jälleen toisemme, tarvitsisimme tukea ja opastusta nähdä jälleen toisemme sellaisina kuin olimme rakastuessamme kauan sitten. Vaimo kyllä väittää, että hän ei näe meidän suhteella olevan tulevaisuutta, mutta itse katson sen kuvastavan vain valmista asennetta vetää mutkat suoriksi. Mielestäni niin kauan on ihmisillä toivoa yrittää, kun henki pihisee. Pahastakin allikosta voi löytää pois, uskon ainakin itse vahvasti siihen. PAKKO, KOSKA RAKASTAA! Tiedän, että olen suuri syypää nykyiseen kehitykseen, kun en ole huomioinut vaimoani tarpeeksi. Mutta haluaisin oppia jälleen tuntemaan, kuuntelemaan oikeaoppisesti, olemaan läsnä, olemaan oikea elämänkumppani johon voi luottaa. Pitää ilmeisesti ensin tulla sokeaksi, että pystyy näkemään.
Siis antakaa vinkkejä, mitä tukea on saatavissa aviokriisiin ja mistä niitä kannattaa etsiä. Joskus olen kuullut jostakin parisuhdekurssista, mutta ei ole parempaa tietoa siitäkään. Olen avoin kaikelle.
Vastaukset 27
Vanhimmat
mene Väestöliiton sivuille, sieltä löytyy hyvät parisuhdesivut, ja Väestöliitollahan on myös perheneuvolatoimintaa ainakin suurimmilla paikkakunnilla. Jonot voivat ehkä olla pitkiä, yksityistä pariterapiaa on helpommin saatavilla jos on varaa maksaa. Kummankin täytyy haluta muutosta ja yrittää, muuten ei ole terapioista hyöytyä. Meillä myös kriisi päällä, minä lähdössä ja mies haluaisi yrittää. On vaikea muuttaa omaa asennetta ja epäuskoa, kun on niin monta kertaa jo nähnyt, että kaikki palaa aina samaan vanhaan kaavaan. Ei haluaisi vastaanottaa enää yhtään iskua navan alle. Tietysti puolet ongelmista syntyy odotuksista, joita ei pitäisi liikaa itselleen ja toiselle asettaa.
Iso ongelma taitaa olla siinä, että itse en ollut koskaan oikeasti rakastunut, mietin liian usein, että valitsin väärin, väärässä elämäntilanteessa ollessa heikoimmillani. Olin tyytyväinen, kun löysin miehen tuomaan sisältöä yksinäisyyteeni ja täyttämään "henkistä vajavaisuuttani". Vasta nyt tiedän mitä elämältäni haluan, vasta nyt olen vahvempi ihminen ja itsearvostukseni on kohdallaan. Sehän ongelmia eniten aiheuttaakin, puolisoiden havahtuminen ja muuttuminen eri aikoihin. Aina jommankumman täytyy kasvaa ja kehittyä mukana, muuten se helposti johtaa eroon. Täytyy kyllä sanoa, että harva mies yrittäisi yhtä lujaa kuin mieheni. Jollei hän niin paljon rakastaisi minua, olisin varmaan ajat sitten jo lähtenyt ja kuunnellut sisäistä ääntäni.
Kuulostaa todella tutuilta sinun näkemuksesi suhteestanne, kuin mieheni kirjoittamaa tekstiä. Haluaisin niin häntä rakastaa, mutta vaikeudet ja eri näkemyksemme tavoista elää onnelista elämää ovat saaneet minut etääntymään hänestä. Joskus tuntuu, etten tunne häntä lainkaan, katson häntä öisin vierelläni ja kysyn, kuka tuo ihminen on. Mies löytää meistä paljon yhteistä, minä taas joudun etsimällä etsimään. Miehen mielestä erilaisuus täydentää, minun mielestäni ainakin meidän tapauksessa se rikkoo ja vie pohjan yhteiseltä onnelliselta tulevaisuudelta. Arvostan suuresti hänen ahkeruuttaan (aina ottaa esille työntekonsa, jonka vuoksi olen seurannut miestä "urhaten" omat toiveeni asuinpaikasta), mutta liikaa koen, että hänen elämänarvonsa liittyvät elämän suorittamiseen, ei elämiseen. Hän tietysti ajattelee toisin, kokee että siitähän elämä muodostuu kun töissä käydään ja tuodaan toimeentulo taloon, mennään kesällä mökille jne. Olen niin kypsynyt hänen kyyniseen elämänasenteeseen, negatiivisuuteen, arvosteluun, mustavalkoisuuteen, raivoamiseen pienistä asioista. Ennen ainakin seksuaalisuus yhdisti meitä (sekin on kamalaa ja jopa eroon johtavaa jollei se toimi!), mutta nykyään epävarmuus ja tyhjyys sisälläni ovat vieneet kyvyn nauttia tästä puolesta. En pysty enää suutelemaan miestäni, se on kamalaa. Kun ongelmana on toisen luonteen sietäminen, eikä sen ihailu/rakastaminen, seistään keskellä suota. Jos teilläkin on ongelma arvoissa, voi olla hyvin vaikeaa rakentaa suhdetta paremmaksi. Se edellyttää aina sekä erilaisuuden hyväksymistä ilman, että se tuntuu uhraukselta oman hyvinvointinsa kustannuksella. Se edellyttää joustoa puolin ja toisin, kunnioitusta, vaikka toinen ajattelisi sillä tavalla, jota itse ei voisi kuvitellakaan. Tämä on sitä elämän koulua. Tiedän, että helpompikin yhtälö arjessa olisi olemassa, siis sen luontoisia kumppaneita joiden kanssa tulisin paremmin toimeen (tiedä sitten toimisiko seksuaalisuus, tai onko esim. viinan perään niinkuin hirveän moni muuten hyvä ja kiltti mies). Mutta yhteistä elämää on eletty jo sen verti, etten tiedä kannattaako heittää hukkaan yhteistä historiaa. Meillä ei ole vielä kyllä lapsia, joten siinä mielesssä ero nyt olisi helpompi kuin jos olisi perhettä. Kuitenkin, olenko koskaan kuitenkaan kenenkään kanssa tässä pisteessä, että voisin harkita lapsia...yhteenkuuluuvuus on niin tärkeä tunne, enkä voisi kuvitellakaan toimivani niin kuin moni nainen nykyään: hommataan perhe vaan jonkun kanssa ja erotaan jollei maistu. Olen jo nyt niin rikki...tuntuu että seison keskellä rikkinäistä siltaa, joka romahtaa juoksinpa kumpaan suuntaan tahansa. En ole koskaan elämässäni ollut näin vaikeassa tilanteessa. Mieheni onnyt havahtunut pahaan olooni, ja joulupyhien yli on mennyt siinä mielessä hyvin, että mieheni on ollut todella kiltti ja huomioon ottava. Itketty ollaan kumpikin, ja varsinkin mieheni avoin suru on saanut minut tuntemaan järjetöntä syyllisyyttä ja entistä enemmän pahaa oloa. Haluisin vain sanoa, että kaikki on taas hyvin ja kyllä tämä tästä, mutta pahoin pelkään huijaavani itseäni, ja antavan miehelle turhaa toivoa. Minulla on se pahe, että elän aina muiden toiveiden mukaan, pyrin miellyttämään mutta samalla riuhdon itseäni irti alisteisesta asemasta. Haluan seistä omilla jaloillani, ja tuntuu ettei se ole mieheni kanssa mahdollista. pelkään, että mummona elän hänen varjossaan kuten omat isoäitini isoisäni varjossa. Hänen piti niin lähteä lasten jälkeen, mutta läheisriippuvuus taitaa kulkea suvussa. Mummo jäi ja odottaa kuolemaa ihan tosissaan, pappa rakastaa mummoa, mutta hukuttaa hänet oman egonsa ja luonteensa alle. Vaikea selittää, mutta tuntuu, että elän häkissä.
