Onko keillään muilla tällaisia lähisukulaisia, jotka arvostelevat teidän lemmikkejänne? Minulla on todella ihanat kissa ja koira, ne eivät ole mitään luonnevikaisia, ja sitä paitsi vaikka olisivatkin, lähinnä kai se olisi minun asiani.
Mutta ei. Äitini ja isosiskoni katsoo aiheelliseksi jatkuvasti arvostella eläimiäni, tyyliin: taas tuo inhottava koira/kissa (heillä itsellään on myös eläimiä), "onneksi itselläni on ystävällisempi koira" tms. Tai: sinun kissasi on liian ilkeä lapsilleni (perusteetonta).
Kertokaa nyt hyvät ihmiset, mitä sanoa tällaisille ihmisille. En ole heille mitään tehnyt, miksi ihmeessä heidän pitää jatkuvasti pahoittaa mieleni haukkumalla eläimiäni. Joskus olen sanonut heille että pidän heistä enempi kuin monesta ihmisestä. Se on totta muuten.
Kateuttako?
Mutta ei. Äitini ja isosiskoni katsoo aiheelliseksi jatkuvasti arvostella eläimiäni, tyyliin: taas tuo inhottava koira/kissa (heillä itsellään on myös eläimiä), "onneksi itselläni on ystävällisempi koira" tms. Tai: sinun kissasi on liian ilkeä lapsilleni (perusteetonta).
Kertokaa nyt hyvät ihmiset, mitä sanoa tällaisille ihmisille. En ole heille mitään tehnyt, miksi ihmeessä heidän pitää jatkuvasti pahoittaa mieleni haukkumalla eläimiäni. Joskus olen sanonut heille että pidän heistä enempi kuin monesta ihmisestä. Se on totta muuten.
Kateuttako?
Vastaukset 14
Vanhimmat
On joo, minulla oli kaksi kissaa ja äitini arvosteli happamesti tasaisin väiajoin kuinka paljon menee kissanhiekkaan rahaa.
Sentään olin jo 37.
Noo, tulin sitten allergiseksi kissoihin ja onneksi he pääsivät hyvään kotiin.
Minulle kisut antoivat paljon, äitini vain rahankulutusta siunaili.
Outo sanailu ja vinoilu on nyt muuntunut minun oman habitukseni arvosteluun, olen liian sitä ja tätä ja tota.
Sukulaisillasi on nyt jokin tarve moittia ja kohde on lemmikit.
Jos sinulla ei niitä olisi, rutina siirtyisi johonkiin muuhun alueeseen.
Sanos niille seuraavaksi jotta ite ootte inhottavia.
Niitä sukulaisia vituttaa se kun ap:lla taitaa olla elämä mallillaan,mutta heillä itsellään ei kaiketikaan ole. Auttaa ja helpottaa hiukan kun vaikka arvostelee toisen lemmikkejä sitten, saahan sillä omaa pahaa oloa siirrettyä toiselle.
No sama juttu on täälläkin. Minunkin äitini ja isosiskoni arvostelevat jatkuvasti meidän lemmikkejämme, meillä on 2 kissaa. Äitini luona on myös kissa, siskoni otti sen teininä kun aloitteli itsenäistä elämää. No, kaikki ei sitten mennyt siten kuin olisi pitänyt ja kissa stressasi siskoni asunnossa koska se oli todella paljon yksin. Nyt se asuu äitimme luona koska siskoni muutti yhteen miesystävänsä kanssa jolla on kissa-allergia.
Aikoinaan kun päätös lemmikkien hankkimisesta oli jo tehty, yritti siskoni kovasti saada pääni kääntymään. Luultavasti hänestä tuntui pahalta kun ei itse onnistunut elämään oman kissansa kanssa, heillä kun oli kaikenlaisia ongelmia.
