Mielestäni meillä on ollut hyvä suhde. olemme kihloissa, esikoinen tulossa ja avioliitto suunnitteilla. riitoja on ollut, pahojakin, haukuttu toisemme maanrakoon, mutta aina olemme ne selvittäneet ja sopineet. raskauteni on ollut vaikea enkä ole tuntenut saavani aivan niin paljoa tukea kuin olisin halunnut. olen siitä maininnut, mutten ole ruvennut valittamaan. onhan miehelläni ollut omat stressinsä, perheen elättämisen suhteen ym. sitten hän sairastui. yli kuukauden keskityin täysin vain hänen hoitamiseensa, väliin jopa oman jaksamiseni kustannuksella. ja tämän johdosta jouduin vuodelepoon, jota en nyt aio rikkoa, lapsen takia. mutta nyt kun olisin olettanut että hän vastavuoroisesti hoivaisi minua..niin ei, häntä ei edes näy kotona.
tiedän etten ole mikään miellyttävä näky sängynpohjalla valtavine mahoineni, rasvaisine hiuksineni ja kukkivine naamoineni. silti..
toisaalta ymmärrän, hänellä on halu nyt liikkua kun vihdoin itse voi, minulla vain on todella kurja olo, maata täällä yksin, syöden pelkkää suklaata aamusta iltaan..en edes ruuanlaittoon kykene.
tuntuu vain niin pahalta, miksi minä uhrasin kaiken aikani, oman vointini silloin kun hän sairasti, kun en saa nyt siitä "palkaksi" kuin kaupasta tuodun suklaalevyn, kun mies käy vaihtamassa siistimmät vaatteet iltarientoihin päälleen. oli vajaat 10 min kotona..
no tämähän on vain minun versioni tästä tilanteesta, näin minä tunnen. enkä haluaisi sen tuntuvan näin pahalta.
haluaisin voivani olla iloinen mieheni puolesta kun hän on jälleen terve ja voi viettää aikaansa kavereidensa seurassa.
mutta tuntuu ahdistavalta ajatellakin huomista, krapulainen mies makaamassa tuossa vieressäni ja valittamassa oloaan..hän ei ole mikään miellyttävä krapulaisena, häntä pitäisi aina "palvella", kuulemma jos on kurja olo, vaikkakin itseaiheutettuna, niin täytyy saada vain maata ja toisen täytyy toteuttaa tämän toiveet.. en tiedä miten se olisi jos minä olisin joskus krapulainen ;) muttakun en ole koskaan juonut..
no toisaalta tämäkin oma vikani, koska olen niin vuosienvarrella tehnyt. helpottaakseni hänen oloaan, jotta saisin viettää edes osan viikonlopusta hänen kanssaan, ilman alkoholin vaikutusta.
huh, tulipas purettua ;)
tiedän etten ole mikään miellyttävä näky sängynpohjalla valtavine mahoineni, rasvaisine hiuksineni ja kukkivine naamoineni. silti..
toisaalta ymmärrän, hänellä on halu nyt liikkua kun vihdoin itse voi, minulla vain on todella kurja olo, maata täällä yksin, syöden pelkkää suklaata aamusta iltaan..en edes ruuanlaittoon kykene.
tuntuu vain niin pahalta, miksi minä uhrasin kaiken aikani, oman vointini silloin kun hän sairasti, kun en saa nyt siitä "palkaksi" kuin kaupasta tuodun suklaalevyn, kun mies käy vaihtamassa siistimmät vaatteet iltarientoihin päälleen. oli vajaat 10 min kotona..
no tämähän on vain minun versioni tästä tilanteesta, näin minä tunnen. enkä haluaisi sen tuntuvan näin pahalta.
haluaisin voivani olla iloinen mieheni puolesta kun hän on jälleen terve ja voi viettää aikaansa kavereidensa seurassa.
mutta tuntuu ahdistavalta ajatellakin huomista, krapulainen mies makaamassa tuossa vieressäni ja valittamassa oloaan..hän ei ole mikään miellyttävä krapulaisena, häntä pitäisi aina "palvella", kuulemma jos on kurja olo, vaikkakin itseaiheutettuna, niin täytyy saada vain maata ja toisen täytyy toteuttaa tämän toiveet.. en tiedä miten se olisi jos minä olisin joskus krapulainen ;) muttakun en ole koskaan juonut..
no toisaalta tämäkin oma vikani, koska olen niin vuosienvarrella tehnyt. helpottaakseni hänen oloaan, jotta saisin viettää edes osan viikonlopusta hänen kanssaan, ilman alkoholin vaikutusta.
huh, tulipas purettua ;)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä kun lueskelee tuota kirjoitustasi tulee mieleen kysymys, rakastaako miehesi sinua ? Omat riennot tärkeämmät kuin yhteinen aika lapsensa äidin kanssa, pitää passata kun herra on kankkusessa... Ei helvetti, sulla taitaa olla siinä jo yksi kappale lapsia valmiiksi. Lyö "nyrkkiä pöytään" ja vaadi että hän on siinä tukenasi ja apunasi. Jos ei homma toimi, anna potku perseelle, mitä tuosta tulee sitten kun siinä on pieni lapsi kaikkine ihanuuksineen...yö valvomiset, koliikki..aahhh..tuo muistoja mieleen. Jos joudut selvitymään yksin myös lapsen hoidosta ja passaamaan sitä "isoa lasta"...ei hyvä. Tsemppiä
Itse vastaisin kaikkiin krapulapalvelu-pyyntöihin ottamalla kaksi kattilaa, hakkaamalla niitä hetken yhteen ja sitten huutamalla : "HEI PÖSILÖ, ITSEAIHEUTETTUA!".