Tästä tulikin oma valitusvirteni, mutta ehkä se avaa joitain näkökulmia omaan tilanteeseesi. Avoin keskustelu on aina parasta, ja tunteiden näyttäminen. Itkeminen yhdessäkin helpottaa, vaikka se sattuu..samalla se puhdistaa. Jos vaimosi kuitenkin on päättänyt lähteä, eikä halua enää antaa teille mahdollisuutta, niin säästät itseäsi jos hyväksyt sen viimein. Se satuttaa, mutta suurinta rakkautta on luopua siitä, mitä rakastaa, jotta mahdollistaisi toiselle kyvyn rakkauteen ja hyvään oloon. Ole rehellinen, sinä olet onnellinen vaimosi kanssa, mutta onko vaimosi sinun kanssa onnellinen? Pystytkö sinä vastaamaan vaimosi tarpeisiin, vastaako vaimosi sinun? Toivotaan parasta, toivon että vaimosi pohjimmiltaan rakastaa sinua ja antaa vielä teille mahdollisuuden. Mutta jos näin ei käy, muista että aina on mahdollista jatkaa elämää, tyäsin eri olosuhteissa. Jollei olisi onnettomia hetkiä, kriisejä ja surua, emme kykenisi tuntemaan onneakaan.
Vaimoni ei ole tyrmännyt ajatusta mennä yhdessä puhumaan jonnekin tai sitä parisuhdeterapiaa. Muutostahan hän itsekin on ollut ajamassa ja tässä on meilä molemmilla tilaisuus siihen. Toivottavasti se olisi yhteinen ja yhteistä tulevaisuutta kohti rakentava. Suurin ongelmamme lienee siinä, että yhteistä aikaa ja tekemistä ei ole oikein ollut (molemmat vuorotyössä ja minä vielä kuljetusalalla) ja perheen pyörittäminen on ollut liikaa yhden vastuulla eli vaimoni. Minä kuitenkin olen halukas yrittämään korjata asiat niin, ettei vaimon tarvitsisi enään tuntea niin. Olen yleensä sanojeni mittainen mies eli jos jotakin lupaan, sen myös teen ja periaatteesta.
Onhan se ollut väistämätöntä, että kun kerran yhteinen elämä on jonkin aikaa ollut lähes vain nukkumista saman katon alla, niin läheisyys ja sen osoittaminen on ollut kadoksissa. Itse asiassa voisin kuvitella, että pelastusyritys olisi verrattavissa uuteen lähtöön puhtaalta pöydältä. Ehkäpä mietitään, mitkä ne kipupisteet ovat olleet ja mitä niihin lääkkeeksi. Tiedän, että ainoa mitä voin taata on sanani siitä, että teen itselleni ryhtiliikkeen.
Tuosta olen muuten kuullut ennenkin puhuttavan, että naiset ovat kyllästyneet "miesten turhiin lupauksiin" eli juuri kuten itse mainitsit, ettet olisi halukas ottamaan enään yhtään iskua navan alle. Mutta voiko asian yleistää niin, ettei siis koskaan ole mahdollista, että tilanne voisi todella parantua ja päästäisiin niistä satuttavista paheista eroon? Minä kun en pahemmin juo alkomahooliakaan eikä tule kessuteltuakaan, niin paheeni ovat kai sitten henkisempiä.
Olen vakaasti sitä mieltä, että yrittänyttä ei laiteta ja toivon, että saisimme ainakin edes kertayrityksen. Toivoni on, että saisimme luotua sen verran positiivisuutta, että vaimoni uskaltaisi luottaa minun sanaani tässä ja pettymystä en aio enään tuottaa.
Kuulostipa tutulta, tekstisi oli kuin ex-vaimoni kynästä. Tuntemuksesi ovat varmaan ihan aitoja. Muista kuitenkin, että perimmäiset syyt niihin eivät välttämättä ole ihan sitä, miltä ensinäkemältä näyttää.
Koet olevasi häkissä. Nyt on niin, että kukaan muu ei sitä häkkiä tee kuin sinä itse. Vain sinä itse pystyt sen myös purkamaan. Tapoja on monia. Eroaminen eli eräänlainen pakoonjuoksu on se helppo tapa. Se voi toki onnistuakin, jos prosessi ei jää pelkkään eroon, vaan koko juttu käydään läpi ajatustasolla, ja oikeasti muutetaan omaa käyttäytymistä. Eroamisen huono puoli on se, että kun akuutti ongelma yht'äkkiä katoaa, niin sen kroonisen ongelman korjaaminen herkästi unohtuu. Ja tämän lisäksi erossa tietysti rikotaan ja loukataan kanssaihmisiä, puolin ja toisin. Oma exäni ei eron jälkeisestä toiminnastaan päätellen ottanut opikseen mitään, ja näin riski kuvion toistumiseen hänen kohdalla on varsin suuri. Asia ei toki sinänsä minulle kuulu, mutta näin ulkopuolisen kannalta ajateltuna se on vain hyvin surullista.