Aina kun he näkevät meidän kissat, alkaa kissalle lässytys tyyliin "etkö oo saanu ruokaa tarpeeksi ku oot noin pieni?" Meidän pienokaiset on vielä pentuja ja niiden emokin oli pienikokoinen, mutta eihän sitä voi mitenkään ymmärtää. Neuvoja sataa joka kerta vaikka meidän kisuilla ei ole mitään hätää. Ne neuvotkin on vain jotain "anna katkarapuja ja kermaa", kun se äitini luona asuva kissa saa päivittäin katkarapuja yms herkkuja. Me ei haluta alkaa lihottamaan omia kissojamme. Lisäksi äitini puuttuu paikalla ollessaan jatkuvasti kissojeni kasvatukseen, olen yrittänyt opettaa kissat pysymään pöydiltä pois mutta hän sotkee kaiken ja yllyttää kissoja tekemään pahojaan.
Kyseessä voi olla kateus, typeryys tai sitten taustalla on jotain muuta. Ehkä lemmikien arvosteleminen on vain keino loukata toista, kaikkihan tietää että lemmikin omistajille eläimet on tärkeitä. Mene ja tiedä, omat lähisukulaiseni haluavat vain loukata ja arvostella minua sekä vähätellä kykyäni ottaa vastuuta ja hoitaa eläimiä. Mitähän arvostelua sitten saan kun meille tulee joskus omia lapsia?!
Tää menee hiukan vierestä, mutta pakko avautua.
Minulla on tai nyt jo menneessä aikamuodossa, oli, ystävätär joka aina arvosteli minun verhojani!
Ne oli:
- rytyssä
- sekaisin
- vääränväriset
- "ei kai Hobby Hallista ostettu?"
Hittolainen sentään, hänellä oli kyllä oikein kaupungin parhaan verholiikkeen ompelemat verhot, joo.
Kyllä meissä kaikissa on jotain "outoa", mutta ei mulla koskaan ole ollut tämmöiskään tyyppiä kaverina joka kyttää koko ajan muiden verhoja!
Sitten hän vielä jouluisin suoritti " verholenkkejä" iltaisin jotta katseleepi millaisia jouluverhoja ihmiset on virittäneet!!!
Ihan yhteiskunnan täysjärkinen jäsen, perheenäiti ja kelpo vaimo, noin muuten.
Tuttua tuo meidänkin eläinten ns. aliravitsemus. Lemmikkimme, 2 kisua, ovat normaalipainoisia, siis hoikkina pidettyjä, ruokaa saavat todellakin tarpeeksi. Matokuurit saavat kahdesti vuodessa.
Mutta annas olla nämä sukulaiset joilla on nimenomaan ylipainoisia lemmikkejä. Jatkuvasti saan kuulla kommentteja siitä miten pidän kissojani nälässä. En todellakaan pidä. Muuttakoon joku näistä sukulaisista meille viikoksi ja nähköön omin silmin että ruokaa on tarjolla tarpeeksi, en vain ole opettanut kissojani miksikään syöttösioiksi, niin ei ne sitten syökään kuin hevonen.
Ei se ylipaino ole hyväksi lemmikeille eikä ihmisillekään. Ennemmin vaikka vähän luikumpi.
menen myös osaksi aiheen vierestä: minulla oli myös ystävätär joka arvosteli minua sekä kotiani,minulla oli kuulemma pinttyneet käsipyyhkeet wc:ssä,kuuntelin väärää musiikkia,olen kuulemma lihonut kauheasti..ym tällaista. no, hän ei enää ystäväni ole. sitten ihan aiheeseen: mieheni veli ei pidä kissoista(joita itselläni on kaksi)ja kerran mieheni leikillään sanoi,että ottaisiko se viikoksi ne hoitoon,siihen miehen veli sanoi,että jos päivänkin olisivat hoidossa,niin hulluksi tulisi. en sillä kertaa sanonut mitään,mutta joskus vielä möläytän,että en voi sietää kakaroita,ja en voisi kuvitellakkaan ottavani niitä hoitoon.että näin ytimekkäästi voisin sanoa, ja aivan sama,mitä se ajattelisi sanomisestani.
ettet itse hauku ja arvostele toisten ylipainoisia lemmikkejä.
