Ongelmana on avomieheni käytös, jota en ymmärrä.
Hän ei halua puhua sanallakaan naimisiinmenosta. Nykyään, jos asian mainitsenkin, on vastauksena selvästi ärsyyntynyt puuskahdus ja silmien pyörittelyä. Yleisellä tasolla keskusteltaessa (yleensä huumorimielellä käydyissä keskusteluissa) hän saattaa sivuta aihetta tyyliin "sitten kun ollaan oltu 20-vuotta naimisissa..." tai "voin kuvitella että sitten kun meillä on häät niin sä oot just tollanen..." mutta hän hermostuu heti kun yritän ottaa asian esille vakavammin.
Jos jotain olenkin saanut miehestä irti, on vakioselitys ollut ettei meillä ole varaa häihin. Tämä onkin totta jossain määrin, mutta pakonomaisesti toisteltuna alkaa tuntua tekosyyltä. Etenkin kun mitään budjettilaskelmia ei olla edes mietitty, saatika tiedusteltu tulisiko vanhemmilta yhtään apuja...
Kihloissa ollaan oltu jo pari vuotta, ja mies kyllä aktiivisesti puhuu yhteisestä tulevaisuudesta, toivoo lapsia jne. eli ei tässä suhteen vakavuudesta pitäisi olla kysymys. Mutta mistä sitten?! En enää edes jaksaisi ottaa asiaa esille kun saan ainoastaan turhautua. Itsetuntokin tässä kärsii, tunnen itseni ihan maassa kieriskeleväksi ja matelevaksi koiraksi. Keskustelut päättyvät yleensä siihen että minä itken ja mies vakuuttelee että kyllä sitä joskus naimisiin mennään. Tulee vaan todella kurja olo välillä kun asia tulee vahingossa puheeksi. Esim. anoppi kysyi tässä joku päivä että joko ensi kesänä on häät, miehen vastaus tuli yllättävän kiirehtien: "No ei todellakaan!"
Onko jollain fiksua kommenttia tilanteesta ja miten tässä pitäisi edetä? Joskus tuntuu että painostan miestä liikaa - siitäkö tämä johtuu? Pitäisikö vaan vetäytyä ja antaa asian kypsyä miehen päässä? Vai onko minulta juuri oikein vaatia mieheltä päätöksiä ja keskustelua asiasta?
Hän ei halua puhua sanallakaan naimisiinmenosta. Nykyään, jos asian mainitsenkin, on vastauksena selvästi ärsyyntynyt puuskahdus ja silmien pyörittelyä. Yleisellä tasolla keskusteltaessa (yleensä huumorimielellä käydyissä keskusteluissa) hän saattaa sivuta aihetta tyyliin "sitten kun ollaan oltu 20-vuotta naimisissa..." tai "voin kuvitella että sitten kun meillä on häät niin sä oot just tollanen..." mutta hän hermostuu heti kun yritän ottaa asian esille vakavammin.
Jos jotain olenkin saanut miehestä irti, on vakioselitys ollut ettei meillä ole varaa häihin. Tämä onkin totta jossain määrin, mutta pakonomaisesti toisteltuna alkaa tuntua tekosyyltä. Etenkin kun mitään budjettilaskelmia ei olla edes mietitty, saatika tiedusteltu tulisiko vanhemmilta yhtään apuja...
Kihloissa ollaan oltu jo pari vuotta, ja mies kyllä aktiivisesti puhuu yhteisestä tulevaisuudesta, toivoo lapsia jne. eli ei tässä suhteen vakavuudesta pitäisi olla kysymys. Mutta mistä sitten?! En enää edes jaksaisi ottaa asiaa esille kun saan ainoastaan turhautua. Itsetuntokin tässä kärsii, tunnen itseni ihan maassa kieriskeleväksi ja matelevaksi koiraksi. Keskustelut päättyvät yleensä siihen että minä itken ja mies vakuuttelee että kyllä sitä joskus naimisiin mennään. Tulee vaan todella kurja olo välillä kun asia tulee vahingossa puheeksi. Esim. anoppi kysyi tässä joku päivä että joko ensi kesänä on häät, miehen vastaus tuli yllättävän kiirehtien: "No ei todellakaan!"