Toinen tapa yrittää korjata tilanne on sitten yksinkertaisesti muuttaa OMAA käytöstään ja suhtautumistaan. Miehesi löytää teistä paljon yhteistä, sinä et. Kumpi on oikeassa, onko kumpikaan, vai ovatko molemmat tai jompikumpi enemmän väärässä? Ei tuohon ole vastausta. Todennäköisesti molemmat ovat yhtä paljon oikeassa ja väärässä. Mutta jos itse et oikein näe teillä mitään yhteistä, niin siihen on kyllä perimmäisenä syynä ihan vain oma asenteellisuutesi, olet sulkenut oven jo valmiiksi. Ja tuo on asia, jolle oikeasti voi tehdä jotain, jos sitä tosissaan haluaa.
Ratkaisevin kysymys onkin, tahdotko tehdä sille jotain. Rakastuminen, ihailu yms. ovat tunteita, jotka tulevat ja menevät. Ovat toki oikein mukavia tunteita, niitä elämän parhaita asioita suorastaan. Mutta pitkää suhdetta ei nyt yksinkertaisesti pysty rakentamaan vain ja ainoastaan niiden varaan. On lapsellista, joskin kovin inhimillistä kuvitella moista. Yhtä tärkeään osaan nousee tahtominen, joka on ihmissuhdeasioissa periaatteesa rakastAmisen synonyymi. Sitähän se on, tahdotaan olla toisen kanssa silloinkin kun kaikkein vähiten siltä tuntuu. Tahtominen tai ei-tahtominen on tietoinen valinta, joka kuulu tehdä hyvin perustein. Tällöin joutuu punnitsemaan kumppanin, itsensä, suhteen yms. hyviä ja huonoja puolia. Ja mikä tärkeintä, sen joutuu tekemään sen mahdollisimman objektiivisesti, omat sen hetkiset tunteet sivuun siirtäen. Ne estävät näkemästä selvästi, siksi niiden ei saa antaa sotkea päätöksentekoa.
On hyvin mahdollista, että valitsit miehesi väärässä elämäntilanteessa. Voi olla, että valitsit väärin, voi silti olla että valitsit oikein. En oikein jaksa uskoa, että et olisi jotain todellista tuntenut miehesi kanssa, kun kerran pitkään suhteeseen hänen kanssaan olet lähtökohtaisesti sitoutunut. Kirjoituksestasi ymmärsin, että myös seksielämä on ollut lähtökohtaisesti hyvää, mikä tukee edellistä ajatusta joskaan ei sitä täysin vahvista. Jos oikeasti menit suhteeseen tuntematta mitään todellista, niin sitten asialle ei varmaan voi mitään. Oman subjektiivisen näkemyksen perusteella olen tosin kykenemätön ymmärtämään kuinka tuo voisi olla edes mahdollista, koska itse en pystyisi missään tilanteessa sitoutumaan toiseen ihmiseen ilman oikeita tunteita. Tuo sinun nyt täytyisi itsellesi selvittää, mutta ilman että tämänhetkiset negatiiviset tunteet johtavat sinua harhaan. Vaikeaako, no varmasti. Sitä ei kukaan kiistä. Elämä ei ole helppoa, ei sen kuulukaan olla.
Jos nyt joku neuvo pitäisi antaa, niin lopeta se muiden miellyttäminen ja alistuminen. Omille jaloilleen nousemisen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa elinkumppanin vaihtamista. Selvitä itsellesi mitä oikeastaan haluat ja tarvitset, ja ilmaise se selkeästi miehellesi. Jos miehesi oikeasti rakastaa, hän kyllä tekee sen. Vastavuoroisesti sama pätee tietysti itseesi, ja se ei sitten ole sama asia kuin alistuminen. Mikäli tuo ei ajankaan jälkeen auta, niin sitten varmaan kannattaa erota. Mutta edelleen, pidä ne akuutit negatiiviset tunteesi erossa sotkemasta prosessia. Ihminen kun on siitä jännä otus, että se pystyy tietoisia valintoja tekemällä ohjailemaan omaa tunne-elämäänsä haluamaansa suuntaan. Vaikka tämä onkin vastoin kaikkia naistenlehtien edustamia mielikuvia siitä, mitä (erityisesti naisten) tunne-elämän pitäisi olla, se on yksinkertaisesti karu fakta. Mm. psykoterapian toimivuus perustuu em. ilmiöön.
Mutta koska asia ei minulle kuulu, niin en anna edellämainittua neuvoa. Edellinen oli siis puhdasta spekulointia. Tee niinkuin parhaaksi näet. Ehkä tulet onnelliseksi, ehkä et. Minulla on kyllä varsin selkeä käsitys siitä, miten tämmöiset jutut yleensä menevät, ja miksi ne menevät niinkuin ne menevät. On nuo aivoitukset sen verran tuttuja. Seuraava kommenttisi...
""""""
...suurinta rakkautta on luopua siitä, mitä rakastaa, jotta mahdollistaisi toiselle kyvyn rakkauteen ja hyvään oloon.
""""""
oikeastaan kertoo kaiken oleellisen. Kokemuksesta voin muuten sanoa, että em. kaltainen rakkaus on yhtä suurta itsepetosta, joka ei johda yhtään mihinkään.
Parempaa vuotta 2008, niin ja miehellesi 2009.
Kirjoituksesi oli vaikuttava. Saattaisin jopa kehottaa vaimoani lukemaan tekstisi. Ei voi mitenkään painottaa liiaksi tuota "helpon tien" käyttämistä. Yritetään paniikinomaisesti karistaa ongelmat harteilta ja kuitenkaan ei pääse niistä lopullisesti eroon. Ja ainoa mitä jäljelle jää, on rikottu perhe ja tuhottu rakkaus (tai ainakin mahdollisuus siihen tai sen uudelleen löytämiseen).
