Tämä tulee avioero-palstalle, mutta kun tätä palstaa seuraa kuitenkin eronneet, niin kysytäänpäs tässä, että miten pian olit valmis uuteen liittoon erosi jälkeen? Ja kestikö se eka suhde? Vai säntäsitkö siihen liian pian?
Itse mietin joskus, että olisi ehkä yksinkertaisempaa elää yksin lapsen kanssa ja toisaalta, olisi se kyllä aika ihanaa jos voisi elää toisen aikuisen kanssa ja jakaa arki ja juhla.
Pitkä 18v liitto takana ja erostakin vuosia
Itse mietin joskus, että olisi ehkä yksinkertaisempaa elää yksin lapsen kanssa ja toisaalta, olisi se kyllä aika ihanaa jos voisi elää toisen aikuisen kanssa ja jakaa arki ja juhla.
Pitkä 18v liitto takana ja erostakin vuosia
Vastaukset 18
Vanhimmat
Kaverini 4 vuotta kestänyt avoliitto purkautui muutama vuosi sitten ja hänellä meni 1,5 vuotta päästä siitä yli. Seurustelu ei olisi voinut kuulemma vähempää kiinnosta ekan vuoden aikana eron jälkeen. Riippuen siitä millainen suhde on ollut ja miten pitkään jatkunut ja onko itse sekä joka jätti vai se joka jätettiin niin kyllä uskon että alle puolessa vuodessa ei edellisestä suhteestä yli pääse.
Moi! Itse olen eronnut kaksi vuotta sitten, ja omalta osaltani ei ole vielä puhettakaan seurustelusuhteen/uuden liiton solmimisen suhteen! Kaikki on vielä liian kipeää: muistot, liitto, rakkaat tyttäreni, ja minä itse. Kenties olen normaalia herkkäsieluisempi, mutta itselleni uuden kumppanin etsimisen aloittaminenkin vie vielä kauan, kauan aikaa! Kenties loppuelämäni...tämä on niin henkilökohtaista ;)
Olen jo 50v-EX-nainen.Erosin kolme vuotta sitten.
olimme aviossa melk.25v kunnes mieheni "löysi"uuden.(oli salarakas).Lapsemme olivat jo aikuisia.Tytär asui vielä luonamme.Hän sai "sossun"asunnon ja kissat.Lähin käveleen myös vuokralle.Olo ja elo yhtä helvettiä.Talo,auto,ym..omaisuus "jakoon" Ryyppäsin rankasti kesäloman,laihduin monta kiloa.Hain lopulta apua terapiasta. Nyt minulla on ikioma velka kaksio.Ihana kauko-suhde,työ,ystävät,terveys?? Koville otti,mutta en voisi voida paremmin,kuin nyt täysin vapaana siitä ent.elämästä. Toivon kaikille ero-asiaa kärsiville/käyneille pelkkää onnea uuteen elämään.ELÄMÄ VOITTAA SISKOT !!!!!!
tee edes mieli etsiä uutta suhdetta. Asumuseroa on kestänyt vasta pari kuukautta ja kaikki on vielä jakamatta ja osittamatta.
Ei tee edes mieli lähteä "etsimään" uutta suhdetta, koska haavat ovat vielä pahasti auki. Olemme molemmat syyllisiä eroon, mutta isäntä antoi hääpäivälahjaksi avieroilmoituksen. Kiva lahja...
Kyllä tämä tästä, sen tiedän, mutta en jaksa enkä halua edes vilkaista toisia miehiä, vaan yritän keskittyä itseni eheyttämiseen ja jokapäiväisen elämän pyörittämiseen.
Onneksi ( kait..) meillä ei ole lapsia. Tarinaa riittäisi kirjoitettavaksi pienen romaanin verran,
mutta en jaksa.