Minä en ole koskaan arvostellut kenenkään kissoja tai koiria, mutta kun meillä oli kaksi koiraa, olin kurkkuani myöten täynnä vieraiden ihmisten, siis ei sukulaisten, huomautuksia toisen koiramme lihavuudesta.
Koira oli lyhytjalkainen Welsh-corginarttu, jolle oli kohtutulehdusten vuoksi tehty kohtuleikkaus.
Koirien kanssa tehtiin pitkiäkin lenkkejä keskimäärin kolme kertaa päivässä ja sen lisäksi ulkoilivat aidatulla pihalla.
Sanoinkin aina, ettei corgi tee itse mitään asian hyväksi. Se oli siis laiska, kun vertasin sitä lähistöllä asuvaan corgiin, joka hyppi ja leikki päivät pitkät.
Tämä johtui varmasti leikkauksesta. Emme tosiaankaan opettaneet koiria miksikään syöttösioiksi.
Tietenkin makupalojen kerjäämiseen olisi pitänyt suhtautua jämäkämmin, mutta en kyllä allekirjoita niiden syöneen kuin hevoset.
Seuraus kuitenkin oli, että samoin makupaloja saanut leikkaamaton uros kultainen noutaja porskutteli vieressä solakkana. Kun taas lyhytjalkainen, paksuturkkinen corgi pyöreähkönä lyllersi mukana, herättäen jatkuvasti ihmisten, mielestään neuvomis- ja huomauttamisoikeuden.
Eläinlääkäri ei kuitenkaan koskaan asiaan puuttunut, ilm. koska lyhyet jalat ja paksu turkki tekivät corgista todellista lihavamman näköisen.
Koira ei, kohtutulehduksista selvittyään, koskaan sairastanut mitään lihavuudesta johtuvaa sairautta. Vanhuuden virtsatieongelmia lukuuottamatta ei paljon muutakaan ja eli 17-vuotiaaksi, jolloin meidän oli pakko siitä luopua vanhuuden aiheuttamien vaikeuksien vuoksi.
Eiköhän olisi parasta, että me jokainen puolin ja toisin pitäisimme mölyt mahassamme toisten lemmikkien lihavuudesta ja laihuudesta. Niin tietäväisiä ja eläinten parasta ajattelevia, kuin kuvittelemme olevammekin.
Yrittävät raukat paikkailla oman elämänsä puutteita tekemällä sinun olosi kurjaksi.
Itse vähensin yhteydenpitoa niihin ihmisiin jotka yrittivät tehdä minulle tuota samaa, ja se tepsi.
Kun välit on viilenneet, ei tule samanlaista kuittailua ja homma pysyy sivistyneenä sen puolen tunnin ajan mitä nähdään kerran vuodessa.
se onnistuu,olen kokenut todella sietämätöntä tuskaa omien sukulaisten vuoksi.
Olen niin tai näin he kyllä osaa laittaa lattianrakoon,jopa lapsuudestani annetaan ihan toinen kuva mitä olen itse kokenut.
Olen ollut hyväuskoinen ja saanut kärsiä.Otan etäisyyttä ja tuo että kerran vuodessa I/2 tuntia on ihan sopivaa minullekkin jatkossa.
Meilläpä on kolme kania ja voi sitä irvailua, mitä saan kuulla esim. appiukon suusta meillä käydessään. Lasten aikana suunnitelee millaista kanipaistia noistakin saisi. Joka pirun kerta samat typerät jutut.
Tuo taitaa olla vain huumoria, joka tosin ei varmaan naurata... Itselläni myös ollut kani, ja muutamaan kertaan kuullut nuo kanipaistijutut, ja maustekaapilla arvuuteltu, mikä pippuri sopisi ruokaan.