Tekstisi oli ihan täyttä asiaa, tiedostan kyllä kaiken tuon kirjoittamasi. Olen lapsesta asti ollut hyvin tunneihminen, ja minulla on (psykologilla todettu) ylivilkas mielikuvitus, joka on toisaalta rikkaus, toisaalta kirous. Tottakai se aiheuttaa ongelmia suhteessa, minulla on taipumus analysoida asioita aivan liikaa ja kuunnella jatkuvasti "sisintäni". Normaalilla ihmisellä se vaiston kuunteleminen on varmasti oikea juttu, mutta luulen omassa tapauksessani sen johtavan usein harhaan. Tätä mieheni on minulla toitottanut, ja olen itsekin yhä enemmän sitä mieltä. Tiedostaminen ei kuitenkaan vielä ongelmia poista. Eikä ne itsestään poistukaan.
Luulen, että tuo "alistuminen" ja häkki-fiilis lähtevät lapsuudesta ja suvun mallista. Alkoholismia löytyy sekä äidin että isän puolelta, ja pari lähisukulaista on toteuttanut perheenpäänä väkivaltaisen hallinnan metodia. Sukuni vilisee esimerkkejä, miten vahvasta naisesta tulee vuosien varrella pelkkä ihmisraunio, joka etsii ehkä turvaa lapsistaan tai alkoholista. Miten tämä liittyy mieheeni..Hänessä on niitä samoja piirteitä kuin esim. isässäni (onko tämä sitä alitajuista "nainen etsii isänsä puolisokseen"-valintaa?), jotka ovat toisaalta hyviä (vastuuntunto, jämeryys, ahkeruus jne). Ikäisekseen hyvin perinteinen mies, ei "marimekko-paitaa käyttävä pullamössöisä" :-) (mieheni lainaus). Mikään ei todista, että miehestäni tulisi samanlainen kuin suvun miehistä, mutta sisälläni on opittu pelko. Pelkään itseni asteittaista alistumista miehen vallankäyttöön. Sitä kai lopulta pakenen, miehen ylivaltaa, vaikka se olisi vain mielessäni eikä todellisuudessa. Tulkitsen monet asiat, kuten olen ne kotona nähnyt.
Olen ollut pitkässä parisuhteessa aiemminkin, mutta siinä käyttäydyin aivan eri tavalla. En tiennyt, että minusta löytyy tällaista pahuutta, pelkoa ja katkeruutta. Exäni oli kiltti ja varmaan jonkun mielestä nyhverö, mutta hänen kanssaan tuntui turvalliselta elää, tuntui tasapainoisemmalta henkisesti, ja myös siten, ettei suhteessamme tuntunut olevan minkäänlaista valtataistelua. Ainoa asia, joka yhdisti häntä suvun miehiin, oli viinaanmenevyys. Siksi lopulta erosimme. Erotuksena kuitenkin, hän ei ollut kännissä koskaan aggressiivinen tms. Jälkeenpäin olen kuitenkin ajatellut, että ehkä minä olin siinä suhteessa se, joka määräsi kaapin paikan. Ehkä siksi oloni tuntui hyvältä, kun toinen suostui jokaiseen ehdotukseeni tai oli samaa mieltä, tai ei ollut ollenkaan mieltä. Ehkä olen aina ollut tällainen, nykyisessä suhteessani näkyy aiemmin tiedostamatta jäänyt puoli.
Tunteiden kirjo on niin laaja, että varmasti minulla oli jonkinlaisia tunteita aluksi. Myönnettäköön, että se pohjautui valtaosin vastakohtien viehätykseen ja seksuaaliseen vetovoimaan. Oikeastaan ainoa kriteeri tulevalle suhteelle eron jälkeen oli se, ettei mies juonut. Että tietää miehen olevan luotettava, että tietää hänen kantavan vastuun itsestään ja lapsistaan. Hain siis itsekin turvaa, vaikka itsesäänhän sitä on etsittävä. En rakastunut, vaan hän oli järkivalinta, ja varmaan seksuaalinenkin. Kumpaankaan ei välttämättä liity toisen henkisten puolien arvostus tai yhteenkuuluvuuden tunne. Sitä olen suhteemme aikana opetellut, opetellut rakastamaan miestäni. Jokainen tietää, mitä on vilpitön ja pyyteetön rakkaus toista kohtaan. Sellaista ei ole ollut tässä suhteessa, se on aina ollut ehdollista rakkautta. Siksi myös tunnen syyllisyyttä, tunnen että mieheni ansaitsisi rakkauden joltain toiselta naiselta. Hän ei halua toista, hän ajattelee ettei kukaan nainen pysty rakastamaan häntä. Joko inhoavat hänen olemustaan tai haluavat seksuaalisesti tai molempia. Ei koskaan rakasta ja arvosta. Traumoja on meillä kaikilla näköjään. Haluaisin tietysti olla se poikkeus miehen elämässä. On totta, että rakkaus on tahdon asia, mutta ei se yksistään riitä. Et voi päättää rakastaa ketä tahansa, kyllä siinä päätöksenteossa tarvitaan myös aitoa tunnetta, halua olla tämän ihmisen kanssa. Mieheni kanssa olen aina ollut "kyllä tämä tästä"-linjoilla, ajan kanssa ja aika näyttää plaaplaa. Se mitä tarvitsisin, on todellinen päätös sitoutua, todellinen tunne siihen, eikä vain pelonsekainen pakkopäätös, joka perustuu osittain syyllisyyteen ja sääliin miestä kohtaan. Tällaista rakkautta en ole kuitenkaan ennen keltään mieheltä saanut. Mietin vakavissani, pystynkö enää elämään ilman tätä "rakkauteen hukuttamista", ilman syliä, joka ottaa aina vastaan. Haluan rakastaa, mutta sydämeni meni niin pahasti rikki vuosia sitten..Samalla kaipaan sitä minusta lähtevän rakkauden määrää, samalla en halua kokea sitä enää uudelleen, ellen saa vastarakkautta kuten mieheltäni. Tässä ikuisuuskysymys, onko tärkeämpää itse rakastaa, vai että saa tuntea olonsa rakastetuksi. Tasapaino tottakai, mutta kaikki tietävät todellisuuden: harvoin rakkauden määrä on punnittavissa, harvoin rakkaus menee tasan. Aina toinen rakastaa enemmän, seuraavassa suhteessa vähemmän tai eri tavalla.