Voimia ja jaksamisia kaikille tasapuolisesti !!
paikallaan. Erosin pitkästä avioliitosta ja lapset on jo lähes omillaan, nuorin täyttää 19 v. Opettelin itsenäistä ja yksin elämistä. Se oli välttämätöntä. En mä silti yksinäinen ollut, koska pidin koko ajan yhteyttä ystäviin ja läheisiin. Kävin muutaman kerran juttelemassa terapeutin kanssa ja osallistuin Fisherin eroseminaariin, jotka molemmat olivat uudelle elämeälleni hyväksi. Tapailin joitakin miehiä, mutta ilman sen kummempaa innostusta. Yksi väljä seksisuhdekin oli, muttei mitään vakavaa. Sellainen kahden eronneen aikuinen kohtaaminen kaikessa kaveruudessaan. Sitten syksyllä käveli elämääni ihana mies ja tätä on nyt jatkunut 4 kk. Etäsuhteessa eletään ja varovasti edetään, mutta vakaasti. Suuria tunteitakin alkaa jo löytyä, taidan uskaltaa vähitellen jopa rakastua.
parisuhteesta, mutta ei mulla ole mennyt kummallakaan kerralla kauan. Olen solminut uuden suhteen samassa rytäkässä, kun ero on tullut.
Itsekin mietin, onko se jonkinlaista läheisriippuvuutta, mutta en toisaalta tunne ihan niinkään. Eka avioliitto kesti 12 vuotta ja kaatui siihen, että oltiin vain liian erilaisia ja kokemattomia selviämään siitä erilaisuudesta. Toinen liittoni alkoi heti samassa mylläkässä. Sekin kesti 12 vuotta. En tiedä, mikä siinä oli liian pian tai liian hitaasti.
12 vuotta näyttäisi olevan noin puolet siitä, mitä ihmiset täällä kertovat liittonsa kestäneen. Tunnen olevani vähän epäkelpo. kun en saa yhtään liittoa kestämään sitä 20 v. Toisaalta 12 vuottakin per nainen on sikäli pitkä aika, että ei ne ihan pelkkiä harjoituksiakaan ole olleet.
Tämä toinenkin pitkä liitto kaatui vuosi sitten. Solmin uuden suhteen keväällä ja olen oikein rakastunut nykyiseen naiseeni. Mulla alkaa olla 50 vuotta täynnä, ja tämä näyttäisi etenevän jotenkin rauhallisemmin... ei mitään kiirettä muuhun kuin seurusteluun.
Elasta liitosta mulla on kaksi lasta, joihin olen ollut koko ajan yhteydessä, edelleen olen, vaikka alkavat olla aikuisia. Sitä kautta suhde 1. vaimoon on myös säilynyt. Toisen vaimon kanssa ei ole yhteisiä lapsia. Olen ollut hänen lapsiinsa (joille olin sen 12 v. isäpuolena) hyvin vähän yhteydessä, mutta sen verran, että tietäbäät mun muistavan ja olevan olemassa. Toisella exällä on uusi mies asumassa, eli uusi isäpuoli - siihen on vähän vaikea mennä väliin. Toisaalta musta on kiva, että voin nyt pitää yhteyttä omiin lapsiini ilman mitään uusioperheongelmia - viihdytään yhdessä rennosti ja se on onnellista. Vaikka se ehkä kuulostaa kylmältä, niin kyllä omat lapset kuitenkin vie sydämessä voiton uusiolapsista, vaikka tykkään niistäkin.
Musta tuntuu siltä, että miehet ja naiset käsittelee eronsa eri tavalla. Mieher kestävät eron huonommin, aika paljon siksi, että mies on yleensä se, jolta katoaa perhe. Mies lähtee asumaan yksin, riippumatta siitä, kumpi on eroon "syyllinen" tai kumpi sitä on halunnut. Lapset katoaa, perhe katoaa, kotikin katoaa. Miehelle ehkä se laastarisuhde on siinä mielessä tärkeämpi, että vaimolle yleensä jää kuitenkin se sosiaalinen perhekuvio lapsineen ja taloineen.
Olen täältäkin lukenut naisten kauhisteluja, kuinka se mies heti hankki uuden naisen. Mun mielestä se osittain johtuu siitä, että usein mies menettää enemmän sitä kokonaisvaltaista sosiaalista todellisuutta: sitä on hankittava jostain uutta tilalle.
En yritä tässä puolustella vastuuttomia laastarisuhteita, enkä haastaa riitaa. Pohdiskelen vain oman kokemuksen pohjalta, miten asiat menevät ja miksi.
