"Se oikea" löytyi nelikymppisenä

Takana kaikenlaista outoa hiipparia ja säätöä, muka-suhteita ja sydänsuruja vaikka viidelle elämälle!

Olin aina tiennyt sen sanonnan "rakkaus tulee kuin puskasta, yllättäen" – niin HELVETIN totta!!!

Rakkaus meinaan TULI – viime keväänä hups vaan, ja tässä sitä nyt kihloissa ja häät 2009, lasta tehdään.

Hahaa, minne menivätkään ne toivottomat vuodet, kun ajatteli "no jaaaaahhh...tässä sitä kai yksinhuoltajan tulevaisuutta odotellessa..."

Kun on monta kertaa pettynyt, osaa arvostaa todellista rakkautta. Se ei ole sitä mistä joskus uneksi lapsena, eli "prinssi tulee ratsulla" jne, vaan ihan ihanaa tavallista mutta AAAHH niin UPEAA!!!!!!

t. rakastunut ikiajoiksi -nainen 32v.

Annat toivoa meille kaikille, itse en oikein kyllä enää usko, että omalle kohdalle osuisi 'sitä oikeaa'. Tuskin sellaista miestä onkaan, joka saisi minut onnelliseksi.
Taidan olla liian tottunut tähän tunteettomaan olotilaan, työ ja lapset, siinä elämäni. Ajattelen aina, että sitten kun lapset lähtevät maailmalle, etsin itselleni kunnollisen, mukavan miehen. Mutta mahdanko viitsiä....

Älköön kukaan menettäkö toivoaan, ei nelikymppinen ei ole vielä ikä eikä mikään.
Itse löysin toisen mieheni 44 vuotiaana juhannuksena, jouluna menimme kihloihin ja seuraavan vuoden huhtikuussa naimisiin. Siitä on nyt 4 vuotta. Mieheni on minua 15 vuotta vanhempi, joten hän oli 60 silloin. Päivitteli ikäänsä papille mutta tämä sanoi, ettei tuo vielä mitään. Seuraava sulhanen on 80 ! Se tapahtui Fuengirolassa. Silloin elämäni vasta alkoi, hetkeäkään en ole katunut. Silloin pelotti hieman miehen ikä, mutta se meni nopeasti ohitse. Myös se, että hän oli ollut 3 kertaa naimisissa. Tosin nän sanoo nyt vasta sen oikean löytäneensä. Arkielämä sujuu paremmin kuin nuorena ja nättinä. Tosin on meilläkin ollut pahoja päiviä mutta järki käteen ja elämä jatkuu.
Rakastuminen on aina sama juttu, yhtä ihanaa ja kiihottavaa, ihan kuin se tapahtuisi ensimmäistä kertaa, siinäkään ei iällä ole kovin paljon merkitystä. "jatkot" sujuvat iäkkäämmillä vain jouhevammin. On jo opittu jotakin, mutta kalkkiksiksi emme suostuneet. Ostimme purjeveneen jolla olemme jo viime kesän välimerellä purjehtineet. Se odottaa meitä nyt eräällä saarella jonne lähdemme maaliskuussa puoleksi vuodeksi ja jatkamme matkaa "alaspäin".
Olemme siis todella onnellisia että löysimme toisemme joka sekin oli melkoinen sattuma.
Rohkeasti rakastumaan vain jos vähänkin siltä tuntuu.

Hienoa että jaksoit odottaa sitä oikeaa, itse erosin tossa parivuotta sitten ja löysin viime keväänä se oikean, upea ihminen, nyt menimme kihloihin uudenvuoden aattona ja häitäkin jo suuniteltu,, sanoit että myös ongelmia tuli mukana?? millasia ne sinun ongelmat oli mitä mukana tuli ja pääseekö niistä yli kuinkakin helposti??

Kiinostaisi tietää mitä ne ongelmat oli mitä tämän aiheen aloittaja koki??

Minä aloin seurustella myös 40-vuotiaana ja avioidun äskettäin eli 1,5 v. seurustelun jälkeen. Häitä emme pitäneet. Minulla on sellainen ongelma, etten ole saanut vieläkään esiteltyä miestä kaikille kavereilleni. Pariskuntien kanssa ei ole mitään ongelmaa, mutta minulla on myös useita naispuolisia sinkkuystäviä, joiden kanssa on vietetty ns. tyttöjen iltoja tai käyty esim. yhdessä urheilemassa. En tiedä miten oikein saisin heidät yhytettyä. Tuntuisi hölmöltä ottaa mies mukaan tyttöjen iltaan niin että hän olisi ainoa mies paikalla. Pitäisikö kutsua koko kööri meille? Miten te olette toimineet? Se tuntuu vähän hassulta, että olemme olleet jo näin kauan yhdessä, mutta mies esiintyy vain minun puheissani...