Tämä on muuten tosi terapeuttista kirjoittaa näitä mietteitä ja tunteitaan. Ehkä vielä näen mieheni uudessa valossa, ainakin toivon sitä hartaasti (ja siis pitää tehdä töitä sen eteen). Nyt on ikävä häntä, vaikka juuri puhuin rakkaudettomuudesta häntä kohtaan. Kai se ikävä kertoo ainakin välittämisestä, ainakin halusta rakastaa. Kai jokaisessa ihmisessä on rakkauden arvoisia asioita.
Tuo vahvasti tunnepuoleen kallellaan oleminen on vähän kuin kaksiteräinen miekka. Elämästä tulee varmasti vaihtelevaa ja monipuolista, mutta samalla se altistaa ylilyönteihin. Itseäni pidän enemmän järkipuolen kaverina, mikä sekään ei ole liiallisuuksiin vietynä hyvä asia. Huomionarvoista on, että useimmiten itse ihastun juuri kaltaisiisi tunneihmisiin varmaankin sen erilaisuuden vuoksi. Ja saan sitten kerta toisensa jälkeen lopuksi näpeilleni kirjoittamistasi syistä johtuen. Eli siis toistan itsekin samoja virheitäni. Eipä ole helppoa kellään :-)
Parhaimmillaan pysyvän kumppanin valinta olisi varmaankin jonkinlainen tunnevalinnan ja järkivalinnan kombinaatio. Ihan kaikkea ei voi koskaan saada, joten jonkinlaista kompromissia joutuu aina myös tekemään. Sanot miehesi olleen järkivalinta, mutta myös tunteneesi selvää seksuaalista vetoa. Äkkiä ajateltuna tuo vaikuttaa oikein hyvältä siinä suhteessa. Tietysti, jos se on ollut pelkkää seksuaalista vetoa ilman tunteita, niin sitten edellisen voi unohtaa. Mutta kuten jo tavallaan mainitsin, itselläni seksuaalisen kiinnostuksen ylläpito muutamaa kertaa pitempään vaatii ehdottomasti henkisen yhteyden syntymisen, joten olen hieman vajavainen ymmärtämään tuommoista. Tuollaista järjen ja tunteen yhdistelmää voisi vaikka kuvailla sanalla "rakastUminen", ainakin minun mielestäni.
Tässä vaiheessa oleellisinta kohdallasi olisi varmaankin selvittää, ovatko tunteesi ja järkesi olleet aikoinaan yhteen menemisen arvoisia. Jos eivät ole, niin peli on varmaankin menetetty. Jos taas on, niin asian pystyy tuossa vaiheessa suurella todennäköisyydellä vielä korjaamaan. Oikean vastauksen löytäminen tähän varsin mustavalkoiseen kysymykseen on se kaikkein vaikein juttu. Hankalassa tapauksessa se saattaa vaatia väliaikaisen tauon suhteeseen. Ja tähän liittyy riski kaltaisillasi tunneihmisillä. Riski siihen, että alkaa samantien säätämään uutta suhdeviritelmää jonkun muun kanssa. Itse asiassa arvaan, että viittauksesi väärään elämäntilanteeseen suhdetta aloittaessasi oli jotain tämäntyyppistä. Jos uusi suhde tuossa tilanteessa syntyy, se johtaa varmuudella eroon vanhasta, ja eropäätös näyttää niiden vaaleanpunaisten lasien läpi katsottuna varmasti oikealta, vaikka se ei sitä välttämättä olisikaan. Ts. jälleen kerran tunteiden sotkeminen päätöksentekoon estää kokonaiskuvan näkemisen. Se toimii näin sekä negatiivisilla, että positiivisilla tunteilla. Uusi suhde voi aivan hyvin onnistua, tai sitten se voi aivan yhtä hyvin kaatua samalla tavalla, ja pahimmillaan johtaa eräänlaiseen kierteeseen. Näin "katkeran häviäjän" näkökulmasta oman exäni akilleen kantapää oli tässä. No, enpä ollut kierteen ensimmäinen enkä edes toinen, joten ehkä tässä analyysissa jotain todellisuuspohjaakin on :-)
Vain syyllisyyden ja säälin vuoksi et voi suhdetta jatkaa. Toisaalta toisen osapuolen jämäkkyydestä ja vahvoista mielipiteistä kumpuava alistumisen pelkosi (erityisesti jos se on vain pelkoa eikä varsinaisesti todellisuutta) ei ole syy päättää suhdetta. Pahoin pelkään, että ratkaisevimman päätöksen tekohetkeen et saa tunnetta avuksi. Se tunne tulee takaisin (jos tulee) vasta kovan työnteon jälkeen, joka alkaa päätöksenteosta. Mikäli tunteita on alunperin ollut ja ne ovat olleet aitoja, mahdollisuudet niiden palaamiselle on näkemykseni mukaan ihan hyvät. Mikäli niitä ei ole ollut alunperinkään, tilanne on huomattavan paljon huonompi. Nämä ovat varmaankin niitä asioita, joita päätöksenteossa pitäisi punnita ja käyttää apuna. Em. asioihin selvyyden saaminen on vaikeaa. Se ottaa oman aikansa, ja saattaa vaatia etäisyyden ottamista. Siksipä esim. avioeroissa on se harkinta-aika.
Meillä kaikilla on todellakin traumoja. Toisilla enemmän kuin toisilla, joillakin pahempia kuin muilla. Ja joillakin ne vaikuttavat muuhun elämään enemmän kuin toisilla. Sinun itsetuntoon liittyvät traumasi selkeästi vaikuttavat olemassa oleviin ihmissuhteisiisi. Miehesi traumat (kuten myös omani) ovat rakkauden ja arvostuksen puutteen kokemista. Osin kenties todellista, mutta osin ehkä myös omaa halusta riippumatonta kyvyttömyyttä ottaa niitä vastaan silloinkin kun tarjolla olisi. Tuollainen tilanne voi syntyä ihmistyypille, joka on tottunut jämäkkä, selviytymään ja kantamaan vastuuta itsestään ja muista, ja samalla ehkä pelkää heittäytyä täysin toisen armoille, mikä rakkauteen kuitenkin aika oleellisesti kuuluu. Tuo on ehkä enemmän miehille tyypillinen ongelma, koska naisille heikkoudet ja niiden myöntäminen on aina ollut sallitumpaa. Edellinen ei siis tarkoittanut, etteivätkö naiset voisi olla jämäkkiä vastuunkantajia, vaan että mainitunkaltaiset ongelmat ovat enemmän miesmäisiä.