Mulla ei ole ikävä kumpaakaan exää. Ne suhdeasiat olen selvittänyt itselleni. Mulla on kuitenkin ikävä sitä ekan liiton ydinperheihannetta: menetin sen. Myös lapseni menettivät sen. Mulla on ikävä yhtä hyvin toisen liittoni elämänmuotoa: me hankittiin talo maalta, punaisen tuvan unelma ja ainakin minä olin siinä unelmassa onnellinen. Vituttaa ajatella, että exä asuu siellä edelleen ja joku muu äijä lämmittää mun saunaa.
Mulla on nyt etäsuhde ihanaan naiseen. Suhde syntyi taas eron tiimellyksen keskellä. Tämä on etäsuhde: välimatkaa on tarpeeksi, että ei tuu heti kiusausta muuttaa yhteen. Ehkä ikäkin vaikuttaa siihen, että otan tän nyt hitaasti. Aika näyttää, kumpi meistä luopuu elämänmuodostaan yhteisen tulevaisuuden hyväksi, vai luopuuko kumpikaan.
En tainnut vastata sun kysymyksiin: käytin niitä hyväkseni selvittääkseni omia tunteitani. Sun lyhyt aloitus kirvoitti mussa muitakin mietteitä, mutta lopetan tähän ettei tule ihan ylipitkää vastausta. LOaitan loput toiseen viestiin.
että miehet ja naiset menettelee eri tavalla erotilanteissaan. Mitkä ne syyt sitten ovat, on toinen juttu. Toi on hyvä pointti, että mies usein lähtee ja nainen jää siihen yhteiseen kotiin. Toisaalta me tehtiin niin, että yhteinen koti myytiin ja kumpikin muutti uuteen omaansa. Miehen aloitteesta vielä tuo nuorimmainen, silloin 17 v, muutti hänen kanssaan. Silti miehellä oli heti uusi naissuhde meneillään ja aika pian muuttivat jopa yhteen. Siinä tuli sitten sellainen selkkaus, että nurimmainen ei ollut tyytyväinen isänsä uuteen, menevään elämäntyyliin ja muutti heti täysi-ikäiseksi tultuaan osoitteensa minun luokseni. Välinsä ovat nytkin aika etäiset. Eli eipä tämän miehen tapauksessa kiinnostanut perhe-elämä oman jälkikasvun kanssa, vaikka siihen oli hyvä mahdollisuus eikä ollut enää pienestä lapsesta kysymys. Nuorellakin oli siitä korkeat odotukset, koska isä on aina ollut paljon menossa työnsä takia.
Oma kokemukseni tästä vuoden jäähdyttelystä on se, että siinä ajassa tulee aika tarkkaan prosessoitua omaa eroaan, itseään ja niitä syitä miksi tuo liitto ei toiminut. Sellainen rehellinen itsetutkiskelu ja itsetuntemuksen lisääntyminen auttaa uuden suhteen solmimisessa. Oppii tunnistamaan ne asiat itsessä ja toisessa, jotka alkavat viedä väärään suuntaan ja osaa silloin toimia ajoissa.
Sä laitoit " Mulla on kuitenkin ikävä sitä ekan liiton ydinperheihannetta: menetin sen. Myös lapseni menettivät sen."
Mä koin TON IHAN SAMAN! Mä koin olleeni tosi huono, luuseri, häviäjä ja vaikka mitä. Ex vaihtoi mut vielä vanhempaan... Musertava juttu. Ja mulle itse eroperheen kersana oli KAIKKI KAIKESSA että mä olisin naisena pystynyt omalle LAPSELLENI tarjoamaan sen ihanteen, sen ikioman ydinperheen. Kateellisena kuuntelin kun töissä pitkän liiton yhä omaavat kertoivat miten ne vietti yhdessä viikonloppujaan ja miten se niitten ydinperhe oli kasvanut lasten poika- ja tyttöystävillä. Mä osasin arvostaa ja sanoa sen työkaverillekin ääneen, että ONNELLINEN IHMINEN sulla on yhä toi kaikki.
