on vain niin paha olla

sith- kirjoitti:

Ei auta mikään minua,erostamme nyt puoli vuotta ja vuosi ehdittiin seurustella. Joka päivä hän vain mielessäni pyörii ja hänen takiaan joudun itkemäänkin. Meillä oli niin ihanaa,vaikka sitä huonoakin siihen paljon mahtuikin. Kerron hieman meidän suhteesta: minä olen 21(mies) ja hän 19 (nainen). Olin jo ennen meidän seurustelua ollut ihastunut tähän naiseen pidemmän aikaan ja sit kun hänet sain,ni tunsin olevani maailman onnellisin mies. Ennen tuota ihastustani,en ollut hirveästi suhteita harrastanut,eikä ne pitkään kestäneetkään,kun ketään en oikeasti rakastanut. Alotin varovaisesti tämän naisen kanssa,kun tiesin että hän on se OIKEA ja enkä halua riskeerata hänen kanssaan. Ensimmäiseen puoleen vuoteen ei juurikaan riidelty,mutta sen jälkeen se alkoi.. ei nyt riidat oikeastaan,mutta minussa rupesi vikaa olemaan. Aina kun ryypättiin tai minähän se oikeastaan ryyppäsin,niin käytin henkistä väkivaltaa useesti,se siis tapahtui aina eroon asti ainaskin kymmenisen kertaa. Hän meinasi jättää minut ensimmäistä kertaa 8 kk:n jälkeen,mutta antoi mahdollisuuden jos toisenkin,kun se tapahtui vaan niin useasti,mutta ikinä en tarkoittanut niitä sanoja,en IKINÄ! Sitten muita vikoja minussa oli,että olin liian mustasukkainen ja hieman omistushaluinen,ei juurikaan yhdessä ketään meidän ystävistä nähty,vaan yleisimmin yksistään. En tiedä miksi olin sellainen,mutta tiedän vaan että rakastan häntä ja ainoastaan häntä tulen rakastamaankin. Pettänyt en häntä ikinä,vaikka tilaisuuksia minulla olisi ollut,mutta en vain pettänyt,koska rakastin niin paljon,enkä liian useasti viinaakaan ottanut,en elellyt hänen rahoillaan,ei minussa mitään sellaista vikaa ollut,ainoastaan kun olin humalassa ja olin mustasukkainen. Ennen tuota naistahan minä ryyppäsin joka vloppu,mutta se katkesi heti kun hänet itelleni sain,hänen kanssaan otin enintään 2 kertaa kuussa,mutta en olisi koskaan ottanut jos olisin tietänyt mitä tulee tapahtuu. Kihloihin meidän piti mennä ja kaikkee muuta mukavaa,minä tosiaan halusin ja uskoin että tämän ihmisen kanssa minä tulen jakamaan kaiken ja saisin yhteisen elämän,lapsia,kodin ja jne. Kaiken tämän olen minä itse itseltäni vienyt,joten arvatkaapa miltä minusta tuntuu? Eromme jälkeen yritin niin paljon saada häntä takaisin ja hänkin sanoi,että rakastaa muttei pysty luottamaan,ymmärrän. Mutta minä en usko että se pelkästään siihen kaatuin,vaan uskon että häntä ahdisti meidän suhde lopussa,kun ei kavereita paljoa nähty jne. Hän kyllä sanoi minulle eromme jälkeen,että laita oma elämä kuntoon,niin sit ei tiedä mitä kaikkea tulee tapahtumaan ja mitä tulevaisuus tuo tullessan,mutta se oli silloin eromme alussa,en usko että on enää sitä mieltä,vaan uskon täysin siihen että meillä ei tule enää ikinä olemaan mitään yhteistä,ei mitään. Noin 3 kk yritin saada hänet takaisin,mutta tuloksetta... Kirjoitin hänelle ihania kirjeitä,ostin kukkia ja vaikka mitä,mutta itkua vaan sain ja kyllä hänkin monesti itki kun tavattiin,mutta tuntui kuin meitä ei olisi hänen mielestään ikinä ollutkaan,ainakaan kaikissa tapaamisisssa mitä tavattiin,koska hän puhui minulle aivan kuten kaverille,mutta vasta silloin hänkin herkistyi kun minä sit rupesin puhumaan meistä. Kyllä minä uskon että hänkin rakasti minua ja paljon,koska antoihan hän minulle mahdollisuuksia,jotka aina vaan tyrin,helvetti sentään! Mutta en usko että hän rakasti minua niin paljon kuin minä häntä,enkä pysty uskomaan sitäkään että minä todellisuudessa olisit sellainen ihminen kuin olen antanut ymmärtää,tiedän että en ole ja nyt eromme jälkeen tiedän että en ikinä tekisin mitään sellaista enää humalassa,koska olen ajatellut asioita niin paljon,niin paljon.. Selvinpäinhän minä en ikinä häntä satuttanut,mutta en minä viinakaan voi siitä pelkästään syyttää,koska selvinpäinhän minä sitä rupesin hörppimään. No ei voi enää millekkään mitään.. nyt ei olla nähty/pidetty mitään yhteyttä pariin kuukauteen ja se että ei olla nähty on minua vähän helpottanut,mutta ei paljoa. Tekisi vaan mieli taas soittaa ja pyytää näkemään,jotta voisin kertoa miten paljon häntä rakastankaan,mutta se vain satuttaisi minua,haluan että hän itse joskus jos tuntee vielä samoin niin ottaisi sitten minuun päin yhteyttä. Itsemurhaakin olen harkinnut,mutta ainoastaan harkinnut,en sitä voisi koskaan tehdä,vaikka osa minusta haluasikin kuolla. Jollain tapaanhan minä olen jo kuollutkin.... Vaikka en tule enää ikinä saamaan sitä elämää jonka halusin,mutta itsemurhaa minä en tee,tyydyn tähän mitä minulla on eli ei mitään. Tekisi mieli sanoa kaikille ystävillenikin että haluan hänet takaisin,mutta en enää kehtaa,koska he luulevat että olen päässyt jo yli tästä,vaikka pahempaanhan tämä koko ajan menee,koska päivä päivältä rakastan häntä enemmän. Olen niin masentunut ettei sitä kukaan tiedä,koska en sitä kenellekään näytä,iltaisin aina vaidun synkkyyteen. Mutta ehkä minä joskus vielä piristyn,vaikkakaa siihen en usko,enkä usko siihen että tulen toista samanlaista löytämään,en edes halua löytää. Häntä tulen aina rakastamaan,aina kunnes kuolen ja vain hänelle on tilaa sydämessäni. Sanoihan minulle silloin eron jälkeen moni että kyllä sinä naisia saisit vaikka kuinka paljon,kunha vaan ettisit,olen minä mielestäni ihan komea ja ehkä saisinkin,mutta ei kukaan muu ole sellainen kuin hän. Tosiaan,rakkaus satuttaa helvetisti... toivon vaan sitä päivää että vielä saisin hänen kanssaan olla,vaikka en siihen enää uskokaan,mutta ehkä joskus vielä.. Jään odottamaan sinua rakkaani!!

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä