Sanonpa vain, että kun avioliitossa/suhteessa kaikki on päällisinpuolin ok ja hylätyssä ei varsinaisesti ole mitään vikaa ja se on kuitenkin se ihminen johon on joskus rakastunut, niin miksei sitä suhdetta edes yritetty hoitaa? Aikoinaan se päätös on tehty, että tämän ihmisen kanssa taaplataan eteenpäin, niin miksei sen eteen tehdä töitä? Mikään ei toimi tekemättä töitä suhteen eteen ja ihan varmasti niitä muita mahdollisuuksia tulee eteen itse kenellekkin, mutta niille tilaisuuksille ei tarvitse antaa periksi sen kuuluisan vihreämmän ruohon toivossa! Täytyy sanoa omalla kohdallani, vaikka ihan varmasti olen täynnä vikoja, niin minä sentään yritin. Kun oli puhetta/riitaa jostakin asioista mitä en tehnyt ukkoni mielestä oikein, niin yritin työskennellä niiden asioiden parissa ja tehdä mieliksi ukolleni. Asioista tarvitsi vain keskustella, niin ongelmien ratkaisemiseksi pystyi tekemään töitä (ongelma sinänsä jos ukko ei paljon puhele). Tavallaan omistauduin suhteelle ja en antanut itselleni mahdollisuutta enkä lupaa katsella muita sillä silmällä.. vaikka täytyy sanoa että melko komeitakin tilaisuuksia tuli vastaan (en sentään ihan sokeaksi heittäytynyt, etten olisi ihmisiä nähnyt).
Mikä piru teitä ihmisiä vaivaa, että ei voida omistautua ja yrittää tehdä kaikkeaan sen alkuperäisen valinnan eteen ja saada asiat toimimaan.. ehkä väärä sanamuoto, koska asiat toimivat alunperin, niin silloinhan täytyy pitää asiat toimimassa.
Vi**u, että te luovuttajat/jättäjät olette säälittäviä, kun annoitte tilanteen päästä niin pahaksi, että toinen saa kärsiä jätetyn roolin. varsinkin jos vastakappale oli valmis tekemään asian eteen töitä (yksinhän mikään suhde ei toimi).
Miksi?? HÄ?
Kiitos ja anteeksi :) Tekipäs hyvää hiukan reuhata kirjallisesti!
Mikä piru teitä ihmisiä vaivaa, että ei voida omistautua ja yrittää tehdä kaikkeaan sen alkuperäisen valinnan eteen ja saada asiat toimimaan.. ehkä väärä sanamuoto, koska asiat toimivat alunperin, niin silloinhan täytyy pitää asiat toimimassa.
Vi**u, että te luovuttajat/jättäjät olette säälittäviä, kun annoitte tilanteen päästä niin pahaksi, että toinen saa kärsiä jätetyn roolin. varsinkin jos vastakappale oli valmis tekemään asian eteen töitä (yksinhän mikään suhde ei toimi).
Miksi?? HÄ?
Kiitos ja anteeksi :) Tekipäs hyvää hiukan reuhata kirjallisesti!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Rakkaus on vaivan arvoinen.
Itteppähän sen sanoit, suhde tarvii kahta osapuolta. Ei se nyt vaan riitä että toinen tekee asioiden hyväksi jotain ja jos sun mielestä se riittää, kuinka helvetin monta vuotta niin täytyy tehdä? Itse olen se osapuoli joka joutuu kärsimään, kun en mitään tehny lukuisista kehotuksista huolimatta, ja nyt saan siitä kärsiä. Tätä jatkui vuosia. Viestisi oli yhtä hyvä kuin pelkistetty kysymys:
Miksi?
No siksi prkl kun oli muuta mielessä. Nyt sitten on tosi kyseessä eikä ruikutukset auta. Täytyy kärsiä se tosiasia, että edelleen rakastan ja toinen ei ja jos rakastaakin, ei luota. Ja sä kysyt miksi. Ihan kun sulla ois joku vastaus ja asia on niin mielettömän ihmettelemisen arvoinen. Vammaista tekoviisasta lässytystä. Jos kyse on vuoden suhteesta ja 20-vuotiasita, aivan sama. Elämää edessä ja se on vaan hyvä kokemus. Kelle viestisi oli edes suunnattu? Peruslässyttäjille että "voi kun jaria on ikävä" vaiko 30 vuotta naimisissa olleille? Yleisluontoisesti viestissäsi ei ole mitään järkeä.
todella hyvin, vaikket sitä itse tajunnutkaan. Kaltaisesi ihmiset ovat se syy. Mennään alunperin avioliittoon väärin perustein, tajuamatta lainkaan mitä sitä tuli tehtyä. Jatkumoa ei arvosteta miksikään, eikä sitä hyvää, minkä sillä jatkumolla olisi saanut aikaiseksi.