On se upeaa toisaalta, että edes JOTKUT onnistuu ja pitävät yhtä loppuelämänsä. Se on se parisuhteen taika tai onko se sitä elämän viisautta jota toiset ei opi ei niin millään? Tai kertakaikkista tuuria, että kerralla löytyi siihen vakkaan sen ikioma kansi. ja ne yhteiset arvot ja ehkä myös yhdistävät lapsuusperheen antamat ihanteet. Hitto.. vähän vieläkin harmittaa :) vaikka kurjat fiilikset on ajat sitten käsitelty, mutta nyt näistä on helpompi "puhua" ja kirjoittaa kun on saanut etäisyytä. Sitä kai se -ukko-kin käy läpi, kun noi ekakysymykset kirvoitti kirjoittamaan, vai mitä?
Ja sitten kirjoitit "Vituttaa ajatella, että exä asuu siellä edelleen ja joku muu äijä lämmittää mun saunaa." Hei sulla on onnellinen alkanut etäsuhde, te voitte yhdessä ajan kanssa, kaikessa rauhassa rakentaa ympärillenne entistä ehomman elämän ja saatkin nauttia siitä sitten sulle tosi mieluisassa seurassa. Sä oot niin asioita pohtiva, että jotenkin, sulle ei vaan "sovi" jäädä katkeraksi, tuskin sä sitä teetkään!
Lämmin kiitos sun pitkästä kirjoituksesta. Sä oikein syvennyit miettimään näitä juttuja. Me muut tässä "ympärillä" eli tässä ketjussa aprikoitiin asioita vähän lyhyemmin, mutta mikään ei estä tarttua näihin juttuihin uudelleen. Huomasin että ketjun kaikilla tyypeillä ne entiset suhteet oli aika pitkät myöskin. KIITOSTA SIIS KAIKILLE!
... ei ole syytä katkeruuteen. Pohdiskelin vain, mitkä asiat tuntuvat tällä hetkellä menetyksiltä mulle.
Tässäkin ketjussa, kuten myös muualla, on esillä se ajatus, että ensin täytyy eheytyä, käydä ero läpi ja saattaa sisäisesti päätökseen, ennen kuin voi / kannattaa alkaa uusiin suhteisiin. Ymmärrän ajatuksen: omia virheitä voi välttää katsomasta hakeutumalla uuteen suhteeseen, samoin uutta ihmistä voi käyttää itsetunnon paikkaamiseen. Ne ei ole kestäviä syitä uudelle suhteelle.
Toisaalta, joistakin vastauksista luen rivien välistä, että jotkut (naiset?) kokevat eron jälkeisen sinkkuuden jotenkin velvollisuutenakin: exän uutta suhdetta paheksutaan, kun se löytyi niin pian - liian pian naisen mielestä. Jotkut tuntuvat mittaavan sillä asialla päättyneen liiton (ja oman itsensä?) arvoa. ”Ei meidän liitolla ollut sille merkitystä, kun heti löysi uuden…” Tuokaan ei ole mielestäni oikea tapa suhtautua asiaan. Kun liitto on päättynyt, exän ratkaisut ovat hänen omiaan, eikä niitä pitäisi enää arvioida. Sekin on menneessä roikkumista.
Silloin exän asioista voi olla mieltä, jos ne oikeasti koskettavat yhteisten lasten hyvinvointia, mutta muuten exän asioiden arviointi kuuluu niihin juttuihin, joista pitäisi päästä eroon - sekin kai osa sitä eroprosessia, että oppii olemaan exän ratkaisuja ajattelematta.
Itselle on käynyt niin, että uudet suhteet ovat syntyneet edellisten raunioilla. Toki olen miettinyt, että käytän muita laastarina. Ehkä se on niin. Toisaalta olen ajatellut niin, että jos mulle syttyy tunne toista ihmistä kohtaan, en ala minkään säännön, en edes järjen mukaan sitä tunnetta rajoittaa, vaan katson mihin se vie.
Laastarisuhde-sanalla on ikävä kaiku. Se viittaa hyväksikäyttöön. Mun mielestä on luonnollista, että rakkaussuhde on parantava, jossain määrin me ollaan hyvässä suhteessa aina toistemme laastareita. Mulla ei ole ongelmaa siinä ajatuksessa, että uusi suhde voi toimia parantavasti edellisen suhteen kolhuille. Kyse on siitä, miten sitä uutta suhdetta käyttää: riistävästi vai rakentavasti.