Ja jos jotain nutinaa tulee tästä replystä niin lähtee sitten johonkin kahvilaan tai kaverille istuskeleen 4-5 tunniksi... taskussa kaikki burana/parasetamoli-liuskat (pakkaukset jääköön lääkekaappiin, pakkaukseen vaan lappu "ITSEAIHEUTETTUA!" ja tietenkin jääkaapista kaikki kaljat kassiiin - ei korjaussarjoja. Tilalle ehkä tyhjät hylsyt joissa lukee... noh, arvaat varmaan...
Totuus tilanteestasi: Miehesi ei ole lähelläkään sitä omistautumistasoa joka tuoreen tulevan isän pitäis omata edes minimissään. Kohta teillä on lapsi joka tarkoittaa että teidän molempien tulisi hyvän elämän suhteen olla kakkosia lapseennen nähden ja toi mies ei yksinkertaisesti enää voi jatkuvasti karata vastuutaan. Mä voin luvata että jos toi meiniki ei skarppaannu niin se tarkoittaa että olet kahden lapsen yksinhuoltaja pian; se toinen lapsi nyt on vaan 80 kiloinen.
Se tuntuu pahalta koska jossain syvällä sisimmässäsi tiedät että toi mies ei toimi alkuunkaan oikein sun ja tulevaisuuden kannalta tehdessään noin. Parisuhde ja lapsi ei ole asioita jotka kuitataan random-suklaalevyllä.
Mä vaan haluan kertoa oman versioni. Itse lopetin päihteidenkäytön (Polttelin maria ja join kaljaa) täysin kun kuulin et tyttöystävä on raskaana. Hänet määrättiin kans vuodelepoon 3 viimeiseksi raskauskuukaudeksi ja hän tosiaan oli vuodelevossa. Tutuksi tulivat päivittäiset selkähieronnat ja rasvaukset, ruuanlaitto ja yleensäkin koko kodinhoitorulianssi. Tästä huolimatta lapsi meinas mennä kesken 7kk:lla. Synnytyksen käynnistyttyä jäin täysille isyyslomille, 4 viikkoa... lapsi tuli sektiona eli toisin sanoen vietimme viikon sairaalan perhehuoneessa ja minä hoisin sekä lasta että äitiä yötäpäivää, kotona sama homma jatkui. Vasta kolmen viikon päästä synnytyksestä äiti alkoi olla siinä kunnossa että pystyi nostamaan omin voimin varovasti vauvan syliinsä.
Siitä sitten perhe-elämään. Toinen lapsi on jo tullut, tyttäremme ei saanut ihan yhtä idyllistä starttia (ei perhehuonetta ja pitkää sairaalassaoloa) olin silti 3 viikkoa kotona hoitamassa häntä ja äitiä. Olisikohan alle 30 kertaa tämän aikana siten etten ole tullut töistä kotiin vaan mennyt jonnekin muualle. Poissa kotoa olen "omissa juoksuissa" ollut alle viisi kertaa.
Ja tämä siis ei ole katkeraa tilitystä vaan ylpeä olen itsestäni ja isyydestäni.
Mieti tarkkaan mitä tulevaisuus tuo mukanaan miehen kanssa joka ei ota paikkaansa systeemissä. Onko hän sittenkin mukava turisti elämässäsi, muttei tule kantamaan minkäänlaista vastuuta?
Tuo kuvaamasi ei anna todellakaan vahvaa kuvaa hänestä.
Tuo kuvailemasi tilanne vaimosi ollessa vuodelevossa sekä synnytyksen jälkeen, ja perhe-elämästä kuulostaa kuin suoraan kerrottuna minun päiväunelmistani.
aina vain ei saa sitä täydellistä miestä. toivottavsti vaimosi osaa olla kiitollinen sinulle :)
nykyinen mieheni ei ehkä ole se paras maailmassa, eikä läheskään täydellinen. mutta olen saanut kokea paljon pahempaakin.
olemme puhuneet avoimesti ongelmistamme sekä ristiriidoista suhteessamme, joten uskon vielä mahdollisuuksiin ja vieläkin parempaan huomiseen.
minun omaa oloani helpottaa huomattavasti se että voin purkaa tuntemuksiani toisinaan ihan ulkopuolisille
onnea sinun perheellesi.
Ei kaikkea voi edes sopia. Itse olin sairaana (loppuun palanut) ja asuin poissa kotoa kuukauden. Mieheni sinä aikana laittoi nettiin profiilinsa ja tapasi kahta naista siellä sun täällä. Itse minulle kertoi nyt kun olen liikuntakyvyttömänä kolarin jälkeen. Arvaappa kuinka sattui. Hän ei väittänyt yhtään paranenko, vaan lähti heti iskemään uusia. En voi luottaa enää ikinä, enkä tiedä pääsenkö edes tästä yli vaikka 10 vuotta on jo yhteistä elämää takana, en voi tietää kuinka monta kertaa minua on petetty.