Tämmöistä tämä on. Ei ole varsinaisesti oikeita tai vääriä ratkaisuja, vaan on pikemminkin oikeita tai vääriä syitä ratkaisujen pohjalla. Toisinaan ratkaisut voivat osoittautua hyviksi vääristäkin syistä tehtynä ja toisinaan (ehkä kuitenkin harvemmin) huonoiksi oikeista syistä tehtynä. Eipä ole helppoa. Nyt vain laitat mietintämyssyn päähän ja harkitset rauhassa. Äläkä mene sinne häkkiin.
Olet kyllä miettinyt näitä asioita pitkään ja hartaasti, järkevämmästä näkökulmasta kuin minä. Tuo miten tapasin mieheni, olin kyllä eronnut silloin lopullisesti ja asunut 7kk yksin. Eroon ei liittynyt muita osapuolia, vaan rakastin itseäni ja omaa hyvinvointiani sen verran, että ymmärsin lähteä kaikille läheisille tuhoisasta suhteesta.
Näin jälkikäteen ajateltuna reilun puolen vuoden yksinolo ei kuitenkaan riittänyt, ei todellakaan kun miettii mitkä jäljet alkoholistin kanssa eläminen aiheuttaa. Jos nyt eroaisimme mieheni kanssa, tiedän etten edes pystyisi olemaan kenenkään miehen kanssa pitkään aikaan. En halua enää läpikäydä uudestaan niitä ongelmia, joita aiheutuu kun rikkinäisenä lähtee suhteeseen. No, eihän niitä välttämättä sillä hetkellä tajua, mutta nykyään osaan olla ennalta viisaampi.
Seksin suhteen minulla on ajatukset ja tunteet muuttuneet tämän suhteen aikana. En minäkään ennen kyennyt edes ajattelemaan seksiä, ellen rakastaisi ko. miestä. Kumppanieni määrä on laskettavissa yhden käden sormilla. Mieheni kanssa heräsin seksuaalisesti eloon, luulen että meillä on hyvin samankaltaiset libidot. Siinä on käsittämätön yhteys, ehkä se on se meidän yhteys. Aiemmin olen aina kärsinyt siitä, että olen nainen ja minulla on vahvempi seksuaalivietti kuin miehellä.
Nykyään seksi ja läheisyys kuitenkin on vaikeampaa, kun tuntee tyhjyyden sisällään. Aluksi en ollut varma, se oli enemmän fyysistä vetovoimaa kuin henkistä. Odotin tunteitden kehittymistä, ja kyllähän ne jollain tasolla kehittyiväkin. Jonkun ihmisen kanssa taas on henkistä vetovoimaa, mutta jostain syystä sukat eivät pyöri jaloissa kun miettii seksiä tämän ihmisen kanssa. Feromonitko vaikuttavat? :)
Ei kai sitä koskaan voi kaikkea saada. Kummalla tavalla sitä tottuu kaikkiin tilanteisiin. Nykyisin saan seksistä siksi nautintoa, kun näen miten paljon mieheni minusta nauttii, miten rakastuneesti hän minua katsoo. Hautaan oman tyhjyyteni sen alle, ja kuvittelen hetken unohtaneeni kaiken epävarmuuden. Yhä useammin seksi päättyy kyyneliin, se kertoo miten vaikeaa on läheisyys ilman aitoa kykyä ja tunnetta siihen.
Tässä ei olisi mitään ongelmaa, jos olisi toistamiseen todellinen syy erota, kuten väkivalta tai juominen. Olisi paljon helpompaa pakata tavarat ja aloittaa "uusi elämä". Nyt kannan aina mukanani tätä taakkaa, että entä jos...ehkä rikon itseni loputtomiin, tai turrun tilanteeseen. Olen alkanut kadehtia ystävieni parisuhteita, vaikka onhan heilläkin ongelmansa. Kuitenkin jokainen heistä voi varmuudella sanoa, että rakastavat kumppaneitaan. Mistäs sitä mistään tietää, rakkaus tosieen ei esim. takaa sitä, ettei toinen jossain tilanteessa pettäisi. Jos antaa itsensä sataprosenttisesti, altistaa itsensä myös haavoittumiselle.
Jännää, miten tällaisissa tilanteissa sitä kokeilee kaikkea hulluakin antamaan osviittaa. Kävin tarot-ennustajalla, vaikka valtaosa ihmisistä suhtautuukin näihin skeptisesti. Kuitenkin kyseessä ikivanha ennustamisen muoto (auttaa tekemään valintoja, ei varsinaisesti ennusta), kai siinä jotain perää voi olla? :) Kun kysyin, pitäisikö minun jatkaa mieheni kanssa, vastauksena suhteellemme tuli 78:sta kortista kolme parasta mahdollista rakkauden ja parisuhteen kannalta. Ennustaja oli aivan täpinöissä. Itse odotin, että sieltä tulisi vahvistus lähteä suhteesta. Mutta ei, vaan se vaikeampi tie, jonka lopussa häämöttää valo.
Onhan sitä mietintämyssyä pidetty, mutta ehkä nyt olisi aika olla siinä samassa myös rehellinen itselleen. Kiitokset viisaista ajatuksistasi, ja onnea myös omaan elämääsi.
pitkiä kommenttejasi sanasta sanaan kokonaan. Kyseessä on kuitenkin keskustelupalsta, jossa lyhyehköt mielipiteen ilmaisut on paikallaan. Silti haluan tuoda omana mielipiteenäni esiin sen närkästyksen sävystä, jolla kirjoitat ja mitätöit toisen tunteet ja tuntemukset. Mies siis sinussa kertoo tuntemattomalle naiselle, ettei tämän eikä naisten yleensäkään tuntemukset omista parisuhteistaan ole totta. Hitto vieköön, jos minä sanon, että tämä tunne on minulle tosi, niin se myöskin sitä on. Se ei ehkä ole minun miehelleni tosi ja hän ajattelee eri tavalla, mutta ne on sitten hänen ajatuksiaan, ei minun. Mikä sinut saa epäilemään naisen ja vaimon tuntemusten aitoutta? Eikö ole melkoista ylimielisyyttä mennä sanomaan toiselle, että olet väärässä omine tunteinesi?