Jos omassa mielessä on paljon loukkaantumista, katkeruutta, vihaa ja pelkoa, ei uusi suhde varmaankaan toimi kuin riistävänä laastarisuhteena. Uusi kumppanikaan ei ehkä kovin kauan jaksa kuunnella edellisen eron katkeria kaikuja. Toisaalta, jos erosta selviää ilman syvää katkeruutta ja loukkaantumista, ei ole tarvis riistää uuden kumppanin voimia itsensä eheyttämiseen. Itse koen, että olen molemmista eroistani selvinnyt ilman pahoja vammoja: uskallan tarttua rakkauteen silloin kun se kohdalle osuu. Mulla se näyttää osuvan aina sopivasti just siihen eron hännille…
Yritän uudessa suhteessani olla parempi, kuin edellisessä osasin. Yritän olla käyttämättä naistani väärällä tavalla hyväkseni. Mutta otan mielelläni vastaan sen rakkauden, ilon ja lämmön, mitä hän mulle tarjoaa. Se lienee laastaria, mutta en koe sitä mitenkään pahana, vaan eheyttävänä, kuten rakkauden kuuluukin tuntua.
Tietyn ajanjakson yksinelely oli minun ratkaisuni oman erokokemukseni selvittelyyn ja sopi minulle. Se, mikä on jonkun toisen tapa, on varmasti ihan yhtä oikea - hänelle. Minulla on kuitenkin kokemus myös siitä minkälaisia vaikeuksia syntyy siihen suhteeseen, joka alkaa toisen eron aikana taikka heti sen jälkeen. Ex-mieheni oli aikanaan keskellä omaa eroprosessiaan, kun me aloimme olla yhdessä. Vielä niin, että hän oli ollut uskoton, olivat yrittäneet vuoden verran paikata liittoaan pienen lapsen takia, mutta ex-vaimonsa ei pystynyt pääsemään asian yli. Itse kokemattomana sinkkuna en heti tajunnut mitä kaikkea sellainen tuo tullessaan, mutta kyllä se sitten aika pian selvisi. Mies ei ollut kunnolla irti entisestä ja syyllisyys tapahtuneesta painoi aika tavalla. Minusta, rakastuneesta naisesta, alkoi aika äkkiä tuntua, että nähdäänkö minua ollenkaan omana itsenäni. Tulin monen monta kertaa ja monin tavoin sekoitettua miehen exään ja jouduin aina sanomaan, että hei, mä olen ihan eri nainen kuin exäsi. Heidän elämänsä ja tapansa kulkivat koko ajan siinä meidän elämässä, vaikka olin hölmöyksissäni kuvitellut, että tämä on meidän kahden yhteinen elämä. Juuri eronneen kanssa se just ei mene niin. Nyt sen tiedän, mutta silloin aikanaan en koko asiaa tajunnut. Eikä mies ymmärtänyt miksi minä en tajua ja miksi hänen tutuksi kokemansa elämisen malli ei minulle aina sovi. Hän eli niin vahvasti siinä vanhassa, ettei uudelle tahtonut löytyä tilaa millään. Kyllä me siinä sitten lopulta melkein parikymmentä vuotta pärjäsimme, mutta alkuaikojen huonot fiilikset aina välillä nostivat päätään. Toisinaan puhuminen auttoi pitkäksikin aikaa, mutta lopulta alkoi etääntyminen voittaa.
Sellainen huomio vielä, että todellinen erokriisi seuraa vasta silloin, kun avioeron tiimellyksessä alkanut rakkaussuhde jostakin syystä kariutuu. Silloin usein myös mies hakeutuu vasta terapiaan tai eroseminaariin, koska tuntee ettei enää selviä omin avuin. Eli siis siirtää sen oman eronsa selvittämisen siihen hetkeen, kun todella sattuu ja kovaa.