Itselläni ainakin, vanha auto on hyvä. En vaihtaisi sitä pois, vain öljynvaihtotarpeen vuoksi, tiedänhän korjanneeni siihen juuri iskarit, tiedän teettäneeni ruostesuojauksen, ja hoivanneeni sitä hyvin. Tiedän sen puutteet ja hyvät puolet. Vaihdokista joutuisin opettelemaan kaiken alusta.
Vammasta tekoviisasta lässytystä. Se kuvasi tekstiäsi todella hyvin. Itse et edes oivalla mikä meni pieleen.
Ei pidä mennä naimisiin, jos on muuta mielessä. Ja luottamus, -on ainoastaan yksi konsti millä se saavutetaan, -se ANSAITAAN.
Mutta näin pitkään ja onnellisesti avioliiton satamassa olevana voin kertoa, että kyllä kannattaa. Yhteen puhaltaminen on paljon helpompaa kuin aina alusta aloittaminen.
Elämän aikana on kerennyt toteuttamaan itseään ihan olan takaa, päässyt päämääriin monella saralla. Joskus on käynyt mielessä, että näinkös helppoa se sitten olikin...
Miten silloin kun vastaan tulee toisen mielenterveys ongelmat?
Persoonalisuus muutuu täysin, et tunne koko ihmistä enää.
Sen kun on kokenut niin tietää että asiat ei aina mene niin kuin haluaa, siinä tilanteessa ei auta puhumiset eikä teot.
Kun joka päivä kun tulet töistä kotona on eri ihminen
Aikoinani pohtiessani eroa mietin useasti mikä on tarpeeksi, missä on raja jolloin pitää luovuttaa? Kukaan ei silloin vastannut. Jälkeenpäin minut tuomittiin, tein kuulemma väärin.
1
Avioliittoon menin vanhempieni ja isovanhempieni antamien ohjeiden perusteella. Eli järkiperustein, en suuressa tunnekuohussa. Kuulemma rakkaus ja kiintymys kasvavat sitten vuosien myötä, sanottiin. Totta kai tykkäämistä oli alkuun, rakkaudesta en tuolloin tiennyt mitään.
2
Alkuun meni ok, kunnes lapset syntyivät. Kärsin ”emotionaalisesta” puutteesta, toisin sanoen en saanut välittämistä tai hellyyttä – vain suoritus seksiä. Kasvatusvastuu lapsista jäi minulle, kuten talouden hoito ja rahatalous. Menin lukkoon seksuaalisesti ja masennuin.
Aloin tehdä sitä ”työtä” – Keskustelua, toisen mieliksi tekemistä (ei ollut hyvä, koska en ollut ”aidosti” mukana!), ulkopuolisen avun hakemista. Mies ei lähtenyt perheterapiaan, vaan kävi yksin pari kertaa. Päätöksenä oli että hoida ongelmasi, ne ovat sinun, ei hänen ongelmiaan. Olin kuulemma frigidi? Hän kuulemma odottaa kun olen ”hoitanut” sen asian kuntoon.
Lopulta tilanne oli että töiden jälkeen hoidin huushollin, yritin olla hyvä äiti lapsilleni ja ”tehdä töitä” mieheni kanssa, sekä oman seksuaalisuuteni kanssa. Samalla hankin ammatin opiskelemalla töiden ohella. Alun perin oli sopimus että ensin hän opiskelee ja menee töihin, sitten minä, jotta kummallakin on hyvä ammatti. Lopulta uuvuin täysin ja sairastuin masennukseen. Miehellä tietysti olivat kaikki asiat hyvin (myöhemmin ilmeni syykin miksi oli).
3
Halusin päästä pois ahdistavasta tilanteesta. Mitkä avioliitto se on jossa ei saa tukea eikä edes hellyyttä? Jos oli allapäin, minut passitettiin olkkariin nukkumaan, koska se oli tyhjänpäiväistä valittamista ja rasittavaa kuunnella, kun siis yritin itkeä häntä häiritsemättä pahaa oloani. En saanut olla väsynyt enkä pahalla tuulella. Hellys oli kuulemma kakaroiden juttuja (seurusteluun kuuluvaa, ei avioliittoon).