Vanhempani löysivät toisensa aikoinaan 36 ja 40 vuotiaina. Puolen vuoden päästä naimisissa ja vielä ehti syntyä kaksi lastakin - sisareni ja minä. Vasta murrosiässä oivalsin että vanhempani olivat muiden vanhempia ikäämpiä.Mutta he olivat varsin "moderneja", kummatkin työssäkäyviä. Äiti oli paremmin koulutettu ja ansaitseva. Isä tavallinen duunari.

He saivat elää yhdessä 51 vuotta ja nähdä lapsen lapset. Kumpikin eli täysjärkisenä loppuun asti. Leskeksi jäätyään isäni eli vielä 6 vuotta yksin kotona, hoitaen kaikki virasto-, kauppa ym asiat itse.

Joten pitkää ja onnellista yhteiseloa teille.

Aina kai se uusin on se "elämäni rakkaus". Epäilen että neli-kymppisenä on jo aikalailla omat tavat ja vaikea sovitella toisen elämään niitä. Ei yksinkään ole tietenkään hyvä.

Se oikea löytyi kaksi viikko ennenkuin täytin 40! Hilkulle meni ;-)

Takana on yksi avioliitto täysin väärän ihmisen kanssa. Se päättyi riitaisesti. Sen jälkeen oli yksi tylsänpuoleinen pitempi seurustelusuhde, mikä hiipui pois kaveruussuhteeksi. Rakastuin sen jälkeen kerran palavasti, mutta se oli valitettavasti tuskallisen yksipuolista.

Olin soputunut ajatukseen yksinolemisesta, ajattelin että olenhan jo kerran ollut naimisissa, kyllä se riittää... En myöskään halunnut enää yhtään tylsää kompromissisuhdetta, saati sitten mitään raastavia sydänsuruja. Toisaalta en tiennyt minne olisin ylitsepursuavan hellyyteni kanavoinut!

Sitten eräänä sunnuntai-iltapäivänä tuli komea nuori mies (32v.) lenkkipolulla vastaan. Katsoin vain tyynesti, että siinähän se nyt sitten kuitenkin on. Minä vain TIESIN, että kohtalo tuli vastaan! Mieheni sanoi että hän myös tiesi sen heti, hän oli juossut toista kautta ohitseni ja kääntyi takaisin. Puolen vuoden kuluttua menimme maistraatissa naimisiin. Meillä oli pakottava tarve vihille, tuntui ettei seurustelu eikä avoliitto riittäneet alkuunkaan.

Aluksi ahdisti, kun oli liiaksi tottunut tulemaan ja menemään ja elämään täysin itsekkäästi. Se vaihe meni kuitenkin ohi ja nyt on toista ikävä jos työpäivinä näemme toisiamme vain aamulla ja taas illalla. Soittaa ainakin täytyy joka päivä ruokatunnilla...

Nyt päällimmäisenä tunteena on se pieni haikeus, että riittääkö aika kaiken yhteisen kokemiseen. Tuntuu ettei toisesta saa millään tarpeekseen. Sanomme usein toisillemme, että olisimmepa tavanneet kymmenen vuotta aikaisemmin...

Itse löysin elämäni miehen kun olin 36-vuotias, mies minua muutaman vuoden vanhempi, sattumalla oli tässä suuri merkitys, ensitapaaminen tapahtui lounasravintolassa, jossa ainoa tyhjä paikka oli nykyistä miestäni vastapäätä. Mies on kauhean sosiaalinen ja alkoi lounaan lomassa keskustelemaan kanssani, pidin sitä joksenkin epäilyttävänä, mutta sisimmässäni olin otettu, illalla uskaltauduin pyytämään häntä kaveriksi facebookissa ja jo ensimmäisen illan aikana vaihtelimme viestejä useamman tunnin, kummallakin oli sellainen tunne että nyt on löydetty sellainen henkilö, joka käy täysin samalla aaltopituudella asiassa kun asiassa ja nyt on avioliittoa kestänyt jo lähes neljän vuoden ajan. Joskus sanoinkin miehelleni että voi kun olisimme tavanneet jo parikymppisinä, hän vastasi että niin emme varmasti olisi naimisissa tällä hetkellä, olimme kuulemma kumatkin liian keskenkasvuisia silloin, ja taitaa olla oikeassa tässä :)