On tietysti eroa myös siinä, onko ao. se jättäjä vai jätetty. Kumpi halusi erota.
mitä puhut edellisen liiton elämänmuodon, tapojen raahaamisesta mukana uuteenkin liittoon. Väkisin sitä tapahtuu, joskus vähemmän, usein varmasti liikaa. Toki mullakin on kokemusta siitä, että molemmat tuovat jotain keskeneräistä mukanaan vanhasta liitosta. Ne on kai niitä luurankoja, joita ihmisellä ei saa olla kaapissa?
Itsellä meni niin päin että mun kakkos-exä ei edellisen miehensä kanssa saanut kolmesta suunnitellusta lapsesta tehtyä kuin kaksi. Kolmatta uupui ja mulle tarjottiin pestiä sen tekijänä. Nimikin oli edellisen miehen kanssa jo valmiiksi mietitty! Ehkä ymmärrät, että en ottanut siitospestiä vastaan. Kyllähän se rassasi meidän välejä puolin jos toisin, vaikka ei se sitten meidän ero syy ollutkaan.
Kyllä mun mielestä on hyvä, jos ihminen eron jälkeen pitää tuumaustaukoa ja kokoaa elämänsä palaset rauhassa kasaan. Mulla ei vain ole mennyt niin.
Halusin oikeastaan näillä kirjoituksilla tuoda toista näkökulmaa keskusteluun, kun tiedän, että mun "heti-päätä-pahkaa-uuteen-suhteeseen -tyylini ei ole kovin viisaaksi mainittu. En kuvittele, että se olisi parempi tyyli, ehkei edes yhtä hyvä, kuin viisas itsensä kokoaminen itsekseen.
erilleen muutosta, enkä vieläkään pysty ajattelemaan, että ottaisin(jos edes saisin)toisen miehen elämääni. Ei voi vähempää kiinnostaa.Itse asiassa olemme edelleen naimisissa. Mutta näin tällä hetkellä. Kukin taplaa tyylillään ja tekee sen mikä itsestä hyvältä tuntuu(kai).
Se on varmaan yksilöllistä. Ja mitä pidemoi suhde on takana, sitä kauemmin tarvitsee eheytymisaikaa. Laastarisuhde on ihanaa, kestää kai harvoilla. Siinä suhteessa ihminen lienee aidoimmillaan. Rakkaus on avointa ja parantavaa. Itselläni takana yli 20 vuoden avioliitto. Erosta 4 vuotta. Kivoja kavereita olisi, mutta ei ole vielä uskaltanut sitoutua.
Eron jälkeen menee aikaa, muutamat joulut ja juhannukset. Mikä kiire eronneilla on uusiin suhteisiin. Pitäisikö ensin käsitellä pettymyikset ja rakentaa oma uusi identiteetti. Ihmettelen kiirettä, josta aiheutuu toisille myös paljon tuskaa ei se jakamalla lievene. Siinä vaan aiheuttaa toiselle osapuolelle ison pettymyksen turhaa. Aika parantaa haavat ja rakentaa uuden ihmisen, uudet kolhut eivät anna vanhojen arpien parantua.
Puhut asiat :)
Toi kiire... se johtunee kai siitä paniikista joka iskee, kun menettää sen tutun, turvallisen ja on tavallaan jo urautunut pitkän liiton jälkeen siihen perhe-elämään ja mä kun tulin jätetyksi, en mä vapaaehtoisesti halunnut erota, koin että mut parisuhdeihmisenä revittiin väkisin siitä parisuhteesta irti ja liitto meni rikki (joo joo, avioero oli kahden kauppa mutta vain mun korvapuusti kun hävisin "pelin" jota en tiennyt olevankaan)
tai ainakin muhun iski, kun ensin tyhmänä pitkä liitto takanani mietin, että sehän on ihan helppoa löytää uusi... Eipäs ole ollutkaan. Olen huomannut että a) itse PITÄÄ eheytyä b) se ei ole helppoa c) kaikki ihmiset ja vastakappaleet on IHAN erilaisia d) tarvitaan onnea e) ...tuuria f) ... olemista oikeassa paikassa oikeaan aikaan g)... ja aina ööhön saakka että joku suhde onnistuu.