Onko jollain fiksua kommenttia tilanteesta ja miten tässä pitäisi edetä? Joskus tuntuu että painostan miestä liikaa - siitäkö tämä johtuu? Pitäisikö vaan vetäytyä ja antaa asian kypsyä miehen päässä? Vai onko minulta juuri oikein vaatia mieheltä päätöksiä ja keskustelua asiasta?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mieti sitä asiaa.!Jos muuten pärjäätte hyvin.!Mielestäni avoliitto vaatii korkeampaa moraalia kun virallistettu liitto.Mies ilmeisesti ei ole hengessä valmis avioliittoon.!Sinun pitää jutella omista tuntemuksista.Katso merkitseekö ne miehelle mitään.?kaiken pahin kannaltas on jos olet vain "väliaikainen"ja sen vuoksi naimisiinmeno tökkii.Raha-asia on TEKOSYY.!!! Aseta joku määräaika johonka mennessä asialle pitäs tulla muutos.????!!Naimisiin voi mennä ilman SUURIA häitä.!!!!
Kuten itsekin tuossa mainitsit niin saattaisi olla hyvä tosiaan antaa asian kypsyä miehen päässä.
Sehän on tunnettu tosiasia että miehet selvittävät asiat itsekseen miettimällä kun taas naiset selvittävät ne puhumalla (toivottavasti kuitenkin samalla miettien ;) ).
Miun mies on miettinyt nyt rapiat kahdeksan vuotta, jokohan se kohta alkais olla kypsä ajatukselle...
Ole onnellinen että olette edes kihloissa, minun miesystäväni ei suostu edes kihloihin :( Yhdessä voi kuulemma olla ilman mitään turhia killuttimiakaan - sormukset on rahan tuhlausta. Näin sanoo hän.
Monilla miehillä vaikuttaa olevan avioliitosta se käsitys että elämä muuttuu jotenkin radikaalisti kun alttarille astellaan. Että vapaus on mennyttä ja tulee se paljon puhuttu pallo jalkaan. Noh, eihän se varsianainen arki siitä miksikäään muutu, tai ainakaan pitäisi muuttua.
Häät voi todellakin järjestää myös pienellä budjetilla - siis siinä tapauksessa ettei halua mitään suuria prinsessahäitä.
Häitä kannattaa järkeillä vasta sitten, kun on varaa ne maksaakin. Vaikka sitten vanhemmat tarjoutuisivatkin subventoimaan.
Ala vaihteeksi ehdotella miehellesi lasten hankintaa.
En tiedä onko aihetta ahdistua.
Itselläni on hyvä suhde meneillään tässä ja molemmilla tavallaan oletuksena se yhteinen tulevaisuus vaikka ei olla mitään tarkkaa tulevaisuuden suunnitelmaa maalailtu. (millon avioliitto?millon lapset? jne.) Minä luotan siihen että hän haluaa jakaa elämän kanssani ja jos hän joku päivä toteaa ettei enää haluakaan, ei se avioliitto sitä pelasta. Näin olen sen itse ajatellut. Mieheni ei oikein tiedä mikä arvo avioliitolla hänelle olisi, mutta tietää että minä olen hänelle hyvin arvokas. Jotennii vaikka en itsekään vielä tiedä haluanko naimiin tai en, se varmuus toisistamme riittää. Ehkä sinunkaan avokkisi ei ymmärrä mitä merkitystä sillä avioliitolla olisi tähän päivään ja miksi sitä kinuat. Mitä se muuttaisi? Jotenkin itselläni on se kuva että avioliitto velvoittaa "olemaan kiltisti" ja avoliitto taas on enemmän tahdosta kiinni ja siksi jotenkin aidompaa.