Kuinka paljon ”töitä” minun olisi pitänyt vielä tehdä? Mitä töitä? Kukaan ei kertonut. Milloin saisin alkaa elämään? Milloin saisin olla innostunut ja onnellinen? Kuinka kauan pitää jatkaa? Riittäkö viisi vuotta? Mitä sitten? Vai täytyykö sopeutua tilanteeseen? Syödä lääkkeitä (niitä ehdotettiin, en ottanut) ja yrittää jaksaa lasten takia? Kaikki olivat sitä mieltä että meillä oli esimerkillinen avioliitto, että tämän parempaa ei voisi tullakaan!
Lopulta päätin että henkisen terveyteni takia ja se, että pääsen vähemmällä ”työllä” kun eroan. Sukulaisteni mielestä olin se paha, tuhosin perheeni ja lasteni tulevaisuuden. Miehen mielestä olin ”tyhmä ja houkka”. Hän oli kuulemma tehnyt kaikkensa minun eteeni. Juu, syntymäpäivinäni sain lahjoja, hän auttoi kotitöissä, joskin monen pyynnön jälkeen. Tili oli käytössäni, joskin hänen menojaan en saanut urkkia, joita oli suurin osa. Sain tehdä mitä halusin, jopa opiskella. Ainoana rajoituksen harrastuksien suhteen oli, että kunhan lapset ovat mukana ja et ota autoa.
Mies oli saanut ”tukea” naapurin rouvilta suuressa ahdingossaan. Olivat olleet hyvin ymmärtäviä jopa seksuaalisessa mielessä – tämän sain kuulla eroprosessin aikana.
4
Siis lähdin 12 vuoden jälkeen. Sain töitä ja olen edennyt haaveideni ammattiin. Lapset voivat hyvin, ovat maailmalla jo. Ovat tasapainoisia ja menestyneitä lapsia. Elämä alkoi maistua eron jälkeen. Tapasin muutamia miehiä, eikä frigidiydestäni ollut enää merkkiäkään, päinvastoin. Elin 15 vuotta yh:n elämää. Nyt olen liitossa, joka on solmittu rakkaudesta, kaikki hyvin.
Näille jälkiviisaille sanoisin että auttakaa niillä ohjeillanne silloin, kun ihmiset niitä tarvitsevat. Olkaa heidän rinnallaan ja tukekaa heitä.
Eli kerrotko vielä, missä asioissa minun olisi vielä pitänyt tehdä enemmän ????
Ap:n kaltaiset viestit ovat jumittaneet minut tilanteeseeni kohta kuudeksi vuodeksi. Parisuhdekirjat rummuttavat tuota samaa "tee työtä - tee työtä". Ja kuten sinä, minäkin olen ollut ulalla, että mitä työtä, kun mikään ei auta!? Tilanteesi on ollut aivan prikulleen sama kuin minulla nyt. Ihan puistattaa.
Lasten takia olen yrittänyt jaksaa, mutta nyt on alkanut tuntumaan, että ei elämä voi olla pelkkää parisuhdetyötä, varsinkaan kun se ei tuota mitään palkintoa - korvausta työstä?
Olen hakenut onneni lapsista, ystävistä ja harrastuksista. Mutta onko tämä se optimaalinen parisuhde, jonka takia jatkaa? Mikä on se kirkas kruunu, jonka saan tällä uhrauksella? Iso asunto? Kalliit lomamatkat? Niiden eteenkö pitää tätä työtä tehdä?
Ymmärrän tilanteen katkeruuden, jos jätetty on ollut onnellinen, ja luullut suhteen toimivan. Eikä puoliso ole oikeasti sanonut mitään - omastakaan mielestään. Mutta muilta osin, säälittäviä ovat ne ihmiset, jotka hakkaavat päätään seinään vuodesta toiseen tavoitellessaan liikkuvaa maalia. Kuten minä olen pitkään ollut.
No niin. Lähtökohtaisesti et hakeutunut (jos tuolasta sanaa voi käyttää?) tunnepohjaiseen avioliittoon. Siten myös kumppanisi on "valikoitunut" niistä jotka eivät perusta avioliittoa tunnesyihin. Siis siihen tunteeseen, mikä kahden ihmisen välillä on, mistä kumpikaan ei pääse eroon vaan jokin tekijä X vetää niin vahvasti puoleen kumpaakin ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin yhteinen tulevaisuus.
Asiaan. Jos lähtökodassa menee metsään, ei se siitä enää kelkan suunnan muutoksella parane. Vihkimisen jälkeen tunnesiteitä halutessasi oletkin eri ihminen jonka kanssa miehesi meni naimisiin. Joku harva saattaa onnistua kaivamaan myös miehestä emotionaalisen puolen, jos sellainen miehessä on, mutta ei sen varaan kannata avioliittoa perustaa.