... valitat, jos et lukenut, etkä tiedä mistä puhut. Aivan ensimmäinen aloitukseni:
"""
Tuntemuksesi ovat varmaan ihan aitoja. Muista kuitenkin, että perimmäiset syyt niihin eivät välttämättä ole ihan sitä, miltä ensinäkemältä näyttää.
"""
Sisälukutaito hoi, missä olet? Tuossa kyllä aika selvästi ilmaistaan, että kenenkään tunteita ei olla mitätöimässä, päinvastoin suorastaan. Jostain ne tunteet aina kuitenkin kumpuavat. Ja jos sitä (eli itseään) haluaa syvästi ymmärtää, niin on hyvä pitää mielessä asioiden monimutkaisuus.
Ihmissuhdeasioissa ei useinkaan ole oikeita tai vääriä tapoja/tunteita/asioita. On vain erilaisia sellaisia, jotkut enemmän kivoja kuin toiset. Omaan ehdottomaan totuuteen jämähtäminen on harvoin hyvä asia, minkä vuoksi kannattaakin pitää mielensä avoimena. Kolikon kääntöpuoli on siinä, että tällöin saattaa löytää myös itsestään niitä epämiellyttäviä totuuksia. Ei sen sanominen ole ylimielisyyttä, vaihtoehdottomuus on.
osoittaa hyvin juuri sen mitä ajoin takaa. Sinä siis kerrot minullekin opettavaisesti ja ylhäältä päin, etten ehkä tosiasiassa tiedä omien tunteitteni todenperäisyyttä ja tunnista ajatusteni taustoja. Mitä, jos minä kuitenkin uskallan väittää sinulle, että olen omien tunteitteni ja ajatusteni paras asiantuntija.
Turha minun on enää murehtia. Sain vahingossa tietää, että miehellä on ollut koko ajan varalla toinen nainen, jos minä jätän hänet. Ainakin viimeisen 6kk ajan. Mies sanoo rakastavansa minua enemmän kuin elämää, ja että se oli epätoivossa tehty paha virhe. Eiköhän tässä mennyt loputkin yrityksen rippeet kankkulan kaivoon. Miten "tutusta ja turvallisesta" miehestä tuleekin hetkessä tuntematon. En olisi voinut uskoa.
Kiva, että pidät minua noin ylhäisenä. Itseni kyllä näkisin enemmänkin ulkopuoliseksi. Kommentoin siis ulkoapäin, en ylhäältä.
Olet varmastikin ajatustesi ja tunteittesi paras asiantuntija. Ei sitä kukaan ole kiistänyt. Mutta tarkoittaako se, että olet asiassa erehtymätön? Itse ainakin kuulen mielelläni myös muiden ihmisten näkökulmia, koska omille asioilleen ja ongelmilleen tulee joskus sokeaksi. Miksi olet suojat ylhäällä? Ei sinun ajatuksiasi kukaan uhkaa.
Todella harmillista tuommoinen. Elämä viskoo, potkii, ja on silti toisinaan myös kivaa. Voimia päätöksentekoon, mitä se sitten onkin.
alkaa opettavaisesti kertoa aikuiselle ihmiselle mitä hän tosiasiassa tuntee kuin keskustella aiheesta. Ja mitä tulee erehtymättömyyteeni, on ne mahdolliset erehdytkset omiani, joista kannan vastuuni ja otan jopa jotain opikseni tulevaa elämääni varten. Ei sinun niistä tarvitse huolta kantaa. Luultavasti sinulla on ihan tarpeeksi puuhaa omien tunteittesi ja niiden taustojen selvittämisessä. Ehdotankin, että siirryt keskustelussa sinä-lauseista minä-muotoon.
Olen aika vaatimaton tyyppi, enkä ole koskaan jaksanut itsestäni hirveästi höyrytä. Mielestäni "Sinä" on sanana paljon mielenkiintoisempi kuin "minä". Mutta jos tuo "sinä"-muoto noin kovasti häiritsee, niin voin kyllä teititellä jatkossa, jos se vaikka sopisi paremmin. Minua voitte sinutella edelleenkin.
Niin, minähän en muistaakseni ole sanonut kenellekään, että "Sinä tunnet nyt näin". Heitin vain omia mieleen tulleita ajatuksia, joista joku toinen voisi saada evästystä omiin mietteisiinsä, tai sitten voisi olla saamatta. Ymmärtäisin tuon ensisijaisesti "keskusteluna". Te sen sijaan tulkitsitte sen omalla tavallanne, ylimielisyytenä, tuomarointina tms. Varsin negatiivisesti siis, joko vahingossa tai ehkä tarkoituksellisesti. Olisi mielenkiintoista tietää, miksi tulkitsitte sen näin.
Minulla on kovastikin puuhaa ja selvittelyä omissa asioissani. Kuuntelen yleensä mielelläni muiden ajatuksia omistani ja ehkä myös heidän erheistään. Niistä voi oppia monenlaista. Jos Te koette sellaisen huonona asiana, niin se on toki valitettavaa. Mutta on hienoa kuulla, että Te pystytte kantamaan vastuun erheistänne ja ottamaan opiksi. Kaikki eivät nimittäin pysty, tai vielä pahempaa, halua. Ja vastuunkanto jää lopulta kaltaistemme vastuunkantajien niskaan. No, semmoista se joskus on.
Itselleni kävi tuossa syksyllä juuri noin ja vaimon kanssa jutellessa kävi hyvin selväksi, että tämä on miettinyt eroa jo pari vuotta...jotenka vaikeaa se päätöstä enää kumota. Vaikka se hirveältä tuntuu, pelasta, mitä pelastettavissa on ja suostu sopueroon ja pysyt ainaskin kaverina ihmisen kanssa. Näin ne naiset toimii...ensin funtsitaan pari vuotta, sitten tullaan nurkan takaa ja potkaistaan munille. Tajuat kai itsekin, että parisuhde toimii kahteen suuntaan ja hänellä on jo uudet suunnitelmat valmiina, etkä voi niitä enää muuttaa! Pari kuukautta kärvistelet ja sitten alkaa helpottaa päivä päivältä...joku päivä löydät uuden kaverin ja pikkuhiljaa unohdat entisen...ikävä kyllä.