Tilanteesi on aika tyypillinen nimenomaan niin, että nainen on useimmiten valmis etenemään kohti suhteen virallistamista, kun mies vielä jahkailee. Mutta tyypillisesti myös olet tehnyt asiasta itsellesi ongelman, mitä sen ei tarvitsisi olla.
"Keskustelut päättyvät ... minä itken ja mies vakuuttelee .... Esim. anoppi kysyi ..."
Tuossa kerrot kaksi asiaa. Aihe on päässyt teillä jumiutumaan, urautumaan paikoilleen. Ja toisekseen, otat (ihan turhaan) pulttia toisten ihmisten uteluista ja ajatteluista. Asia ei varmaan etene, ennen kuin teillä päästään siihen vaiheeseen, ettei keskustelut mene aina saman kaavan mukaan (itkua ja vakuuttelua).
"Vai onko minulta juuri oikein vaatia mieheltä päätöksiä ja keskustelua asiasta?"
Kuten jo edellä sanoin, homma on teillä urautunut. Painostamalla et saa asiaa muuksi kuin saman kaavan mukaan meneväksi. Sen puoleen, ei, sinulla ehdottomasti ei ole oikeutta vaatia mieheltäsi päätöksiä ja keskustelua. Toiselta ihmiseltä ei voi vaatia mitään, ja huomaat sen eron viimeistään siinä vaiheessa, jos päädytte avioon siksi, että mies on itse ollut sitä mieltä, tai toisaalta vain antanut periksi vaatimuksellesi, kun ei muutakaan enää jaksa.
Vaatimuksesi ja tilanteen eteneminen mielesi mukaan tarkoittaisi, että miehesi pitäisi muuttua. Et kerro sitä, kauanko olette olleet yhdessä ennen kihlausta tai minkä ikäisiä olette. Mutta voiko ihan oikeasti olla niin, että asia on miehelle liian aikaista? Ja miksi se on sinulle juuri nyt (ja urautumisesta päätellen jo jonkin aikaa) niin tärkeä? Voisitko itse ajatella muuttuvasi ja antavasi asialle ja miehelle aikaa?
"Pitäisikö vaan vetäytyä ja antaa asian kypsyä miehen päässä?"
Kyllä. Muutakaan et oikeastaan voi tehdä. Joten jätä asia toistaiseksi omastakin mielestäsi ja iloitse kaikista niistä asioista, joita teillä jo on.
"Kihloissa ollaan oltu jo pari vuotta, ja mies kyllä aktiivisesti puhuu yhteisestä tulevaisuudesta, toivoo lapsia jne. eli ei tässä suhteen vakavuudesta pitäisi olla kysymys."
Tämä lause pomppasi ihan koko tekstistäsi jo heti alkuun "punaisella". Tuossa lauseessa ei ole mitään päätä eikä häntää! Tajuatteko te edes avioliiton ja varsinkin kihlautumisen merkitystä?? Ihan totta, kuulostatte olevan puheidenne perusteella ns.teinikihloissa. Ymmärrätkö, että koko kertomuksesi riitelee jo tämän teidän ns.kihlaus asian kanssa? Kihloihin ei mennä, vaan kihloissa ollaan. Siinä on suuri merkitysero feikeille teinikihloille, joissa te valitettavasti kuulostatte olevanne. Ymmärtänet myös, että jos olisitte nyt oikeissa kihloissa, miehesi olisi kosinut sinua ja todellakin suunittelee aktiivisena kanssasi häitä! Tämä on nyt se ongelma teillä. Ja lisäksi selvästikin se, että olet alkanut epäilemään tulevaisuuttanne ja miestäsi sittenkään oikeana, näin ollen yrität "piristää" "muuttaa" suhdettanne avioliiton avulla. Ette te voi olla kihloissa, jos mies ei kerta uskallakaan puhua vakavasti teidän tulevista häistä, puhumattakaan suunnitella innoissaan niistä kanssasi! Nosta ihmeessä kissa pöydälle ja kysy mieheltäsi suoraan haluaako hän oikeasti naimisiin kanssasi. Lapsia ei teidän todellakaan tule suunnitella vähään aikaan.