äitini ei voi sietää eläimiä, ja koska hän ei siedä, niitä ei saisi sietää kukaan muukaan.
Itse olen hyvin eläinrakas ihminen ja aikuinen, yli 30 vuotias. Silti joka ikinen kerta kun tapaan äitini, hänen puheensa ovat tyyliä ( minulla on vanha koira ja kaksi seeprapeippoa) "hyi hitto, veisit piikille jo sen koiran ( samaa sanonut koko koiran elin iän, yli 10 vuotta) se on likainen ja ällöttävä, hyi jos se tulee lähelle niin potkaisen sitä" ( myös pienen lapsenlapsensa kuullen joka on alkanut omaksua tätä käytöstä mielipahakseni), linnut pitäisi tappaa ja hävittää, ei sen kumemmpaa syytä, ne vain pitäisi tappaa koska ne on niin "inhottavia".
Samaa hän jauhaa tosin kaikista ystävistänikin ja muista minulle läheisistä ihmisistä, miten ne ovat sairaita, ällöttäviä, inhottavia kusipäitä ( ja samaa sanoo lapsenlapselleen tämän kavereista) ja painostaa jättämään kaikki ystävät, koska kehenkään ei kuulemma kannata luottaa. Kaikki kun ovat hulluja/omituisia/ilkeitä/onnenonkijoita jne jne.
Kun tulin raskaaksi alkoi armoton aborttiin painostus - koska lapset ovat niin kamalia ja ne pilaavat elämän jne
Sillä ei ollut merkitystä että olin naimisissa, aikuinen ja lapsi tekemällä tehty ja hartaasti toivottu.
Ei voinut tulla edes kastajaisiin, koska en totellut ja tehnyt keskeytystä.
Sairashan tuollaista jankkaava ihminen on, ei voi muuta kuin pitää tapaamiset minimissä ja purra hammasta.
Sinun äitisi taitaa olla samalla aaltopituudella niinkuin minunkin.
Takana kammottava lapsuus kodissa jossa kaikki oli hienosti ulospäin.
Väitän että lapsuuden kieroutumaat johtivat minut alkoholismiin ja masennukseen.
Onneksi kuitenkin kolmekymppisenä osasin jo irtaantua siitä tuttavapiristä joka oli hyvin väkivaltainen ja kriminaali.
Osasin hakeutua hoitoon, nyt takana kolme vuotta ilman hoitosuhdetta ja syksyllä lopetin lääkkeet.
Nyt onneksi työpaikka, vaikka vain osa-aikainen, kuitenkin.
Salainen puhelinnumero, hän voi soittaa työpaikalleni, ei kotiin, koska puhelun laatu on ala-arvoinen ja invalidisoittaa minut taas muutamaksi päiväksi.
Tämä oli onnenkeksintö, tosin se tuli minun ystävältäni joka filosofian maisteri, täyden kympin ystävä joka jaksoi kuunnella huonoina hetkinä.
Tuntuu kuin olisin hänelle oman mielenterveyteni velkaa.
Minulla on kissa, sain sen lahjoituksena eräältä tuttavantuttavantuttavalta joka ei voinut pitää sitä enää.
Äitini lause oli, kuultuaan kissasta:" MITÄ (huutaen)hyötyä siitäkin on......"
On siitä "hyötyä", ihana punaruskea lämmin kerä sohvalla, tulee aina iloisena vastaan kun tulen töistä kotiin.
Itse olen vastannut arvostelijoille, että tämä on minun tapani elää, eläkää te omaanne. Itse parhaiten tiedän perheeni tilanteen, ei sukulaiset tai ystävät. Mussutus on loppunut minun läsnäollessa lyhyeen. Yleensä asialla ovat olleet täysin lemmikittömät ihmiset.