Et sinä mitään "väärin" tehnyt. Elit niillä eväillä jotka sinulla elämässäsi oli. Miten olisit edes voinut kyseenalaistaa niitä? Kyselemällä naapureilta että mitenkäs se teidän avioliitto sai alkunsa.... No ei.
Ei aina ole "syyllistä" erosta. On tekijöitä. Olet ainakin tehnyt minkä asiaksesi katsoit. Syyllisyyttä ei kannata tuntea, mutta jos tuosta jotain olet tulevaisuuteen opiksi tai pohdittavaksi saanut, hyvä niin. Eikä kannata miestäkään syytellä sen enempää. Hänellä oli sinusta jonkinlainen kuva ja käsitys, luuli kai että olet sellainen minkä käsityksen hän sai, eikä miestäkään voi vaatia muttuvan toiseksi ihmiseksi kun avioliittoon menee.
Moni liitto perustetaan ilman että on sovittu "miten kriiseistä selvitään", ja ne tilanteet vaan sitten tulee eteen. Sellaista tää elämä on.
No toivottavasti teki edes sulle 'hyvää'! Kuka täällä on väittänyt, ettei ole yrittänyt??? Joskus siitä vaan ei ole sellaisia seurauksia kuin kuvittelisi. Parempana vaihtoehtona onkin erillään eläminen yhdessä olemisen sijasta. Ratkaisu se on sekin ja toisille paras mahdollinen. Jättäjän ja jätetyn roolitkaan eivät aina ole ihan niin selkeät kuin luulisi. Se jättäjä saattaakin olla alunperin jätetty: unohdettu suhteessa. Kyseessä ei tarvitse olla vihreämpi ruoho tms.
Unohdettu suhteessa...eli ihminen jota pidetään
itsestään selvyytenä....ei se mihinkään uskalla
lähteä...ei siitä ole yksin eläjäksi...jne.
- Juuri eronneena huomasin että en ole sen yksinäisempi nyt kuin parisuhteessakaan kahdenkymmenen vuoden aikana....päinvastoin,alan
kasata itseäni nyt kun energiani ei mene turhaan
riitelyyn,jonninjoutavan paskan jauhantaan joka
ei johda mihinkään....ja toisen tunteiden ja mielialojen syynäämiseen....ensimmäiseksi alan
etsiä omaa sisäistä mielenrauhaani ja opetella
pitämään itsestäni.....
Miksi ihmeessä yleistät: miten niin muka ei ole tehty töitä ja yritetty oikeasti ennen eroa?
Ei kaikki toimi typerän stereotypisesti ja eroa tuosta vaan yrittämättä yhtään mitään. Moni on tehnyt aivan valtavasti töitä ja joutunut raskaan päätöksen eteen kun on päättänyt että toimimatonta ei saa toimivaksi millään.
Ja sitten tulee paskaa niskaan siitä, että ei muka ole yrittänyt tarpeeksi. Voi sialu, älkää ihmiset arvostelko ja tuomitko, kun ette aikuisten oikeasti tiedä toisten parisuhteiden asioista mitään muuta kuin pinna.
Äläkä hauku ihmisiä "luovuttajiksi/jättäjiksi" jotka ovat "säälittäviä". Millä perusteella moiseen käytökseen sorrut? Ainoa perusteesi tuntuu olevan se, että se joka on päättänyt erota, on sen eroamisen takia "säälittävä luovuttaja/jättäjä"?
Anteeksi yleistämiseni.
Itse olen vihainen niille, jotka EIVÄT edes yritä ja luovuttavat liian heppoisin perustein. Osa vastanneista on juuri niitä, jotka ovat yrittäneet, en halua syyllistää teitä! Juuri näille "ei vaivaudu edes yrittämään" esitän kysymykseni MIKSI?
Täytyy taustastani sanoa, että takana on pitkähkö taival ihmisen kanssa jonka hyväksyin vikoineen päivineen ja hänen olisi vain tarvinnut panostaa suhteeseen henkisesti vielä silloin kun rakasti niin tätä eroa ei olisi tapahtunut.
hyväksymään sitä 'vikaa', ettei jaksanut/halunnut/nähnyt tarpeelliseksi 'panostaa' suhteeseenne enempää? Mitä se sitten lie olisi ollutkin... Panostuksen tarpeen koitte eri tavalla. Jollei panostanut, niin rakastiko sittenkään tarpeeksi...
Aina voi jälkiviisastella. Joskus voipi olla sellainenkin tilanne, että haluaa päästä vain pois, jonnekin, koska ei jaksa enää miettiä panostuksia saati muita satsauksia ja edessä on vain umpihankea.