Kun lopulta EHKÄ olisi joku sopivalta tuntuva näköpiirissä... tulee TAAS se hemmetin paniikki! Entäs jos seKIN liitto romahtaa, entäs jos me ei sittenkään luonteiltamme ja toiveiltamme sovitakaan yhteen ja jos sitten saan taas aloittaa tän karmean välivaiheen uudelleen, kun kuitenkin ilman miestäkin voi elää onnellista ja tasapainoista elämää yhdessä lapsen kanssa...
On tää tosi kivaa ja helppoa :) tää elämä siis
31 vuoden liitto hajosi vappuna. Virallinen ero on oikeuskäsittelyssä. Mieheni uskottomuuden paljastuttua joskus huhtikuussa aloin kirjoitella ensin 24:n keskustelupalstoille ja sieltä sitten kurkin treffipalstaa. Kaksi näistä suhteista, toinen lämmin tukisuhde-- vain kirjoitellen ja toinen oli välillä seksisuhde,kahden vapaan aikuisen juttu, nyt ystävyyssuhde jatkuu edelleen. Olen aika takertuva siinä suhteessa, en kuitenkaan halua luopua siitä. Minua tämä ystävyyssuhde tukee ja lohduttaa, haluaisin ehkä sen olevan vakavampikin. Tilannetta on vielä sotkemassa ex, joka vielä viikkoja sitten tuli yllättäen puhumaan "yhteenlyöttäytymisestä", muistelee kuinka "elämä ei ole nyt kuin sinun kanssasi", kuitenkin asuu kumppaninsa kanssa uusperhe-elämää.
Erosta on vajaa vuosi ja olen asunut siitä asti yksin. Avioliitoa kesti 17 vuotta. Lapsia ei ole. Ero oli minulle kipeä (toinen nainen) ja tunnen, että eron käsittely on minulla yhä pahasti kesken. Viha ja katkeruus myllertävät vielä mielessäni.
En vilkaissutkaan miehiin, mutta reilu puoli vuotta sitten erosta, elämääni "puoliväkisin" tuli mies. Ollaan tuttuja jo kouluajoilta ja asumme samalla paikkakunnalla. Jonkin aikaa harkittuani aloitin suhteen hänen kanssaan; onhan se mukava kun on seuraa. Miehellä itsellään on samankaltainen tilanne menossa. Hän on asunut erillään vaimostaan suurinpiirtein saman aikaa, kuin minäkin olen ollut omillani. Asiat ovat kuitenkin heillä ihan selvittämättä ja puhumatta. Alusta alkaen meidän suhteessa on ollut selvää, että tässä kaksi yksinäistä lohduttaa toisiaan. Suuresta rakkaudesta ei ole kyse; molemmat tietävät sen. Mies on kertonut rakastavansa vain vaimoaan ja kaipaavansa tätä. Ja hänen mielestään minä kaipaan ja rakastan ex-miestäni. Sitä minä en kylläkään myönnä edes itselleni.
Olemme mitä luultavimmin toisillemme siis laastareita. Emme puolellakaan sanalla suunnittele tulevaisuutta, emme edes sovi seuraavasta tapaamisesta. Soittelemme lähes päivittäin ja molemmat nautimme keskusteluista kovasti, tuntuu, että olemme molemmat samalla aaltopituudella.
Minulle tämmöinen satunnainen tapaileminen on toistaiseksi sopinut hyvin. Olen kiireinen työni ja opiskeluitteni takia. Tässä elämäntilanteessa en varmaan edes jaksaisi tiivistä seurustelua. Luottamus rakkauteen ja pysyvään parisuhteeseen on karissut ja siksi oletan tämänkin suhteen lopahtavan milloin vaan. Pidän jalat maassa ja nautin varovasti, siitä mitä minulla on. En halua millään lailla painostaa tai houkutella miestä kanssani mihinkään vakavampaan. En uskalla ottaa vastuuta! Toisaalta toivon, että hän pystyisi selvittämään ongelmansa vaimonsa kanssa,varsinkin kun heillä on lapsia. Toisaalta sitten nyt viime viikkoina olen alkanut kaivata jotain pysyvämpää ja tiiviimpää yhdessäoloa...eli olen miettinyt, olisiko parempi pysyä erossa miehistä, kun ei itsekään tiedä mitä haluaa ja varsinkin, jos toinenkaan osapuoli ei myöskään tiedä!