Kun vaimo ei ole täysin tyrmännyt ajatusta. Tietysti, kun pitkään on uusia suunnitelmia elämäänsä varten tehnyt, niin varmaan on vaikeaa tässä vaiheessa alkaa peruuttelemaan. Mutta toisaalta hänenkin on syytä miettiä, että vaa´assa on aina kaksi puolta. Ja kyllähän mielestäni ensin olisi ollut syytä keskustella puolison kanssa kuin hautoa vuosi pari ajatusta sisällään ja käydä yksin terapioissa tietämättäni, sehän tuntuu kuin selän takana vehtaamiselta. No, aika näyttää miten meidän käy. En ihan vielä ole valmis luovuttamaan ja aion pyytää vaimoani antamaan edes yhden mahdollisuuden löytää sen onnellisen ajan uudelleen, mitä meillä on ollut.
Apua on tarjolla paljon:
Kannattaa tsekata myös seurakuntien perheneuvonta ja Kataja ry http://www.katajary.info/ . Katajan sivulla myös muita pariterapian yms. tarjoajia.
Tuossa aikaisemmin suositeltiin väestöliiton sivuja, joista löysinkin linkin katajan sivuille. Sain sieltä myös tietoa kuntayhtymän perheneuvolasta ja seurakunnan perheneuvonnasta. Tutkiskelin tosiaan tuota katajan sivujakin ja löysin "Solmuja parisuhteessa"-kurssin. Niitä on vain isoimmissa kaupungeissa, joten tulisi matkalle lähtö. Toisaalta siinä olisikin ehkä se hyvä puoli, että päästäisiin irti kotiseudusta "paineettomiin olosuhteisiin" tutkiskelemaan keskinäisiä ongelmiamme ja katsomaan, mitä niille olisi tehtävissä.
Vaimosi ei halua jatkaa suhdettanne, niin onko se vaimosi halukas tälläseen ?. Vai sinäkö vain.. Vaimosi siis väittää ettein näe tulevaisuutta teillä.
Vaimo ei näe tällä hetkellä suhteellamme tulevaisuutta, mutta ei ole kuitenkaan kieltäytynyt siitä, että menisimme yhdessä puimaan ongelmiamme terapiaan tms. Aion tulla vakuuttamaan hänet, että vaikkapa parisuhdekurssin kautta voisimme löytää avaimia niihin suhteemme lukkoihin, joilla nykyiset ongelmat ovat lukkiutuneina.
Hänen omat henkilökohtaiset ongelmat plus avioliittomme kriisi ovat omasta näkemyksestäni ajaneet hänet sellaiseen ratkaisuun, joka ei kanna minnekään. Se ei paranna hänen tilannettansa juuri minnekään ja minulla sekä lapsellamme on vain menetettävää. Hän ei jostakin syystä tahdo jaksaa muistaa, että vielä parikin vuotta taaksepäin meidän keskinäinen suhteemme oli ihan mallillaan. Se aika meidän pitää pystyä löytämään uudestaan ja saada hänen omat henk.koht. ongelmansa käsitellyksi.
Hänen omaan kriisiinsä on syitä jos toisia niitä tässä erikseen luettelematta ja minulla on ollut niihin aika vähän osaa ja arpaa. Syyllisyyttä minulta löytyy niihin asioihin, mitkä ovat ajaneet keskinäisen suhteen lamaan.
Ei kannata mennä pariterapiaan liian suurin odotuksin. Se ei ole mikään taikakeino. Sieltä ei välttämättä löydy onnellisen liiton aineksia. Molempien täytyy olla kympillä mukana ja voi käydä niinkin, että eron ajatus selkiytyy terapiassa.
Mutta parempi on kahlata juttu juurta jaksain ja sitten joko yrittää vielä kerran tai panna juttu pakettiin. Jos asiat jätettäisiin puimatta, tulos olisi takuuvarma ero ja paljon jäisi epäselvyyksiä, miksi niin kävi.
ja kehtaa väittää että rakastaa minua enemmän kuin mitään, eikö silloin myös tekisi kaikkensa jotta voitaisiin olla yhdessä
Ainakin itse olen valmis tekemään kaikkeni, jotta saisin vaimoni jälleen luottamaan rakkauteeni, siihen kaiken ylittävään. Kai sitä ihmisen silmät viimeistään silloin aukeaa, kun elämältään on pohja romahtamassa pois. Ja ihan omaa typeryyttään, kun ei ole aikanaan huolehtinut riittävästi parisuhteestaan. Täytyy ottaa isoa miestä (itseään) niskavilloista kiinni ja opettaa tavoille, kuinka omaa kuningatarta tulee oikein vaalia.
Voi kun vain saisin vaimoni ymmärtämään tämän.... Antaisin vaikka mitä!!!!!!!!!!
verbaliikasta toiminna tasolle. Jätät sen lupailun vähemmälle ja alat toteuttaa arjessa niitä itsellesi ja vaimollesi lupaamiasi parannuksia. Ei ne sanat, vaan teot.
Hän on pitkään jaksanut mainita "yksinhuoltajuudesta" eli aina on saanut hoitaa kaiken yksin. No, nyt minä olen tässä jo pari kolme kuukautta pyörittänyt koko rulettia yksin eli luulisi kohta jo ymmärtävän, että kannan vastuutani nyt ja jatkossa. Eikä se ole mikään tyhjä lupaus. Vaimo on jopa täällä käydessään hiukan kehaissutkin, että olen suoriutunut huushollin hoidosta kohtuullisen kunniakkaasti (varsinkin siisteydestä).
Keskinäisen suhteen parantaminen on vielä siinä vaiheessa, että tarvitaan sanoja, ennen kuin voi ajatella tekoja sen parantamiseen. Pitää löytää yhteisymmärrys siitä, annammeko itsellemme vielä mahdollisuuden vaiko ei. Luulen, että tämä ottaa lujemmalle kuin mikään muu osa-alue, mitä pitää parantaa. Se on luottamuskysymys. Meillä on tässä muutaman päivän sisällä kahdenkeskinen juttutuokio, jolloin keskustelemme asiasta. Katsotaan nyt sitten miten käy.